Kun joudun tilanteisiin mistä en fyysisesti pääse pois (Lentokoneet, junat, laivat, hissit), niin koen vahvaa pelkoa, käteni tärisevät, hengitys vaikeutuu, sydän alkaa hakkaamaan lujaa, ja tulen hyvin pahoinvointiseksi (olen usein oksentanut tämmöisen tilanteen jälkeen)
-Ongelmani on ollut lapsuudesta saakka (12 vuotias kun minut tungettiin vessaan ja lukittiin sinne)
-Olen osannut tulla toimeen muitten ihmisten kanssa, ja en pelkää sosiaalisia tilanteita niinkään, paitsi 6 vuotta sitten alkaneen stressin ja ahdistuksen takia, jolloin en saa itseäni tekemään mitään, lähtemään minnekkään, ylläpitämään suhteita perheeni ulkopuolella.
-Tämä jatkuva ahdistus/masennus alkoi kun tajusin kutsuntojen jälkeen ekaa lykkäystä hakeassani, että armeija on täydellinen helvettini tämän oireen takia.
-Tämä ahdistus on pahentunut vain mitä pidempään olen lykännyt, ja mitä lähemmäs se ikävuosi tulee kun minun on pakko mennä armeijaan.
Menin siis psykiatrin luokse, ja hän sanoi, että minulla on "Mixed anxiety-depressive disorder", eli jokin sosiaalinen phobia. Yritin mainita, että en pelkää sosiaalisia tilanteita niinkään, mutta myöhemmin keskustelussa hän mainitsi tämän minun epäuskoni hänen diagnoosia vastaan "auktoriteetti ongelmana". Olen sen verran epäsosiaalinen tämän 6 vuoden eristäytymiseni takia, että en uskaltanut oikeen painaa vastaan.
Mitä olen nyt etsinyt netistä, minun oireeni näyttävät enemmän "agoraphobialta", tarkemmin "cleithrophobialta".
Onko psykiatrini siis väärässä, vai olenko mä hullu ja mulla on joku auktoriteetti ongelma?
-Ongelmani on ollut lapsuudesta saakka (12 vuotias kun minut tungettiin vessaan ja lukittiin sinne)
-Olen osannut tulla toimeen muitten ihmisten kanssa, ja en pelkää sosiaalisia tilanteita niinkään, paitsi 6 vuotta sitten alkaneen stressin ja ahdistuksen takia, jolloin en saa itseäni tekemään mitään, lähtemään minnekkään, ylläpitämään suhteita perheeni ulkopuolella.
-Tämä jatkuva ahdistus/masennus alkoi kun tajusin kutsuntojen jälkeen ekaa lykkäystä hakeassani, että armeija on täydellinen helvettini tämän oireen takia.
-Tämä ahdistus on pahentunut vain mitä pidempään olen lykännyt, ja mitä lähemmäs se ikävuosi tulee kun minun on pakko mennä armeijaan.
Menin siis psykiatrin luokse, ja hän sanoi, että minulla on "Mixed anxiety-depressive disorder", eli jokin sosiaalinen phobia. Yritin mainita, että en pelkää sosiaalisia tilanteita niinkään, mutta myöhemmin keskustelussa hän mainitsi tämän minun epäuskoni hänen diagnoosia vastaan "auktoriteetti ongelmana". Olen sen verran epäsosiaalinen tämän 6 vuoden eristäytymiseni takia, että en uskaltanut oikeen painaa vastaan.
Mitä olen nyt etsinyt netistä, minun oireeni näyttävät enemmän "agoraphobialta", tarkemmin "cleithrophobialta".
Onko psykiatrini siis väärässä, vai olenko mä hullu ja mulla on joku auktoriteetti ongelma?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Psykiatrillesi se on ongelma, kun pistät hanttiin hänen arvovaltaansa vastaan. Kyllä psykiatri omasta mielestään on auktoriteetti, jota sinä vastustat :) (Jos jätät jotain kertomatta ja vastustat muitakin kuin psykiatriasi, niin voihan auktoriteettiongelmassa olla perää.) Ehkä psykiatrisi katsoo, että yrität lusmuilla armeijastakin saman auktoriteettiongelman takia; et halua inttiin komenneltavaksi.
Noitten fobioiden takaa usein diagnosoidaan ahdistuneisuushäiriö, joten siinä miten psykiatri sinua diagnosoi ei ole mitään normaalista poikkeavaa. Varmaan eristäytyneisyytesi ollessa fobioiden lisänä sait tuon ahdistuneisuus-masentuneisuushäiriödiagnoosin.
Jos haluat välttää armeijan, niin ehkä tuo psykiatri siinä voi auttaa. Eihän se vapautus armeijasta psykiatrisin perustein ilmaiseksi tule, eli kyllä siinä jokin ikävä leima otsaan lyödään eikä se yleensä apua hakemaan menneestä ihmisestä hyvältä tunnu. Psykiatria pistää nöyrtymään.
Hulluksi en sinua sanoisi; onhan noita samojen piirteiden kanssa eläviä tässäkin maassa pilvin pimein. Monet on työelämässä ja juoksee sitten säännöllisesti työterveyspsykologilla valittamassa ja taas uraputki jatkuu.
"Noitten fobioiden takaa usein diagnosoidaan ahdistuneisuushäiriö, joten siinä miten psykiatri sinua diagnosoi ei ole mitään normaalista poikkeavaa. Varmaan eristäytyneisyytesi ollessa fobioiden lisänä sait tuon ahdistuneisuus-masentuneisuushäiriödiagnoosin."
Niin, mutta se on sosiaalinen phobia ja en pelkää sosiaalisia tilanteita vaan tuota vangituksi johonkin fyysiseen tilanteeseen tulemista. :/ Siis, tämä ahdistuneisuus, stressi, ja masennus on mielestäni juuri sen epätoivoisen tulevaisuuden odottamisesta ilmestynyt; ei minulla ollut jatkuvaa ahdistuneisuutta ennen kuin minut määrättiin armeijaan.
"Eihän se vapautus armeijasta psykiatrisin perustein ilmaiseksi tule, eli kyllä siinä jokin ikävä leima otsaan lyödään"
Mulle on aivan sama mitä mulle jää rekisteriin, olen nimittäin harkinnut jo itseni vammauttamista (kuulon vahingoittamista, liipasinsormen hajottamista, jne), että en joudu tuonne painajaiseen. Minulla ei ole mitään armeijaa vastaan, mutta en koe itseäni kykeneväksi viettämään siellä 10 sekunttia, puhumattakaan 6kk.
Paskat, sinulla on paniikkihäiriö.
Ja itse olen saanut vapautuksen aikoinaan armeijasta. Ei olisi ollut mitään järkeä lähteä sinne, vaikka isänmaallinen olenkin. Suljettu tila, ns pakko olla jotenkin ja juuri näin, tiukat aikataulut = paniikkikohtaus. Kaikki paikat ja tilanteet mistä ei pääse pois, esim lentokone on ne pahimmat.
Selvä tapaus, kermaperse hullu. Tyhmiä kysymyksiä...ei noi syyt vielä riitä toivon mukaan. Tai en tiedä jos kerran meinaat itseäsi jo vammauttaa?! Leima kyllä tulee otsaan.
Itselläni on diagnosoitu yleinen ahdistuneisuushäiriö, vuosia ajattelin olevani "vain" paniikkihäiriöinen. Minulla on samat fobiat kuin sinulla: junamatkalla pisti päälle semmoisen kuolemanpelon ja pakenemisrefleksit että oksat pois. Pelkäsin, että hyppään liikkuvasta junasta (tuolloin ei junien ovia vielä lukittu junan liikkumisen ajaksi) tai vähintään vedän hätäjarrusta. Matkustamista varten minulla on rauhoittavia, riippuu aika paljon stressi- ja vireystilasta tarvitsenko niitä. Lentokoneeseen en ole vielä kyennyt.
Eli ei: en minäkään koe, että olisit kovin auktoriteettikammoinen, vaan ajattelisin että sinulla voisi olla jompi kumpi (tai molemmat, jei!) omista diagnooseistani. Minä olen yleistyneesti ahdistunut, koska minut on käytännössä kasvatettu lapsesta asti huolehtimaan ja hätäilemään. Erityisesti liikenteessä on aina varoiteltu mustasta jäästä (kyydissä olevaa lasta, kuinka avuliasta!) yms. Eli ennen matkoja ja vastaavia hirvityksiä minä psyykkaan itseni ajattelemaan tilanteen kauheinta mahdollista lopputulosta ja sitten pakotan itseni uskaltamaan siihen tilanteeseen. Pelätä ei saa, sillä se on epäonnistuminen ja mahdollisesti vaarallinen asia. Yleiseen ahdistukseen ei auta muu kuin yrittää opetella relaamaan: huumori auttaa minulla. Ja jos ei muu auta, niin olen kunnon Repomies ja ota LÄÄKKEET! :D
Paniikkihäiriö taas on vähän erilainen rakenteeltaan. Siinä luonnon oma pakene tai taistele-reaktio menee päälle väärässä paikassa. Siinä kannattaa mennä tulta päin, vaikka rauhoittavien voimalla. Eli hitaasti siedättämään itseään pahoihin paikkoihin, koska se taudinpirulainen on semmoinen, että se saa voimaa tästä välttämiskäyttäytymisestä.
Mutta jos jompi kumpi näistä taudeista kuulostaisi tutummalta, mitä luulet?
"olen nimittäin harkinnut jo itseni vammauttamista (kuulon vahingoittamista, liipasinsormen hajottamista, jne), että en joudu tuonne painajaiseen." Alat tuosta itsesi vahingoittamisesta puhumaan, niin saatat vielä vapautuksen saadakin. Heität vielä sekaan "fantasiasi" toisten ampumisesta harjoituksissa, niin eiköhän ne ala välttää turhia riskejä suhteesi. Jos et kahjoksi rupea, päässet nykyisillä diagnooseillasi B-mieheksi, mikä ei ilmeisesti itseäsi jelpi pätkän vertaa.
Voisit oikeastaan verrata itseäsi vankeihin, jotka joutuvat istumaan eristyskopissa tai ihmisiin jotka ovat putkassa tai niihin ihmisiin jotka joutuvat olemaan jossain Afrikan maassa vankina jossain kopissa.
Jos oot vähänkin järkevä, niin huomaat että sun ongelmasi on melko pieni.
Lainaa vaikka joku kirja, missä todellinen henkilö istuu todellisessa kauheessa paikassa vuositolkulla, ehkä kidutetaan ja ota etäisyyttä itseesi.
Ei auta syyttely että jotain on tapahtunut lapsuudessa (niin on tapahtunut vaikka miten monelle ja paljon pahempaa). Sinä oot nyt aikuinen ja otat itsesi omin voimin pois tuosta tilanteesta!
Tosi raukkamaista kaikki "liipasinjutut".
Kyllä tässä maassa saa sen verran apua ja on sitä itse yritettävä edes hakea sitä!
Entäs ne omaiset, jotka jäävät loppuiäksi suremaan teitä?
Eli hakekaa apua, ruvetkaa olemaan tormakoita itse, menkää kirjastoon etsimään kirjoja mistä löytyy apua ja neuvoja.
Kukas sen "kissan hännän nostaa, jos ei kissa ite"?
Kaunis syksyinen päivä, menkää luontoon kävelemään ja hakemaan voimaa sieltä!