Olen hiljattain eronnut pitkästä liitosta, jossa olin yksin ja yksinhuoltaja, vaikka toinen asuikin saman katon alla suurimman osan ajasta vaikka paljon oli poissa jopa kuukausia kerrallaan. Yhteisiä ystäviä ei ollut, vain hänen ystäviään, ja nyt olen täydellisen yksin lapsineni, ilman ketään aikuista, jolle voisi jutella asioista ja jonka kanssa voisi tehdä jotain yhdessä kuten käydä elokuvissa tai lenkillä tms. Kun ex oli vielä olemassa elämässäni en tätä yksinäisyyttä samalla tavalla huomannut kun keskityin kärsimään kamalasta yksinäisyydestä parisuhteessa, häpesin yksinäisyyttäni ja ihmettelin yhdessä olevia ja tekeviä pariskuntia, oman liiton aikana oli mahdotonta seurustella muitten kanssa aiempien ystävien etäännyttyä jo vuosikausia sitten. Miten ihmeessä pääsen tästä yksinäisyydestä? Tuntuu että olen jäänyt kaikesta jälkeen ja ulkopuolelle, minulla ei ole muuta kuin lapset ja työ, kukaan ei minua muista ei viisikymppisinä eikä minua kutsuta ikinä mihinkään eikä Facebookissa, on kuin minua ei olisi olemassakaan. Tiedän, minun täytyy olla ikävä ihminen, mutta silti...Haluaisin tutustua muihin ihmisiin, en tanssi enkä käy baareissa, en osaa olla vain ystävä miesten kanssa vaikka viihdyn miesten seurassa paljon pelkkää naisseuraa paremmin. Miten onnistuisin sosiaalistumaan vuosien vuosien tauon jälkeen?
ypöyksin viisikymppisenä
Puolikas14
6225
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Et ole ollut yksinäinen. Nainen saa kyllä seuraa aina kun menee baariin ta ulos. Minä olen ollut yksin kymmeniä vuosia ilman kavereita tai rakkautta.
Niinpä et voi edes aavistaa, mitä on olla yhdessä yksin, henkisesti totaalisen yksin. Baarista saamme seuraa vaikka toisistamme, minä ja sinä, mutta nyt ei olekaan siitä kysymys vaan nimenomaan siitä, mitä sinäkin tunnut kaipaavan!
Hei söpöliini (yksinäinen-mies) mitäs jos lähdettäisiin tahoillamme mukaan vapaaehtoistyöhön pakolaisten hyväksi? Ei oltaisi yksin, tunnettaisiin itsemme tärkeäksi, tutustuttaisiin uusiin ihmisiin... Valitettavasti tämä ei taida sopia puolikkaalle lapselliselle jos sitten lapset eivät ole jo kovin isoja...
Itse myös kokeneena parisuhteessa tuon yksinäisyyden. Mies aina työssä työntekijänä pitkiä päiviä samalla paikkakunnalla ja uskoin että yhteisen hyvän vuoksi tässä venytään. Oli vain perhe jota huoltaa ja miehellä satunnaisia kavereita, itse kun ehdotti jotain niin sai tyrmäävän kiellon että tässä kaikennäköisiin kissanristiäsiin jaksa lähteä kun raataa niin paljon. Näin jälkikäteen ajateltuna, miksi ei ymmärtänyt aiemmin? Olinko sinisilmänen blondi jota oli mukava kusta linssiin? Miksi ihmeessä vaivautui edes kotiin, kun se oli niin vastenmielinen paikka? Erohan oli tietenkin minun syy. Kamala ihminen kun ei yhteistä perhettä halunnut pitää kasassa. On se kumma kun akoille mikään ei riitä.
Yrittänyt löytää juttukaveria / ystävää mutta outohan sitä on kun eronnut ja ehkä pelottavakin, vie vielä hyvän miehen vaimon viereltä. Ihan niinkuin tuon kokemuksen jälkeen sitä edes uskoo siihen että joku mies voisi oikeasti jakaa aikaansa yhdessäoloon jotta ihan puhe, shoppailu, kävely, yms nais seuraa kaivannut. Mutta mistä? Baari ei houkuta, tanssia en osaa, kirjastossa ei saa puhua, en harrasta neulomista, koiraa en hanki ja nyttemmin paljon puhuttu vapaaehtoistyö: eronnut 45v nainen siellä kaikken nuorten pakolaismiesten keskuudessa: osaan jo kuvitella puheet jotka siitäkin seuraisi, ihmiset on niin ilkeitä.
Kansalaisopistoakin yritin, mutta ei, ihmiset tulivat sinne pareittain eikä siihen duoon otettu ulkopuolisia. Jotta mikä neuvoksi?
Jeesus on hyvää seuraa :) rukoile häntä, niin hän auttaa. Ala käydä kirkossa vaikka kerran kuussakin, niin huomaat miten olisi paranee.
Apu se on placebo efektikin kai.