Jos avioliittoon ei panosta ollenkaan

Tunnistan tästä itseni..kunhan keskustelen..asiaa auttoi valtavasti se, että mies jätti koko arjen pyörityksen minulle. Koska hänen oli käytävä töissä ja elätettävä perhe. Ei siinä mittään, mutta kun minäkin töitä tein. Mutta palkkani oli pienempi, joten tekemäni työ vähempiarvoista sitten ilmeisesti. Kun väsyyneenä kiukuttelin, maanittelin, sovittelin toista osallistumaan perheasioihin töitten jälkeen, sillähän työpäivät alkoi pidentyä. Eikö kuulosta ihan siltä tavalliselta tarinalta? Ja sitten vieraannuttiin.

Ei vaan se menee niin päin että kyllästyy ja pettyy ja suuttuu siihen mieheen jolloin ei jää muuta kuin keskittyä enää niihin lapsiin... Ihan luonnollista. Mut osaa ne miehetkin keskittyä valitettavasti vain lapsiin. Synnäriltä asti kun huomioidaan ja ihaillaan vaan sitä vauvaa ja ollaan sokeita sille uupuneelle ja onnettomalle äidille siinä vauvan vieressä, puhutaan aina vaan "mitä te" eikä ikinä "miten sä voit". Pahinta on jos alkaa olemaan miehen mielestä "äiti" eikä mitään muuta enää.
En haluis tänne enää kirjottaa mut nyt oli pakko kun aloitus oli jotenkin ykspuolinen.

No niinhän se meilläkin meni, että mies pakoili vastuutaan ja jätti lapset ja kodin täysin mun hoidettavaksi. Ei jotenkaan jaksanut olla rakastava puoliso siinä työ-päiväkotirumbassa, kun toinen vaan harrasti ja kävi viihteellä, eikä mikään puhe tehonnut. Lopulta löysikin sitten empaattisen naisen, joka ymmärsi miehen tuskan kylmästä vaimosta.

Nyt on sitten uusi lapsi tulossa uudelle naiselle. Onkohan oppinut mitään vai kokeeko uusi nainen asian toisen puolen omakohtaisesti?