Ei siis vielä mutta 3 vuoden päästä. Hyvinhän tämä on mennyt näinkin. En tiedä haluanko enää edes ketään seurakseni. Olenko liian vaikea luonne, liian ehdoton? Vai mikä on, kun ei tunnu kiinnostavan ketään :( En tiedä, missä vaiheessa tulee romahdus vai tuleeko sitä? Aika vahva täytyy olla kun kerran jaksaa murtumatta näin pitkään. Onko muita samaa kokeneita?
Kohta 20 vuotta
yksinoloa___
5<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Olisipa vielä 20 vuotta nuorempi ja koko elämä vielä edessä, kuinka hienoa aikaa se olikaan :(
No täällä parikymppinen, eipä tuo ole muuttunut miksikään. Enemmän pelottaa se, että on tajunnut kuinka elämä vain kulkee polkujaan ja eikä tulevaisuus tuo mitään parannusta asiaan.
Minkä takia kukaan pilaisi omaa elämäänsä olemalla vaikean ihmisen kanssa?
Aloituksessasi oli jotain elementtejä jotka kuulostavat mustavalkoisen ihmisen tuotokselta.
Mustavalkoisuus, ehdottomuus ei oikeasti relevanteissa asioissa yleensä viittaa siihen, että on paljon asioita lapsuudesta painotaakkana, asioita jotka pitäisi käsitellä.
Parisuhde on toisen huomioimista, kompromisseja, omista (ei relevanteista) mielipiteistä joustaminen tai luopuminen. (Esimerkiksi oma Uskonto on relevantti, mutta minkä merkkinen auto on ei ole)
Jos ei ole kykenevä siihen, niin sitten parisuhde ei välttämättä ole ajankohtainen.
Joo...hyvinhän tämä menisi...jos ei ajattelisi...tai tuntisi...jos syöminen, nukkuminen, työssäkäynti ja pyykinpesu, telkkarin kattominen ja äänestäminen kunnallisvaaleissa olisi se, mitä elämäksi kutsutaan. Vaan vielä meinaa joskus pyrkiä pintaan sellainen ajatus, että ihminen on tarkoitettu/kehittynyt/luotu olemaan vuorovaikutuksessa toisiin tai parhaimmassa tapauksessa toiseen/toisiin...ja että siinä olisi kuitenkin elämän syvin olemus...
Nuorempana sitä oli suhteessa, joka ei edes toiminut, mutta silti siinä vain roikkui. Jaksoi kestää kaiken sen paskan, mitä toinen jatkuvasti syötti. 27-vuotiaana aloin ajatella jo vähän itseänikin, enkä sen jälkeen ole enää löytänyt kunnon parisuhdetta. Mikä ihme siinä on, että vain silloin kelpaisi, kun luopuu kaikesta omastaan ja antaa toisen käyttää itseään kynnysmattona?