Hei,
En tiedä onko tämä paras palsta, mutta kokeillaan nyt tulisiko kommentteja.
Tilanne on tämä: Olen eronnut jo yli 5 vuotta sitten, on muutama kouluikäinen lapsi ja olemme miesystäväni kanssa olleet yhdessä nyt pari vuotta. Hänellä ei ole lapsia. Yksi lapsistani on ns. erityislapsi ja hänen käyttäytymisensä on välillä todella haastavaa ja raskasta.
Emme asu miesystäväni kanssa yhdessä, mutta hän on jonkin verran mukana arjessani myös silloin kun lapset ovat minulla ja meillä menee noin yleisesti ottaen mukavasti.
Näin parin vuoden jälkeen ole alkanut jollain tasolla haaveilla mahdollisuuksista asua yhdessä saman katon alla. Kuitenkin kun olen ajatellut kuinka haastavaa arki tämän yhden lapseni kanssa välillä on, niin mietin että onko tällaisessa haaveessa järjen hiventä. Miten voisin olettaa että joku ulkopuolinen jaksaisi sellaista arkea kun itselläkin tekee välillä tiukkaa. Mietin, että pitääkö minun vain vaientaa ja haudata tällaiset toiveet ja tyytyä siihen mitä on? Jollain tasolla sitä miettii katkerina hetkinä, että haastavan lapsen takia en voi koskaan saada enää ns. normaalia parisuhdetta, mutta toisaalta sen uhrauksen olen kyllä valmis tekemään jos se siihen menee.
Eihän kukaan ulkopuolinen voi rakastaa minun lastani niin kuin minä ja sitä kautta kestää haastavaa käytöstä niin kuin minä kestän ja jaksan. Karua, niin kai se vian on...
En tiedä onko tämä paras palsta, mutta kokeillaan nyt tulisiko kommentteja.
Tilanne on tämä: Olen eronnut jo yli 5 vuotta sitten, on muutama kouluikäinen lapsi ja olemme miesystäväni kanssa olleet yhdessä nyt pari vuotta. Hänellä ei ole lapsia. Yksi lapsistani on ns. erityislapsi ja hänen käyttäytymisensä on välillä todella haastavaa ja raskasta.
Emme asu miesystäväni kanssa yhdessä, mutta hän on jonkin verran mukana arjessani myös silloin kun lapset ovat minulla ja meillä menee noin yleisesti ottaen mukavasti.
Näin parin vuoden jälkeen ole alkanut jollain tasolla haaveilla mahdollisuuksista asua yhdessä saman katon alla. Kuitenkin kun olen ajatellut kuinka haastavaa arki tämän yhden lapseni kanssa välillä on, niin mietin että onko tällaisessa haaveessa järjen hiventä. Miten voisin olettaa että joku ulkopuolinen jaksaisi sellaista arkea kun itselläkin tekee välillä tiukkaa. Mietin, että pitääkö minun vain vaientaa ja haudata tällaiset toiveet ja tyytyä siihen mitä on? Jollain tasolla sitä miettii katkerina hetkinä, että haastavan lapsen takia en voi koskaan saada enää ns. normaalia parisuhdetta, mutta toisaalta sen uhrauksen olen kyllä valmis tekemään jos se siihen menee.
Eihän kukaan ulkopuolinen voi rakastaa minun lastani niin kuin minä ja sitä kautta kestää haastavaa käytöstä niin kuin minä kestän ja jaksan. Karua, niin kai se vian on...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.