Yhdysvalloissa on saatu kohtuullisen hyviä tuloksia kun rajatilapersoonia on hoidettu "sisäinen perhe" terapialla (sille ei varmaan ole suomennosta?)
Se on tehokkaimmillaan silloin kun on ihminen, joka ei ole vielä aloittanut lääkitystä. Jos ymmärsin oikein, niin perusidea on pakottaa sairas käsittelemään kaikki ne asiat, jotka hän on halunnut jättää käsittelemättä ja tästä syystä se ei onnistu psyykelääkityksessä oleville.
Ajatus on vähän sama kuin kahdentoista askeleen ryhmissä ohutnahkaisille narsisteille. Ihminen pyrkii nollatoleranssiin kaikkien niiden asioiden kanssa, jotka ovat edellytyksenä sairauden jatkumiselle.
Yhtenä suurena asiana rehellisyys, absoluuttinen rehellisyys.
Se on tehokkaimmillaan silloin kun on ihminen, joka ei ole vielä aloittanut lääkitystä. Jos ymmärsin oikein, niin perusidea on pakottaa sairas käsittelemään kaikki ne asiat, jotka hän on halunnut jättää käsittelemättä ja tästä syystä se ei onnistu psyykelääkityksessä oleville.
Ajatus on vähän sama kuin kahdentoista askeleen ryhmissä ohutnahkaisille narsisteille. Ihminen pyrkii nollatoleranssiin kaikkien niiden asioiden kanssa, jotka ovat edellytyksenä sairauden jatkumiselle.
Yhtenä suurena asiana rehellisyys, absoluuttinen rehellisyys.
Vastaukset 3
Vanhimmat
tuskin suomessa tällaista terapia muotoa ?? vaikeasti rajatilahäiriöisenä en edes itse välillä tiedä mikä menneisyydessäni on totta ja mikä ei. koulukiusaamiset, yksinäisyys ym menneisyydessä jääneet täysin käsittelemättä kun itse olen vaiennut niistä. nyt en edes usko että kukaan uskoisi jos kertoisin näistä yhtäkkiä. tuntuu että koko elämäni olen vain piilotellut itseäni ja esiintynyt jonain muuna persoonana.
Itsekin uskoin ettei kukaan voi uskoa, mitä olen kokenut.
Ne teot, mitä tulee tehtyä silloin kun on itseään piilossa, niin ne ovat joskus (itse asiassa aika usein) sellaisia, mitkä varmaan tuntuvat mahdottomilta "terveen" ihmisen korvissa.
Toisille vastaavia kokeneelle nuo asiat eivät kuulosta mahdottomilta vaan "taudin kuvaan" kuuluvilta.
Ohutnahkaisen narsismin toinen nimitys on läheisriippuvuus.
Vaikealla läheisriippuvuudella ja rajatilapersoonalla on paljon yhteistä ja on todella vaikea sanoa, missä se raja menee.
Jotkut esittääkin, että kyse ei olekaan kahdesta eri asiasta vaan samasta "sairaudesta", jonka aste on vain erilainen.
Itse olin jo todella pitkällä paranemisen kanssa kun ensimmäisen kerran menin psykiatrin vastaanotolle. Ainoaksi diagnoosiksi B-lausuntoon tuli keskivaikea masennus. Oma terapeuttini analysoi minut läheisriippuvaksi ja aloin käymään kahdentoista askeleen vertaistukiryhmässä. Terapian pystyin lopettamaan pari vuotta sitten, vertaistuessa kävin vielä vuoden sen jälkeen.
Missään vaiheessa en ole saanut (huolinut) mielialalääkitystä ja näin jälkikäteen olen ymmärtänyt sen olleen hyvä ratkaisu itseni kohdalla.
Itse uskon, että jos minut olisi diagnosoitu ennen paranemisen alkua, niin diagnoosi olisi ollut rajatilapersoona. Kun menin psykiatrille, niin olin päässyt jo todella paljosta eroon. Vanhassa elämässäni ei ollut järjen hiventä...
Äitini on todennäköisesti rajatilapersoona ja hänen puolellaan sukua on ollut mielen "ongelmia" aika runsaasti (itse asiassa hänen isänsä on ollut mielisairaalassa, hänen veljensä on oireilleet pahasti ja heidän kaikkien lapset on kärsineet erilaisista psyykkisistä ongelmista. Yksi serkku on ollut suljetulla, yksi elänyt elämänsä vintillä, kahdella mitä uskomattomia ongelmia, yhden työnantaja vaati terapiaan menoa jne.).
Oletko ajatellut, että saattaisit hyötyä läheisriippuvuuteen tarkoitetusta hoidosta?
Terapeuttien pitäisi olla jo luonteeltaan kykeneviä täyteen rehellisyyteen. Vaikea löytää Suomesta tähän valtaisaan tarpeeseen...