on kirjoittanut kirjan "Muukalaisena omassa maassa - keskusteluja hiljaisen enemmistön kanssa". Siinä hän haastattelee tavallisia norjalaisia, jotka asuvat vahvasti mamupitoisilla(lue muslimi)alueille, siitä kuinka he kokevat nykyisen tilanteen. Eli hyvin ikäväksi kokevat.
Haastattelujen päällimmäinen anti on tämä: He kaikki tuntevat olevansa enemmän tai vähemmän muukalaisia omilla kotikulmillaan. Kyse ei ole ihonväristä, vaan kulttuurista – ja uskonnosta.
Vanhemmalle ikäpolvelle itsestäänselvyys, homogeeninen paikallisyhteisö pienine vivahde-eroineen ja tiiviine yhteyksineen on sirpaloitunut erityisryhmiin, jotka yhtäältä korostavat omaa etnisyyttään ja toisaalta suhtautuvat negatiivisesti tai jopa vihamielisesti norjalaisiin.
”Kari”, noin 80-vuotias, koko ikänsä Groruddalenissa asunut nainen tiivistää kaiken näin: ”Groruddalen on tuhottu. Se on tuhottu täysin. Minusta se on surullista. Luulen, että lapsieni olisi mahdotonta asettautua tänne. Vihaiset kylpytakkeihin pukeutuneet partajepet mittaavat sinua päästä varpaisiin. Näitä Furuset on pullollaan ja se on erittäin epämiellyttävää”.
Nuoremmista norjalaisista monet kokivat olevansa syrjittyä vähemmistöä, kun unelmaväki edellyttää käänteistä kotoutumista – norjalaisten oppimista epänorjalaisiin normeihin ja sääntöihin.
Groruddalenissa asuvien lapset ja lapsenlapset eivät asu kaukana lapsuudenmaisemistaan, mutta he vierailevat harvoin kotiseudullaan. Jotkut eivät astu sinne enää jalallakaan.
Nuori perheenisä, ”Erik”, joka oli juuri muuttanut samassa kaupunginosassa saadakseen lapsensa toiseen koulupiiriin, kiteytti asian näin: ”Vanhassa paikassa kouluikäisten lasten kanssa eläminen ei ollut optio. Yksikään lastentarhan lasten vanhemmista ei halunnut laittaa lastaan lähikouluun. Ei siitä tule mitään, kun ekalla luokalla ei ole kuin tulijoiden kakaroita”.
Laajaa kannatusta haastateltavien parissa saa maahanmuuton, erityisesti kaukomailta tulevien – ja vielä yksilöidymmin – muslimitulijoiden määrän rajoittaminen. Suosiota saa myös rikkauksien ja voimavarojen tasaisempi jako eri alueitten kesken sekä ajatus siitä, että innokkaimmat unelmoivat muuttavat itse alueelle auttamaan tulijoiden kotouttamisessa.
”Sarah”, reilu nelikymppinen paljasjalkainen groruddalenilainen sanoi näin: ”Meidän mielestämme asiat olivat paremmin 1980- ja 1990-luvuilla. Me norjalaiset olemme unohtaneet olla omia itsejämme. Tulijoita on tullut liikaa ja liian nopeasti. Asiat ovat edenneet omalla painollaan ja me olemme keskellä tätä soppaa. Emme saa pistää hantiin, vaan kaikki on vaan hyväksyttäv
5-10v.päästä monissa Suomen kaupunkien lähiöissä on sama tilanne, sitä tuskin enää mikään estää. Varsinkin muslimit haluavat kerääntyä samoille alueille, se on jo nyt nähtävissä täälläkin. Ja se tietää pelkkiä ongelmia.
Haastattelujen päällimmäinen anti on tämä: He kaikki tuntevat olevansa enemmän tai vähemmän muukalaisia omilla kotikulmillaan. Kyse ei ole ihonväristä, vaan kulttuurista – ja uskonnosta.
Vanhemmalle ikäpolvelle itsestäänselvyys, homogeeninen paikallisyhteisö pienine vivahde-eroineen ja tiiviine yhteyksineen on sirpaloitunut erityisryhmiin, jotka yhtäältä korostavat omaa etnisyyttään ja toisaalta suhtautuvat negatiivisesti tai jopa vihamielisesti norjalaisiin.
”Kari”, noin 80-vuotias, koko ikänsä Groruddalenissa asunut nainen tiivistää kaiken näin: ”Groruddalen on tuhottu. Se on tuhottu täysin. Minusta se on surullista. Luulen, että lapsieni olisi mahdotonta asettautua tänne. Vihaiset kylpytakkeihin pukeutuneet partajepet mittaavat sinua päästä varpaisiin. Näitä Furuset on pullollaan ja se on erittäin epämiellyttävää”.
Nuoremmista norjalaisista monet kokivat olevansa syrjittyä vähemmistöä, kun unelmaväki edellyttää käänteistä kotoutumista – norjalaisten oppimista epänorjalaisiin normeihin ja sääntöihin.
Groruddalenissa asuvien lapset ja lapsenlapset eivät asu kaukana lapsuudenmaisemistaan, mutta he vierailevat harvoin kotiseudullaan. Jotkut eivät astu sinne enää jalallakaan.
Nuori perheenisä, ”Erik”, joka oli juuri muuttanut samassa kaupunginosassa saadakseen lapsensa toiseen koulupiiriin, kiteytti asian näin: ”Vanhassa paikassa kouluikäisten lasten kanssa eläminen ei ollut optio. Yksikään lastentarhan lasten vanhemmista ei halunnut laittaa lastaan lähikouluun. Ei siitä tule mitään, kun ekalla luokalla ei ole kuin tulijoiden kakaroita”.
Laajaa kannatusta haastateltavien parissa saa maahanmuuton, erityisesti kaukomailta tulevien – ja vielä yksilöidymmin – muslimitulijoiden määrän rajoittaminen. Suosiota saa myös rikkauksien ja voimavarojen tasaisempi jako eri alueitten kesken sekä ajatus siitä, että innokkaimmat unelmoivat muuttavat itse alueelle auttamaan tulijoiden kotouttamisessa.
”Sarah”, reilu nelikymppinen paljasjalkainen groruddalenilainen sanoi näin: ”Meidän mielestämme asiat olivat paremmin 1980- ja 1990-luvuilla. Me norjalaiset olemme unohtaneet olla omia itsejämme. Tulijoita on tullut liikaa ja liian nopeasti. Asiat ovat edenneet omalla painollaan ja me olemme keskellä tätä soppaa. Emme saa pistää hantiin, vaan kaikki on vaan hyväksyttäv
5-10v.päästä monissa Suomen kaupunkien lähiöissä on sama tilanne, sitä tuskin enää mikään estää. Varsinkin muslimit haluavat kerääntyä samoille alueille, se on jo nyt nähtävissä täälläkin. Ja se tietää pelkkiä ongelmia.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Käännetäänköhän tuo kirja Suomeksi, siinä olisi varmasti hyvää luettavaa vasurien hyysärisakille.
Siinäkin ihan asiallinen aloitus, vaikka ei Suomesta kerrokkaan. Mutta tuota samaa voidaan odottaa myös tänne, eli siinä mielessä hyvää juttua.
Tavalliset norskit siinä kertovat kokemuksiaan, eivät näytä tykkäävän muslimeista.
Osa norskeista tykkää ulkomaalaista, osa ei. Sama juttu kaikkialla.
Ne jotka joutuvat asumaan tummien keskellä, eivät yleensä pidä.
Jos on valmiiksi jo asennoitunut niin että ei pidä niin sitten ei pidä. Jos antaa mahdollisuuden musuille niin sitten saattaa ehkä jopa pitääkin.