Mietin että mitenkähän sosiaalisten tilanteiden pelko tai lievä paniikkihäiriö todetaan? Tai lähinnä se, miten esimerkiksi sosiaalisten tilanteiden pelko eroaa ujoudesta? Olen huomannut itsessäni sellaisia kohtia, jonka perusteella ensin oletin minulla olevan Asperger. Tutkimuksissa en ole koskaan käynyt.
Kerron vähän itsestäni
Lapsena olin hyvin puhelias kotona ja kavereiden kanssa. Saatoin puhua pienenä ihan tuntemattomillekin ja olin hyvinkin reipas. Alakoulussa jännitin kuitenkin esiintymistä, lukeminen ääneen oli pelottavaa. Kuitenkin kavereille puhuin paljonkin. Opettaja kerran sanoi minulle että minulla on todella hiljainen ääni eikä kukaan kuule juurikaan mitä sanon. Minun pitäisi opetella puhumaan kovasti. Olisin ehkä pystynyt, mutta en kehdannut. Alkoi vain hävettämään kun piti yrittää "huutaa". Alakoulun loppupuolella tapahtui sitten jotain ja minusta tuli todella ujo. En puhunut juurikaan mitään enää edes kavereilleni ja he kyllästyivät minuun ja aloin olemaan enemmän yksin. Muistan sen kun opettaja melkein väkisin vei minut minun entisten kavereiden luo. Se oli todella ahdistavaa. En oikein osannut olla heidän kanssa. Kuitenkin siitä lähtien roikuin heidän mukana vielä yläkoulun ajankin, mutta välitunnit menivät niin että he puhuivat ja minä kuuntelin. Välillä he kuitenkin kysyivät minulta jotain ja minua pelotti ihan hirveästi. En olisi uskaltanut sanoa mitään, mutta en kehdannut olla kuitenkaan vastaamatta. Oli pakko sanoa jotain, mutta aina kun avasin suuni niin iski häpeä.
Nykyisin tulee jotenkin sellainen tunne että ei jaksa puhua. Taustalla saattaa olla myös huono itsetunto. En yksinkertaisesti voi sietää puhetapaani. Olen kyllä oppinut puhumaan ehkä hieman kovempaa kuin pienenä. Puhun epäselvästi ja ilmeisesti väärällä tavalla, koska ääneni väsyy ja joudun köhimään. Kurkku on monesti kipeä. Turhauttavaa, koska joudun sanomaan saman asian kaksi, kolme kertaa ennen kuin henkilö saa selvyyden mitä olen sanomassa. En uskalla edes vastata puhelimeen. Aina kun puhelin soi niin rinnassa nipistää ja pitää miettiä monta kertaa että vastaanko.
Kaikenlainen julkinen tilaisuus pelottaa minua. Uskallan kuitenkin käydä joissakin tapahtumissa, mutta helppoa se ei ole. Esimerkiksi jonkun bändin keikalle olisi kiva mennä, mutta minua ahdistaa paljon ennen keikkaa, koska minulle tulee välillä pakkoliikkeitä. Pääni alkaa nykimään ja se on todella hävettävää. Muistan joskus yläkoulussa saattoi pää vaikka yhtäkkiä kääntyä tahtomattani. Onneksi kaverini ei ollut vieressä. Välillä olin ihan yksin välitunneilla kun en jostain syystä halunnut olla heidän kanssa.
Ihmisten katseet ahdistaa kovasti. En pysty katsomaan ketään silmiin. Jopa silloin, kun olen siskoni kanssa ja sisko vaikka katsoo minuun päin niin tulee tarve kääntyä selin. En voi myöskään pysty kävelemään jonkun katsoessa. Yläkoulussa kerran eräät oppilaat istuivat penkillä ja joudun kävelemään heidän ohi. Tuli todella ahdistava olo ja tuntui että kävelin ihan omituisessa asennossa.
Käyn nyt ammattikoulua. Siellä ruokailu on ahdistavaa. Siellä pakkoliikkeitä tulee aika usein. Alakoulussa tilanne ei ollut niin paha, yläasteella vielä pahempi ja nykyisin kaikista pahin.
En pysty vieläkään puhumaan kenellekään. Joku kun kysyy jotain minulta niin ajattelen että en jaksaisi vastata. Toivon aina että kukaan ei tulisi juttelemaan koska en osaa vastata mitään. Joudun aina miettimään että mitä tuohon voisi vastata. Minulle on myös sanottu että on outoa puhua minulle koska katselen aina ihan eri suuntaan. En vain voi katsoa silmiin. En oikeastaan edes osaa puhua sukulaisillenikaan. Välillä en jaksaisi puhua edes omalle perheelle.
Olen miettinyt psykologilla käymistä mutta en ole uskaltanut. Eikä sekään ilmaista ole. Nettipsykologille yritin kirjoittaa mutta sekin epäonnistui, kun hänen osoite ei olekaan enää käytössä ja toisia psykologeja en ole vielä löytänyt.
Pahoittelen, jos kirjoituksesta tuli liian pitkä etkä jaksa lukea, mutta olisi kiva jos kuitenkin lukisit ja saisin jotain vastauksia tähän.
Onko tämä nyt sitä ujoutta ja huonoa itsetuntoa vai mikä minua vaivaa?
Kerron vähän itsestäni
Lapsena olin hyvin puhelias kotona ja kavereiden kanssa. Saatoin puhua pienenä ihan tuntemattomillekin ja olin hyvinkin reipas. Alakoulussa jännitin kuitenkin esiintymistä, lukeminen ääneen oli pelottavaa. Kuitenkin kavereille puhuin paljonkin. Opettaja kerran sanoi minulle että minulla on todella hiljainen ääni eikä kukaan kuule juurikaan mitä sanon. Minun pitäisi opetella puhumaan kovasti. Olisin ehkä pystynyt, mutta en kehdannut. Alkoi vain hävettämään kun piti yrittää "huutaa". Alakoulun loppupuolella tapahtui sitten jotain ja minusta tuli todella ujo. En puhunut juurikaan mitään enää edes kavereilleni ja he kyllästyivät minuun ja aloin olemaan enemmän yksin. Muistan sen kun opettaja melkein väkisin vei minut minun entisten kavereiden luo. Se oli todella ahdistavaa. En oikein osannut olla heidän kanssa. Kuitenkin siitä lähtien roikuin heidän mukana vielä yläkoulun ajankin, mutta välitunnit menivät niin että he puhuivat ja minä kuuntelin. Välillä he kuitenkin kysyivät minulta jotain ja minua pelotti ihan hirveästi. En olisi uskaltanut sanoa mitään, mutta en kehdannut olla kuitenkaan vastaamatta. Oli pakko sanoa jotain, mutta aina kun avasin suuni niin iski häpeä.
Nykyisin tulee jotenkin sellainen tunne että ei jaksa puhua. Taustalla saattaa olla myös huono itsetunto. En yksinkertaisesti voi sietää puhetapaani. Olen kyllä oppinut puhumaan ehkä hieman kovempaa kuin pienenä. Puhun epäselvästi ja ilmeisesti väärällä tavalla, koska ääneni väsyy ja joudun köhimään. Kurkku on monesti kipeä. Turhauttavaa, koska joudun sanomaan saman asian kaksi, kolme kertaa ennen kuin henkilö saa selvyyden mitä olen sanomassa. En uskalla edes vastata puhelimeen. Aina kun puhelin soi niin rinnassa nipistää ja pitää miettiä monta kertaa että vastaanko.
Kaikenlainen julkinen tilaisuus pelottaa minua. Uskallan kuitenkin käydä joissakin tapahtumissa, mutta helppoa se ei ole. Esimerkiksi jonkun bändin keikalle olisi kiva mennä, mutta minua ahdistaa paljon ennen keikkaa, koska minulle tulee välillä pakkoliikkeitä. Pääni alkaa nykimään ja se on todella hävettävää. Muistan joskus yläkoulussa saattoi pää vaikka yhtäkkiä kääntyä tahtomattani. Onneksi kaverini ei ollut vieressä. Välillä olin ihan yksin välitunneilla kun en jostain syystä halunnut olla heidän kanssa.
Ihmisten katseet ahdistaa kovasti. En pysty katsomaan ketään silmiin. Jopa silloin, kun olen siskoni kanssa ja sisko vaikka katsoo minuun päin niin tulee tarve kääntyä selin. En voi myöskään pysty kävelemään jonkun katsoessa. Yläkoulussa kerran eräät oppilaat istuivat penkillä ja joudun kävelemään heidän ohi. Tuli todella ahdistava olo ja tuntui että kävelin ihan omituisessa asennossa.
Käyn nyt ammattikoulua. Siellä ruokailu on ahdistavaa. Siellä pakkoliikkeitä tulee aika usein. Alakoulussa tilanne ei ollut niin paha, yläasteella vielä pahempi ja nykyisin kaikista pahin.
En pysty vieläkään puhumaan kenellekään. Joku kun kysyy jotain minulta niin ajattelen että en jaksaisi vastata. Toivon aina että kukaan ei tulisi juttelemaan koska en osaa vastata mitään. Joudun aina miettimään että mitä tuohon voisi vastata. Minulle on myös sanottu että on outoa puhua minulle koska katselen aina ihan eri suuntaan. En vain voi katsoa silmiin. En oikeastaan edes osaa puhua sukulaisillenikaan. Välillä en jaksaisi puhua edes omalle perheelle.
Olen miettinyt psykologilla käymistä mutta en ole uskaltanut. Eikä sekään ilmaista ole. Nettipsykologille yritin kirjoittaa mutta sekin epäonnistui, kun hänen osoite ei olekaan enää käytössä ja toisia psykologeja en ole vielä löytänyt.
Pahoittelen, jos kirjoituksesta tuli liian pitkä etkä jaksa lukea, mutta olisi kiva jos kuitenkin lukisit ja saisin jotain vastauksia tähän.
Onko tämä nyt sitä ujoutta ja huonoa itsetuntoa vai mikä minua vaivaa?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kuulostaa sosiaalisten tilanteiden pelolta. Itselleni on se diagnosoitu. Yritä hakeutua koulupsykologille tai kouluterveydenhoitoon. Vaikka ahdistaakin, pyri silti menemään sosiaalisiin tilanteisiin. Välttely vain lisää ahdistusta.