Tervehdys,
Kirjoittelin tuossa taannoin psykiatrilleni havainnollistaakseni omaa tarinaani ja omaa käsitystäni siitä miten asiat ovat menneet. Ihan mielenkiintoista kirjoitettavaa, kun joutuu A4:een tiivistämään asioita, joista on tähän mennessä kirjoittanut satoja sivuja selvittäessäni päätäni. Kai pikaisen prosessin opetus on myös se, että kärsityt vääryydet ja tekemäni pahuudet ovat minun historiassa kaikki vain nyansseja, yksityiskohtia vailla itseisarvoa, joista kokonaisuus rakentuu. Mutta tuskaa olen tuottanut minun rakkaimmille, läheisille ja tärkeimmille ihmisille. Vastuu on kannettava eikös juu ja niinku yks kaveri mulle sanoi: "Voi olla että menetit paljon kaunista elämästäsi, mutta sait ensi kertaa mahdollisuuden elää onnellisen, rehellisen elämän."
Eli:
Syystä tai toisesta, minulle on lapsena tehty äitini toimesta sekä fyysisesti, että psyykkisesti hyvin selväksi, kuinka huono / turha minä ja minun elämäni on. Tämä on tapahtunut jo aivan pikkulapsesta asti, reilusti ennen kouluikää, jatkuen läpi nuoruus- ja aikuisvuosien. Lapsen asemassa, olen uskonut oman äitini sanat todeksi ja tullut asiasta hyvin surulliseksi ja kokenut voimakasta mielipahaa omasta itsestä, omasta pahuudesta, omasta kelpaamattomuudesta ja omasta huonoudesta. Siitä on seurannut masennus, joka on liittynyt persoonani osaksi jo hyvin varhain. (Ensimmäinen itsemurhayritys 4-5v, vuosien 12-22 välillä kymmeniä itsemurhaviestejä ja laadittuja ”testamentteja”, sekä nippu muita masennuksen perustuntomerkkejä yöllisine hampaanpuremisineen, paniikki- ja pakkohäiriöineen, kouluikäisine vuoteenkasteluineen jne. jne).
Masennus on pahentunut, koska koko perheeseen vaikuttava äidin käytös ja tilanne on perheessä kokonaan vaiettu (myönnetään vasta nyt) ja koska pahan olon ja surun ilmaisemiseen ei ole ollut mahdollisuutta. Omat oireeni olivat jossain määrin yhteneväiset muun perheen oireiden ja käytöksen kanssa, joten keskenämme meidän perheen tilanne oli se "normaali", jossa vilpittömästi uskoin muidenkin "kunnon perheiden elävän". Toki tiesin perheessä olevan korjaamisen varaa, mutta pärjäsiväthän muutkin mainiosti oman olonsa kanssa, eikä heilläkään ollut valitettavaa. Piti siis vaan kestää ja hyväksyä tuo mystinen, jatkuva paha olo osaksi omaa itseä, mun elämää ja arkea. "Kaikilla maailman ihmisillä lienee yhtälailla paha olo, olenko minä erityisen heikko kun minusta tuntuu välillä, että sen kanssa on vaikea kestää?", ajattelin. Ja heikkous oli synneistä suurin meidän perheessämme. Se piti visusti piilottaa. Usko omaan huonouteen, pahuuteen ja kyvyttömyyteen on ollut hyvin syvä.
Alle 12 vuotiaana löytynyt porno ja erittäin runsas masturbointi tarjosivat turvan ja pakopaikan mielihyvän maailmaan, joka lohdutti ja jossa kivut eivät tuntuneet, eikä suru painanut mieltä. Tuon harrastuksen parissa olin omassa maailmassani, melkein kuin pumpulissa.
Silti olen tiennyt pakopaikkani olevan väärä, synkkä ja häpeällinen, kuten äitini osana taktiikkaansa osasi aina, esim. tappeluiden yhteydessä muistuttaa. Tästä on seurannut lisää tuskaa ja pahaa oloa, joka on vaatinut kovempia mielihyvän kokemuksia peittääkseen kasvavan pahanolon alleen. Tässä vaiheessa ajattelin jo usein, että jatkuva paha oloni on peräisin siitä syyllisyydestä, jota koin mielihyvää etsiessäni.
Minussa olevan pahan ja huonouden, vaikeasti käsiteltävän asian, olen arjessani tavalla tai toisella dissosioinut, eli "ulkoistanut" omasta itsestäni ja mielestäni niin, että olen voinut elää pintapuolisesti ”omatunto puhtaana”. Kuitenkin ns. pahan puoleni olemassa olo on koko ajan ollut minun tiedossa ja sitä tietoutta olen voinut paeta vain antautumalla uudelleen suosikki "huumeeni" vieteltäväksi. Paha-minä on myös ollut se osa minua, joka on ottanut vastaan pahimmat sivallukset ja hyökkäykset. Paha-minä on kestänyt, se ei ole itkenyt tai ollut heikko. Ainoa mitä se tarvitsi kestääkseen, oli tasainen annostus mielihyvää, jolla pahasta olosta pääsi pois.
Vastaavasti hyvä puoleni, josta kaikki paha on ulkoistettu tiedostamattomalle tasolle, on saanut mahdollisuuden kehittää itsestään heikkouksista ja vajaavuuksista vapaan, ylivahvan minän, joka on kokenut voimakasta ylemmyyden tunnetta toisiin ihmisiin. Eli hyvyyttä ja paremmuutta inhimillisyyden tuolla puolen. Toden ja normaalin määritteet menivät mielessäni sekaisin, koska se maailma, johon minä olen uskonut, on kokonaisuudessaan perustunut sille käsitykselle omasta itsestäni, jonka olin kotona oppinut.
Pärjätäkseni maailmassa olen useaan otteeseen pyrkinyt manipuloimaan muiden ihmisten maailmankuvaa paremmin omaani vastaavaksi, jotta kokisin toimintaympäristön tutuksi ja turvalliseksi. Omassa maailmassani minun on mm. ollut mahdotonta uskoa, että kelpaisin kenellekään omana itsenäni, ilman temppuja tai rooleja, tai että kukaan voisi minua rakastaa. Onnellisuus on minulle tarkoittanut sitä, että elämä ja olo on mahdollisimman vähän miinuksella ja kipuja minimimäärä. Eli, jos onnellisuuden olisi jakanut asteikolle miinus 10 – plus 10, niin minä pompin ilosta ja maalasin mielessäni kukkasia, kun pääsin miinus yhteen ja elo ei tuntunut ollenkaan niin kurjalta, kuin normaalisti. En edes tiennyt, että mitään plus-asteikkoa on olemassa.
Kuitenkin löytynyt kumppani sanan varsinaisessa merkityksessä, ihana, tuttu, turvallinen tyttö ja 8 vuoden syvenevä ihmissuhde teki tehtävänsä ja minäkuvani alkoi muuttua. Tulin enemmän omaksi itsekseni, kuin koskaan aikaisemmin. Aloin epäillä, että hän todella tarkoitti sitä, kun vakuutti rakastavansa minua. Aloin myös tunnistaa ongelmaani ja uskalsin puhua siitä puolisolleni, ilmoitin hakevani apua ja lähdin sitä myös hakemaan.
Kuitenkin noidankehä masennuksen ja tuskan kasvamisen ja sen vaatiman kovemman lääkkeen saamiseksi vei loogisesti minut pohjalle nopeammin kuin minä ehdin ajatella. Seuraavan ja sitä seuraavan, vielä korkeamman "kicksin" haussa ylittyivät rajat, laillisetkin. Ajatus vielä korkeammasta tasosta oli vastustamaton ja minä pitelemätön, vaikka itsekin oksensin itseinhosta jälkeen päin. Pohjalla ollaan edelleen.
Minun on hyvin vaikea elää itseni kanssa, kun koko elämäni tiedetty totuus minun pahuudesta ja huonoudesta tuijottaa minua peilistä silmiin. Oliko oma perhe siis sittenkin oikeassa jo alun perin? Tämä oli viimeinen asia mitä olisin maailmassa halunnut. Olisin vain halunnut olla rauhassa ja rakastamani naisen kanssa.
Nyt on elämästä mennyt kaikki elämisen arvoinen. Ja viejä olen ollut minä itse. Olen suunnattoman pahoillani kaikesta pahasta mitä tein. Jos tietäisin varmaksi sen, että voisin kuolemallani poistaa sen tuskan, jonka aiheutin, kuolisin empimättä. Itsemurhayritykset tulivat tilalle ja juuri nyt tunne ei ole kovin katarttinen.
Moi
Kirjoittelin tuossa taannoin psykiatrilleni havainnollistaakseni omaa tarinaani ja omaa käsitystäni siitä miten asiat ovat menneet. Ihan mielenkiintoista kirjoitettavaa, kun joutuu A4:een tiivistämään asioita, joista on tähän mennessä kirjoittanut satoja sivuja selvittäessäni päätäni. Kai pikaisen prosessin opetus on myös se, että kärsityt vääryydet ja tekemäni pahuudet ovat minun historiassa kaikki vain nyansseja, yksityiskohtia vailla itseisarvoa, joista kokonaisuus rakentuu. Mutta tuskaa olen tuottanut minun rakkaimmille, läheisille ja tärkeimmille ihmisille. Vastuu on kannettava eikös juu ja niinku yks kaveri mulle sanoi: "Voi olla että menetit paljon kaunista elämästäsi, mutta sait ensi kertaa mahdollisuuden elää onnellisen, rehellisen elämän."
Eli:
Syystä tai toisesta, minulle on lapsena tehty äitini toimesta sekä fyysisesti, että psyykkisesti hyvin selväksi, kuinka huono / turha minä ja minun elämäni on. Tämä on tapahtunut jo aivan pikkulapsesta asti, reilusti ennen kouluikää, jatkuen läpi nuoruus- ja aikuisvuosien. Lapsen asemassa, olen uskonut oman äitini sanat todeksi ja tullut asiasta hyvin surulliseksi ja kokenut voimakasta mielipahaa omasta itsestä, omasta pahuudesta, omasta kelpaamattomuudesta ja omasta huonoudesta. Siitä on seurannut masennus, joka on liittynyt persoonani osaksi jo hyvin varhain. (Ensimmäinen itsemurhayritys 4-5v, vuosien 12-22 välillä kymmeniä itsemurhaviestejä ja laadittuja ”testamentteja”, sekä nippu muita masennuksen perustuntomerkkejä yöllisine hampaanpuremisineen, paniikki- ja pakkohäiriöineen, kouluikäisine vuoteenkasteluineen jne. jne).
Masennus on pahentunut, koska koko perheeseen vaikuttava äidin käytös ja tilanne on perheessä kokonaan vaiettu (myönnetään vasta nyt) ja koska pahan olon ja surun ilmaisemiseen ei ole ollut mahdollisuutta. Omat oireeni olivat jossain määrin yhteneväiset muun perheen oireiden ja käytöksen kanssa, joten keskenämme meidän perheen tilanne oli se "normaali", jossa vilpittömästi uskoin muidenkin "kunnon perheiden elävän". Toki tiesin perheessä olevan korjaamisen varaa, mutta pärjäsiväthän muutkin mainiosti oman olonsa kanssa, eikä heilläkään ollut valitettavaa. Piti siis vaan kestää ja hyväksyä tuo mystinen, jatkuva paha olo osaksi omaa itseä, mun elämää ja arkea. "Kaikilla maailman ihmisillä lienee yhtälailla paha olo, olenko minä erityisen heikko kun minusta tuntuu välillä, että sen kanssa on vaikea kestää?", ajattelin. Ja heikkous oli synneistä suurin meidän perheessämme. Se piti visusti piilottaa. Usko omaan huonouteen, pahuuteen ja kyvyttömyyteen on ollut hyvin syvä.
Alle 12 vuotiaana löytynyt porno ja erittäin runsas masturbointi tarjosivat turvan ja pakopaikan mielihyvän maailmaan, joka lohdutti ja jossa kivut eivät tuntuneet, eikä suru painanut mieltä. Tuon harrastuksen parissa olin omassa maailmassani, melkein kuin pumpulissa.
Silti olen tiennyt pakopaikkani olevan väärä, synkkä ja häpeällinen, kuten äitini osana taktiikkaansa osasi aina, esim. tappeluiden yhteydessä muistuttaa. Tästä on seurannut lisää tuskaa ja pahaa oloa, joka on vaatinut kovempia mielihyvän kokemuksia peittääkseen kasvavan pahanolon alleen. Tässä vaiheessa ajattelin jo usein, että jatkuva paha oloni on peräisin siitä syyllisyydestä, jota koin mielihyvää etsiessäni.
Minussa olevan pahan ja huonouden, vaikeasti käsiteltävän asian, olen arjessani tavalla tai toisella dissosioinut, eli "ulkoistanut" omasta itsestäni ja mielestäni niin, että olen voinut elää pintapuolisesti ”omatunto puhtaana”. Kuitenkin ns. pahan puoleni olemassa olo on koko ajan ollut minun tiedossa ja sitä tietoutta olen voinut paeta vain antautumalla uudelleen suosikki "huumeeni" vieteltäväksi. Paha-minä on myös ollut se osa minua, joka on ottanut vastaan pahimmat sivallukset ja hyökkäykset. Paha-minä on kestänyt, se ei ole itkenyt tai ollut heikko. Ainoa mitä se tarvitsi kestääkseen, oli tasainen annostus mielihyvää, jolla pahasta olosta pääsi pois.
Vastaavasti hyvä puoleni, josta kaikki paha on ulkoistettu tiedostamattomalle tasolle, on saanut mahdollisuuden kehittää itsestään heikkouksista ja vajaavuuksista vapaan, ylivahvan minän, joka on kokenut voimakasta ylemmyyden tunnetta toisiin ihmisiin. Eli hyvyyttä ja paremmuutta inhimillisyyden tuolla puolen. Toden ja normaalin määritteet menivät mielessäni sekaisin, koska se maailma, johon minä olen uskonut, on kokonaisuudessaan perustunut sille käsitykselle omasta itsestäni, jonka olin kotona oppinut.
Pärjätäkseni maailmassa olen useaan otteeseen pyrkinyt manipuloimaan muiden ihmisten maailmankuvaa paremmin omaani vastaavaksi, jotta kokisin toimintaympäristön tutuksi ja turvalliseksi. Omassa maailmassani minun on mm. ollut mahdotonta uskoa, että kelpaisin kenellekään omana itsenäni, ilman temppuja tai rooleja, tai että kukaan voisi minua rakastaa. Onnellisuus on minulle tarkoittanut sitä, että elämä ja olo on mahdollisimman vähän miinuksella ja kipuja minimimäärä. Eli, jos onnellisuuden olisi jakanut asteikolle miinus 10 – plus 10, niin minä pompin ilosta ja maalasin mielessäni kukkasia, kun pääsin miinus yhteen ja elo ei tuntunut ollenkaan niin kurjalta, kuin normaalisti. En edes tiennyt, että mitään plus-asteikkoa on olemassa.
Kuitenkin löytynyt kumppani sanan varsinaisessa merkityksessä, ihana, tuttu, turvallinen tyttö ja 8 vuoden syvenevä ihmissuhde teki tehtävänsä ja minäkuvani alkoi muuttua. Tulin enemmän omaksi itsekseni, kuin koskaan aikaisemmin. Aloin epäillä, että hän todella tarkoitti sitä, kun vakuutti rakastavansa minua. Aloin myös tunnistaa ongelmaani ja uskalsin puhua siitä puolisolleni, ilmoitin hakevani apua ja lähdin sitä myös hakemaan.
Kuitenkin noidankehä masennuksen ja tuskan kasvamisen ja sen vaatiman kovemman lääkkeen saamiseksi vei loogisesti minut pohjalle nopeammin kuin minä ehdin ajatella. Seuraavan ja sitä seuraavan, vielä korkeamman "kicksin" haussa ylittyivät rajat, laillisetkin. Ajatus vielä korkeammasta tasosta oli vastustamaton ja minä pitelemätön, vaikka itsekin oksensin itseinhosta jälkeen päin. Pohjalla ollaan edelleen.
Minun on hyvin vaikea elää itseni kanssa, kun koko elämäni tiedetty totuus minun pahuudesta ja huonoudesta tuijottaa minua peilistä silmiin. Oliko oma perhe siis sittenkin oikeassa jo alun perin? Tämä oli viimeinen asia mitä olisin maailmassa halunnut. Olisin vain halunnut olla rauhassa ja rakastamani naisen kanssa.
Nyt on elämästä mennyt kaikki elämisen arvoinen. Ja viejä olen ollut minä itse. Olen suunnattoman pahoillani kaikesta pahasta mitä tein. Jos tietäisin varmaksi sen, että voisin kuolemallani poistaa sen tuskan, jonka aiheutin, kuolisin empimättä. Itsemurhayritykset tulivat tilalle ja juuri nyt tunne ei ole kovin katarttinen.
Moi
Vastaukset 4
Vanhimmat
todella koskettava tarina...
että kaikesta huolimatta, mitä sinulle on elämäsi aikana tapahtunut, löytäisit vielä sisäisen rauhan. Huomaisit, että lapsena kokemaasi kohteluun olet syytön ja oikeutettu nyt elämään rauhassa itsesi kanssa ja nauttimaan elämästäsi ilman syyllisyyttä. Voimia sinulle sylin täydeltä!
Olet järkevä ihminen, siihen ei meinaan lapsuuden traumat yllä.
On hienoa, että pystyt noin syvällisesti pohtimaan elämääsi.
Mutta tekstistäsi kävi omasta mielestäni ilmi se, että tiedät tasan tarkalleen mitä tulet elämässäsi tekemään, ja olet erittäin vahva ihminen.
Sinun on turha etsiä samaamieltä olevia ihmisiä mistään keskustelupalstoilta.
Sinä itse tiedät että sinussa ei ole vikaa ja mistä asiat johtuvat, ja on väärin mitä koit lapsena... uskon että olet valmis elämään omaa elämääsi, onnellisena!!!
http://www.sahajayoga.org/experienceitnow/default.asp