Kun herään aamuisin, en tunne mitään. Keitän kahvit, istun vähän aikaa hiljaa. Kokoon itseni ja rupean tekemään koulu juttuja.
Meikkaan ( koska töissä pakko näyttää "ihmiseltä") ja menen töihin. Laitan tekohymyn päälle. Valehtelen työkavereille, siitä mitä olen puuhaillut. Kerron kaikkea kivaa.
Tulen kotiin, juon teetä. Menen nukkumaan.
Vapaapäivinä siivoan. Ja istun vaa sohvalla katsomassa puhdasta asuntoa. Menen nukkumaan.
Ennen harrastin tanssia, maalaamista, kavereitten kanssa hengailuu.
Olen 22 vuotias nainen. En jaksa tehdä mitään minä olisi minulle kivaa. Käyn koulussa koska vanhemmat edelleen painostaa siinä asiassa. Käyn töissä (mitä vihaan todella paljon, koska asiakaspalvelu on mulle vaikeeta, olen herkkä ja kun ihmiset sanovat ilkeästi, se sattuu ja itken heti kotiin päästyä) koska pitää maksaa vuokraa ja muita juttuja.
Siivoan ja laitan ruokaa miehelleni.
"Vois vaa vetää jojoon" -ajatus pyörii aamusta iltaan.
Itken päivittäin.. Yleensä aamuisin jolloin mieheni ei huomaa.
Puhelinta en enään edes tarvitse.. Menetin kaikki ystävät.. Koska olen koko ajan töissä.. Minulle ei soitettu jo 4kk.
Itse en enään edes viiti.. Ahdistaa hieman kun mietin asiaa.
Ja sit takas tähän arkeen.. Kerran avauduin äidilleni, hän totesi vain, että "tällainen on tämä elämä"
Ajattelin vain.. Miten kukaan jaksaa elää sitten? Jos se on tällainen?
Miten sinä jaksat?
Onko sinulla joku joka saa sinut hymyilemään?
Huomenna menen taas töihin..
Ja joku taas tulee sanomaan tai ilkeilee minulle jostain..
Pyydän nöyrästi anteeksi.. Ja katson lattiaan..
Meikkaan ( koska töissä pakko näyttää "ihmiseltä") ja menen töihin. Laitan tekohymyn päälle. Valehtelen työkavereille, siitä mitä olen puuhaillut. Kerron kaikkea kivaa.
Tulen kotiin, juon teetä. Menen nukkumaan.
Vapaapäivinä siivoan. Ja istun vaa sohvalla katsomassa puhdasta asuntoa. Menen nukkumaan.
Ennen harrastin tanssia, maalaamista, kavereitten kanssa hengailuu.
Olen 22 vuotias nainen. En jaksa tehdä mitään minä olisi minulle kivaa. Käyn koulussa koska vanhemmat edelleen painostaa siinä asiassa. Käyn töissä (mitä vihaan todella paljon, koska asiakaspalvelu on mulle vaikeeta, olen herkkä ja kun ihmiset sanovat ilkeästi, se sattuu ja itken heti kotiin päästyä) koska pitää maksaa vuokraa ja muita juttuja.
Siivoan ja laitan ruokaa miehelleni.
"Vois vaa vetää jojoon" -ajatus pyörii aamusta iltaan.
Itken päivittäin.. Yleensä aamuisin jolloin mieheni ei huomaa.
Puhelinta en enään edes tarvitse.. Menetin kaikki ystävät.. Koska olen koko ajan töissä.. Minulle ei soitettu jo 4kk.
Itse en enään edes viiti.. Ahdistaa hieman kun mietin asiaa.
Ja sit takas tähän arkeen.. Kerran avauduin äidilleni, hän totesi vain, että "tällainen on tämä elämä"
Ajattelin vain.. Miten kukaan jaksaa elää sitten? Jos se on tällainen?
Miten sinä jaksat?
Onko sinulla joku joka saa sinut hymyilemään?
Huomenna menen taas töihin..
Ja joku taas tulee sanomaan tai ilkeilee minulle jostain..
Pyydän nöyrästi anteeksi.. Ja katson lattiaan..
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hanki elämä!!
Ei elämän tarvitse tuollaista todellakaan olla. Olet selvästi tyytymätön tällä hetkellä joko kaikkeen tai osaan elämääsi. Onko sinun pakko käydä töissä opintojen lisäksi? On melko kuormittavaa sekä opiskella että tehdä töitä. Tee muutoksia ja kokeile. Oletko tyytyväinen parisuhteeseesi? Äideille ei kannata useinkaan kertoa mitään, ne vain toteavat juurikin jotain suht typerää että sellaista tämä elämä on tms. Ala rohkeasti selvittää mistä pidät ja mitä haluat. Nuoruus on ihanaa aikaa ja se kannattaa elää!!! Mä olen jo 39-vuotias, mutta muistelen edelleen aikaa, kun olin 24-30 -vuotias. Elämä täyttyi mahtavista jutuista ja nuoruuden tunnossa jaksoi mitä vain! Parisuhteessa olo ei aina ole se paras juttu nuorena. Yksineläen saattaa tulla tehneeksi paljon vapautuneemmin juttuja. Tsemppiä sulle!
Lobotomoitko pääsi jollain niin sanotulla psyykenlääkkeellä?
Ihan kuin mun elämä pari vuotta sitten..... Olin kuin joku robotti. Töissä tekohymy naamalla ja piilotin vain kaikki pahat tunteeni. Luulin, että kaikki pitää vaan jaksaa mitä eteen tulee. Exäni lievän pahoinpitelynkin jälkeen yritin vain sivuuttaa kaiken... Nyt... Sairastan vakavaa masennusta. Elämänilo täysin kadonnut. Ei ole ystäviä, en vain jaksa pitää yhteyttä... Älä ainakaan uuvuta itseäs työllä.... Helpointa varmaan aloittaa kertomalla miehellesi millainen olosi on? Hän varmasti kuuntelee mielellään. Tai hakeudu johonkin missä saat puhua esim psyk. hotajalle ym. Kaikkea ei tarvitse kestää...
Mieheni tavallaan ymmärtää ja tavallaan ei.. Hän kyllä erottaa tilanteet jolloin mielummin jättää minut rauhaan.. Mutta jatkaa muistuttamalla mua siitä, että olin aivan eri ihminen vielä 3 vuotta sitten.
Töissäni olen tehny viimeisen 4kk ajan 6päivän viikkoja joka toinen viikko.. Koska heidän mielestä mä jaksan.. Laadin meidän työporukalle työvuorot.. Ja kun huomaan että johonkin päivään tarvitaan vielä yksi, kysyn tietenkin aluksi muilta, joilla on esim. Tasuriin mukaan miinustunteja.. (Minun tasuri näyttää 250, olen tehny enemmän tunteja kun sopimuksessa luki, ja olen tuntityöläinen joten ihan sama) Tokaisevat vain, että heillä on menoja, juhlia, ravintolapöytä varattuna.. Jne. Sitten sanovat, että "sinähän olet nuorin jaksaa, jaksaa, teillä on aina paljon enenrgiaa" loppujen lopuksi teen sen työvuoron ja pidän keskiviikkona vapaata, jolloin pesutupa, pakko käydä ruokaostoksilla, siivota lisää jne. Siinä oli mun viikko.
Ottaisin lopputilin vaikka TÄNÄÄN!! Mutta millä mä elän? En voi.. En vaa voi..
Tee ihan aluksi niin, että varaat ajat lääkäriin tai meet koulupsykan juttusille. Kerro, että oot tosi uupunut. Jos kerrot sen noin, että et tunne elämäniloa, ne saattaa hyvällä tuurilla laittaa lähetteen psykiatrian polille. Jotakin apua saat, vähintään saikkua.
Puhuit, että koulua käyt kun vanhemmat pakottaa. Kiinnostaako sua se ala ylipäätään? Miksi käyt sitä (onko muita syitä kuin vanhemmat)? Jos huomaat, että vanhemmat on ainoa syy, keskeytä. Vanhempia voit lohduttaa sillä, että haet keväällä jonnekin muualle. Tää on sun elämä, ei niiden. Jos et keskeytä, kevennä opintoja (opintosihteeri tai opo osaa varmasti auttaa). Sanot, että sulla on nyt liikaa kuormitusta ja tarviit aikaa, että voit laittaa sun elämän järjestykseen.
Jos jaksat, hae muualle töihin. Selvästi sun työpanosta ei arvosteta riittävästi ja mutta kuitenkin sun apua pidetään itsestäänselvyytenä. Ei ihme jos masentaa. Pystytkö ottamaan opintolainaa? Sekin saattaisi tässä tilanteessa auttaa.
Lepää. Tee sun miehelle selväksi, että joko se auttaa sua tai lähtee käveleen. Ja toisaalta onko se niin vakavaa, jos joskus kämppä on vähän sekaisin. Sun ei oo mikään pakko olla kotiorja sun harvoina vapaapäivinä.
Jos mahdollista ilmoittaudu maalaamiskurssille. Vaikka se vie vähän aikaa sun elämästä, takaan sulle, että joka kerta kun tulet sieltä kotiin, oot superonnellinen, että kävit. Alat ehkä huomaamaan, että se rauhallinen olo, mitä tunnet sen jälkeen kun oot saanut tehdä sitä, mistä pidät, kuuluisi olla koko ajan läsnä. Se jos mikä kannustaa tekemään muutoksia elämään.
Tällä tavalla oon itse päässyt suosta ylös. Ja toimii!
Toivon sulle paljon onnea elämään, oot sen ansainnut!
Kun herään, olen hiukan ulalla, mut ei se mitään.Olen kitkuttelijoiden keskitasoa. Olen rakentanut huomisen jo edellisenä päivänä.
Klo 18 jälkeen en enää mitään syö. Kun aamulla wc;ssa ja käyn mahdollisesti suihkussa. Minulla on nälkä, koska vatsani on tyhjä.
Asun yksin. on laitettava itse ruokansa, siivottava, pestävä pyykkinsä ja hoidettava asiansa.
En sano että elämäni olisi hyvää. On se kuitenkin omaa. Edes kuvittelen sen olevan omaa.