On pilkattu, petetty, unohdettu.. Vannoin 7 vuotta sitten, etten ketään enää lähelle päästä. Liikaa kuolemaa ja muuta surua... Sitten sairaus vei työkyvyn ja viimeisetkin ystävät..
16 vuotta työtä, josta viimeiset 4 vuotta yrittäjänä, oli perhe, ystäviä, elämä. Autoin ja tuin muita ja mitä sain kiitokseksi..
35 vuotiaana sairaseläkkeellä yksin, naapurit ja kaupunki haukkuu loiseksi, en kuulemma ole eläissäni töitä edes nähnyt, johtuu ehkä osin siitä, että jouduin muuttamaan muutama vuosi sitten.
Nyt on todella yksinäinen olo, niin yksinäinen, että voisin jonkun jopa päästää lähemmäs mutta eipä tunnu kukaan haluavan olla missään tekemisissä tämän ikäisen rampautuneen kanssa muuten kuin pilkatakseen.
Itseäni en lopeta. Olisi vain joskus kiva vaihtaa kuulumisia jonkun kanssa joka ei tuomitse siksi etten ole "normaali"...
16 vuotta työtä, josta viimeiset 4 vuotta yrittäjänä, oli perhe, ystäviä, elämä. Autoin ja tuin muita ja mitä sain kiitokseksi..
35 vuotiaana sairaseläkkeellä yksin, naapurit ja kaupunki haukkuu loiseksi, en kuulemma ole eläissäni töitä edes nähnyt, johtuu ehkä osin siitä, että jouduin muuttamaan muutama vuosi sitten.
Nyt on todella yksinäinen olo, niin yksinäinen, että voisin jonkun jopa päästää lähemmäs mutta eipä tunnu kukaan haluavan olla missään tekemisissä tämän ikäisen rampautuneen kanssa muuten kuin pilkatakseen.
Itseäni en lopeta. Olisi vain joskus kiva vaihtaa kuulumisia jonkun kanssa joka ei tuomitse siksi etten ole "normaali"...
Vastaukset 3
Vanhimmat
No olet normaali ihan varmana! Käy juttelemassa jonkun kanssa joka työkseen sitä tekee, hoitajat, lääkärit, seurakunta! Apua löytyy! Eikä invalidi ole sairaus. Jos oikein käsitin.. Ihmisillä vain kateus kun et ole tarvinnu olla töissä!
Yksin olen minäkin pienellä paikkakunnalla, mies kuoli hiljattain.
Elää vain pitäisi jaksaa.Mikähän siinä on,että ihmisten on niin vaikea kohdata toisiaan nykyaikana.
@Luulenpa, en ole invalidi vielä täysin, kyseessä on fyysinen, periytyvä sairaus. Pystyn siis vielä itse hakemaan postin, käymään pesulla jne, mutta joudun usein käyttämään liikkumiseen apuvälineitä. En ole edes hakenut sitä sinistä korttia parkkia varten, haen sen sitten kun en enää itse kykene postinhakuun. Postilaatikko 300m päässä.. En kaipaa sääliä, enkä erityishuomiota, vertaisryhmät on tuttuja.
@Mardie, otan osaa. Suru on yksi -piip- käsitellä yksin, seurassakin saattaa tuntua yksinäiseltä, varsinkin jos seura on laatua pystysuolattu muikku, pitäisi kuukauden jälkeen olla kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Kohtaaminen on helppoa. Avautuminen, tukeminen, kuunteleminen ja edes ymmärtämisen yritys vaatii jo inhimillisyyttä ja empatiaa, mitkä tuntuu olevan kovin vieraita käsityksiä tänäpäivänä. Yritä jaksaa, et koskaan tiedä kenet huomenna tapaat :)