Olenko katkera?

Kummastelen kovasti sitä että olet tilanteen tasalla..Yritin aikoinaan puhua ulkopuolisesta avun hakemisesta mutta se tyrmättiin jyrkällä ei sanalla ja oli kai pakko niellä vaan kun halusin yrittää jatkaa hänen kanssaan.Syy miksi jatkoin on edelleen myös minulle mysteeri.
Syy oli kai rakkaus joka ei halunnut sammua.
Olet oikeassa,olen perehtynyt asiaan kun aikaa on ollut ja lähelle osui sekin mitä tuon linkin takana sanottiin "salamarakkaus" iskee jonkin menetyksen jälkeen..Menetys tapahtui juuri ennen kuin kaikki alkoi.En voi kertoa menetyksen taholta enempää koska se olisi liian paljastavaa,mutta vaikea tapahtuma se oli myös minulle.
Oletin että vaikeudet yhdistävät ja toisen tuki on tärkein mitä voi olla olemassa,mutta tässä tapauksessa tilanne kääntyi päinvastoin.
Itse olisin valmis mihin vaan kun saisin oman pään toimimaan siten että tuntisin jotain,edes pienen hyvän olon tunteen kun toinen tulee lähelle.
Hävettää sanoa että teeskentelen olevani ihan ok. Luulen että se näkyy tai tuntuu että kaikki ei olekkaan kohdallaan.
Ajattelen että jos kaikki loksahtaa vielä paikalleen kun aikaa kuluu..Neljäs vuosi menossa ja mikään ei tunnu miltään.
Mikä mekanismi meni rikki?? Voiko ihminen hajota näin kavalasti.
Oikein pelotti kirjoittaa mitään täällä mutta ylläri on positiivinen.Kiitos asiallisesta kommentista.

X000L kirjoitti:

Kummastelen kovasti sitä että olet tilanteen tasalla..Yritin aikoinaan puhua ulkopuolisesta avun hakemisesta mutta se tyrmättiin jyrkällä ei sanalla ja oli kai pakko niellä vaan kun halusin yrittää jatkaa hänen kanssaan.Syy miksi jatkoin on edelleen myös minulle mysteeri.
Syy oli kai rakkaus joka ei halunnut sammua.
Olet oikeassa,olen perehtynyt asiaan kun aikaa on ollut ja lähelle osui sekin mitä tuon linkin takana sanottiin "salamarakkaus" iskee jonkin menetyksen jälkeen..Menetys tapahtui juuri ennen kuin kaikki alkoi.En voi kertoa menetyksen taholta enempää koska se olisi liian paljastavaa,mutta vaikea tapahtuma se oli myös minulle.
Oletin että vaikeudet yhdistävät ja toisen tuki on tärkein mitä voi olla olemassa,mutta tässä tapauksessa tilanne kääntyi päinvastoin.
Itse olisin valmis mihin vaan kun saisin oman pään toimimaan siten että tuntisin jotain,edes pienen hyvän olon tunteen kun toinen tulee lähelle.
Hävettää sanoa että teeskentelen olevani ihan ok. Luulen että se näkyy tai tuntuu että kaikki ei olekkaan kohdallaan.
Ajattelen että jos kaikki loksahtaa vielä paikalleen kun aikaa kuluu..Neljäs vuosi menossa ja mikään ei tunnu miltään.
Mikä mekanismi meni rikki?? Voiko ihminen hajota näin kavalasti.
Oikein pelotti kirjoittaa mitään täällä mutta ylläri on positiivinen.Kiitos asiallisesta kommentista.

Lue lisää

Kiitos kiitoksesta :).

En kirjoittanut niinkään siksi että vastaisit (viittaan nyt tuohon mainintaasi menetyksestä), vaan ihan vain, jotta miettisit itse asioitanne - ja olitkin jo noitakin miettinyt. Ja siksi, että tulin surulliseksi puolestasi, ja puolestanne.

Se mikä minut myös sai kirjoittamaan, oli sekä halu osoittaa myötätuntoa että se, että ystäväni on ollut - ja on edelleen - hiukan kaltaisessanne tilanteessa. Ymmärtääkseni mitään pettämisiä ei hänellä eikä miehellään ole kuitenkaan tapahtunut, mutta avioliitto on vain moninaisten vaiheiden kautta ajautunut omasta mielestäni täysin mahdottomaan tilanteeseen, jonka kumpikin kokee kuitenkin raskaana. Heidän tapauksessaan mies on ollut se, joka ei ole halunnut lähteä pariterapiaan. Ystäväni on käynyt siellä yksin (sekin on mahdollista) ja saanut sitä kautta keinoja yrittää parantaa omaa liittoaan. Heillä ei suhteen alkuvuosina puhumattomuus vaivannut. Ajattelin, kun tapasin heidät ensi kerran yhdessä, että tässäpä ihanteellinen tilanne: puolisot puhuvat, kaikesta. Sittemmin tapahtui monelaista, mikä varmaankaan ei ole voinut olla vaikuttamasta suhteeseen. Mutta kuten sinullakin, minäkin kuvittelin, että vaikeudet vain yhdistäisivät heitä... No niin ei käynyt.

Vaimosi mahdollista äkki-ihastumistasi ymmärrän siinä mielessä, että minullekin kävi hiukan hassusti - ihastuin pitkässä liitossa täysin odottamatta ulkopuoliseen. Mutta koska rakkaus puolisoon oli edelleen olemassa, en ryhtynyt mihinkään ihastukseni suhteen. Se olisi ollut mielestäni kaikin puolin väärin. Mutta tuon vuoksi koitin löytää tietoa aiheesta, ja kiitos sen tiedon, ymmärsin odottaa että tunne menisi ohi.

Minusta tuntuu, että sinulle saattaisi olla hyötyä pariterapiasta, yksinkin, jos vaimosi ei halua ryhtyä siihen. Niin kauan kuin sinulla on kuitenkin halua saada asiat toimimaan, voi olla jotakin tehtävissäkin.

Pelkoni kirjoittaa tänne oli näemmä turhaa..Epäilin pitkään että lokaa tulee niskaan ja olin jo varuillaan,siten että en katsele ikäviä kommentteja.
Voihan olla että myös kävi tuuri kun satuit juuri katsomaan tätä ketjua,eikä ilkeyksiä tullutkaan vaan asiaa.
Sen verran vielä et lääkärissä kävin pahimpina aikoina ja tohtorin mielestä kaikki oli ok.Stestosteronit ja kaikki..Tietysti on todettava että tilanne silloin oli erilainen ja tämä vaikuttaa lähinnä "jälkitaudilta" kun silloinen lievä haluttomuus johtui vain siitä että olin vain se toinen,joka sai yleensä vain ne arkiset valitukset vaikka kuinka tsemppaisin.Tiesin kokoajan että yritän ja toimin asiallisesti.Ehkä olin liian pehmeä enkä tehnyt dramaattista esitelmää siitä kuinka huonosti suhde etenee.
Ihastuminen on ihan luonnollista kaikille,myös miehillä on taipumus ihastua,mutta uskon et jokin hetki on alttiimpi tapahtumien etenemiseen ja suhteeseen johtamiseen.
Jep.Painin tämän loppuun yksin tai jonkun terapian avulla.Terapiaa on myös kun kirjoitan mietteitä tänne.Kiitän,,