Bipon elämä kärsimystä

Pointtini on se, että onko täällä muita "toiselta planeetalta", jatkuva fiilis sellainen?

On, mutta toisinaan sitä on itsekin pinnallinen. Ihmisille kannattaa olla armollinen ja itselleen. T. ikuisuus jo yksin ja sillai kai ;) :D

Hei taistelija406 , tunnistin itseni kirjoituksessasi .Minulla on samanlaisia tuntemuksia,ajatuksia ...en tiedä kauan tälläistä jaksaa minulla on todettu Bibo 2 ,6vuotta sitten jolloin alkoi lääkitys olen tämän koko ajan ollut enemmän masentunut aloitekyvytön ,väsynyt , mikään ei oikein huvita ei edes elämä välillä jolloin yritinkin lääkkeillä päästä täältä pois siinä onnistumatta sitten kuitenkaan.Lopetin itse lääkityksen noin 9kk olin ilman, minusta tuntui että ELÄN mutta se taisikin olla sitä vaihetta mikä tähän sairauteen kuuluu en tiedä ..nyt uuden lääkkeen aloitus seroquel prolong en tiedä mitään kyseisestä lääkkeestä ..väsyttää ihan kauheesti haluisi olla vaan peiton alla illalla viideltä herää huomaa että päivä on mennyt nukkuessa ei tämä tunnu oikealta näinkään ...mietin mikä olisi oikea ratkaisu ..olen todella yksinäinen elämäni kanssa .

On hetkiä kun olen väsynyt enkä tunne kuuluvani minnekään muualle kuin vain peiton alle pakoon kaikkea, ihmisiä ja maailmaa. En tunne että minulla olisi mitään vaikutusta mihinkään, tai jos on niin se on vain negatiivistä. Maailma musertaa minut kaikella pahallaan, olen paha, arvoton enkä ansaitse elää. Ne ihmiset jotka ovat kanssani tekemisissä tekevät sen vain itsekkäistä syistä ja haluavat minulta jotain.

Sitten on taas niitä hetkiä jolloin koen hyvin suurta kuuluvuuden tunnetta niin kaveripiiriini, työyhteisööni kuin universumiinkin. Olen osa kaikkea ja minulla on suuri merkitys kaikkeen. Ystäviä riittää, kaikki on hyvää ja ihanaa. Menen minne vain ja teen mitä vain niin se on aina uutta ja ihanaa ja tuo minut lähemmäksi universumia. Olen onnellinen, mutta sitten hiljalleen voimat alkavat loppua ja väsymys saapuu...

Vei että oikein elämän parasta aikaa. Kysypä läheisiltäsi, ovatko sinun hyposi olleet heille elämän parasta aikaa? Vakavasti puheenollen, olet pelkästään itsekäs ja narsistinen luonne. Itse olen samalla tavalla ajattelevan äidin jo aikuinen tytär ja oma elämäni on mennyt täysin ohitse lapsuudestani alkaen bipoäitini toilailuiden vuoksi. Hän oli myös sitä mieltä, että maaniset jaksot olivat mukavaa aikaa ja ihmiset ympärillä vain täysiä persläpiä, kun eivät ymmärtäneen niin fiksun ja filmaattisen äitini hienoa persoonaa! Tuolla toisaalla jo kerroin, miten olen nyt jo ties monennenko kerran saanut lopulta toimitettua äitini hoitoon hänen lopetettuaan lääkityksen omin päin ja kustua paitsi omansa, myös meidän, eli hänen lastensa asiat. Tämä kerta oli viimeinen. Minun puolesta äitini eläkööt ihanissa manioissaan vaikka hevon vtuun asti, aivan sama, vaikka kuolisi. Tiedän jometukäteen, että tämän osastojakson jälkeen mennään normaalimoodissa ehkä pari kuukautta, jonka jälkeen äiti tulee taas siihen tulokseen, että lääkitys on turha ja taas mennään. Toivottavasti hänen loppunsa on nopea ja kivuton.

Onhan se väsyttävää tää bibous. Ei tätä ole kukaan diagnosoinut. Suurin osa vanhoista biboista elää ilman diagnoosia.
Kun joutuu tekemään raskasta, henkisesti ja fyysisesti raskasta työtä, romahduksia sattuu monta samalla viikolle.
Tällä viikolla jo kolmas, eli joka toinen päivä tää ukko romahtaa. Viinaryyppy hetkeksi auttoi, tänään mutta pian se vaatii uutta hörppyä.

En suostu menemään tästä lääkäriin. Alkaisi se lääkekokeiluhelvetti. Vihaan lääkekemiallista mieltä.
Uskon että bibous on kohtalo. Ei sitä saa yrittää lääkkeillä lievittää. Kun raataa itsensä puolikuoliaaksi, on ansainnut edes muutaman tunnin pienempää kärsimystä.