Heitän nyt tällasen maallikon kysymyksen ja pohdinnan alun tähän.
Eli jos ajatellaan että geeni on hyvin epämääräinen yksikkö, siis jokin osa DNA:sta, jota ei sellaisenaan kai pysty mitenkään järkevästi jakamaan osiin, tai kaikki osat ovat pilkottavissa tavallaan loputtomasti, niin mitä se käytännössä tarkoittaa evoluutiossa… Mietin siis jopa niin, että missä määrin ylipäätään voidaan puhua "geenistä" jonkin konkreettisen tilan, esim. sairauden, aikaansaajana. Voi puhua perintötekijöistä, mutta siis eikö tuo koko perintötekijöiden monimutkaisuus tarkoita, että pitäisi aina puhua potentiaaleista, joihin vaikuttaa useiden geneettisten yksiköiden väliset vuorovaikutukset, elinympäristö, ravinto, opitut (yksilön kannalta huonot tai hyvät) tavat jne. Siis pointti on, että missä määrin voidaan edes puhua jostakin geneettisestä yksiköstä jonkin asian aiheuttajana. Missä määrin kyse on aina kombinaatioista.
Ok, ehkä tämä kuulostaa saivartelulta, mutta arkitodellisuudessahan ihminen usein ajattelee että "geenit määrittää" jne. Eikö ihmisen sisäinen tahto tavallaan aina väistämättä ohjaa häntä siihen, että tuo geneettinen materiaali voisi toteutua edes jokseenkin optimaalisesti, jos yksilöllä siihen tila on. Onko kokemus hyvinvoinnista aina kytköksissä siihen, että jotkin kombinaatiot voi toteutua ja sairaus siihen, että ihminen joutuu liiallisesti kompensoimaan jotain puutetta tai jotkin geneettiset materiaalit dominoi toisten kustannuksella (tavalla joka ei ole yksilön kannalta edullista).
Voisiko ajatella että rakkaus sitten taas on aina optimaalisten geenien kohtaaminen. Jos olosuhteet ympäristössä tukee selviytymistä, kuten toimivissa ihmiskulttuureissa, silloinhan yksilön kannattaa sitoutua yhteen optimaaliseen pariin, tai korkeintaan muutamiin ehdokkaisiin. Tai ainakin pyrkiä tämän "oikean" hakemiseen. Muu on tavallaan toissijaista, epäolennaista. Kaikkien kanssa parittelu ei enää tue mitään.
Tietenkin monissa kulttuureissa liitot on tarkkaan säädettyjä. Joissakin varhaisissa kulttuureissa se on ehkä ollut välttämätöntä, koska ryhmän selviytyminen on ollut olennaisempaa. Se on voinut ohjata impulsseja enemmän selviytymiseen. Toisaalta tämän seurauksena liittojen ulkopuolella on voinut tapahtua paljon.
Tietenkin tämä kaikki pätee vain, jos oletetaan että geneettisen aineksen evoluutio ei ihan totaalisen randomia ole, koska silloinhan silkka parittelu ihan kenen tahansa kanssa on aina eduksi yksilön geenien kannalta. Se taas kuulostaa hieman liian randomilta, eikä minusta yksittäinen geeni sellaisenaan ole oikein mitään. Väitän että pelkän yksittäisen geenin korostaminen on jopa elämän säilymisen vastainen idea. Voihan se niinkin jossain määrin olla, ja usein onkin, jos olosuhteet on puhdasta selviytymiskamppailua, mutta kyllähän yksilöiden kiinnostuksen kohteet luonnostaan eroaa radikaalistikin, eikä kai kukaan väitä muuta.
Tässä mielessä evoluutio pitäisi minusta ajatella optimaalisimman (tai toimivimpien, tarjolla olevista) parittelukumppanin vaistomaiseksi etsinnäksi, siis tässä mielessä "tavoitteelliseksi", jolloinka myös erilaisten lajien syntymä on helpommin selitettävissä, kun syntyy vahvempia ja helpommin "eriytyviä" selviytymiskombinaatioita. Ympäristö toki vaikuttaa paljon, ja variaatioita on loputtomiin, mutta minusta on loogisempaa ajatella että tässä on se pieni rajaava tai "ohjaava" voima, joka mahdollistaa lajien monipuolisuuden.
Ihmiskulttuuri tuo siihen toki oman mausteensa, ja se että yksilöt ovat pystyneet kehittämään radikaalistikin erilaisia ominaisuuksia yhteiseksi hyödyksi tavalla, joka on hyödyttänyt myös yksilöä, mutta toisaalta ne ovat tuoneet myös isoja ongelmia. Historiallisesti on menty niin radikaalisti pois yksilöstä, että se on luonut laajaa kollektiivista(kin) kärsimystä. Väittäisin että yksilönvapaus on aina hyve, silloin kun se aidosti voi toteutua. Se hyödyttänee tavalla tai toisella myös kollektiivia, ainakin potentiaalisesti, tai muita malleja potentiaalisemmin ellei kyse ole ehdottomasti kollektiivia uhkaavista vaaroista. Luultavasti yksilönvapauden ideaali voi tulla vahvemmin läsnä vasta olosuhteissa, joissa eri uhat eivät ole päivittäisiä.
Näin ainakin nopeasti mietittynä.
Eli jos ajatellaan että geeni on hyvin epämääräinen yksikkö, siis jokin osa DNA:sta, jota ei sellaisenaan kai pysty mitenkään järkevästi jakamaan osiin, tai kaikki osat ovat pilkottavissa tavallaan loputtomasti, niin mitä se käytännössä tarkoittaa evoluutiossa… Mietin siis jopa niin, että missä määrin ylipäätään voidaan puhua "geenistä" jonkin konkreettisen tilan, esim. sairauden, aikaansaajana. Voi puhua perintötekijöistä, mutta siis eikö tuo koko perintötekijöiden monimutkaisuus tarkoita, että pitäisi aina puhua potentiaaleista, joihin vaikuttaa useiden geneettisten yksiköiden väliset vuorovaikutukset, elinympäristö, ravinto, opitut (yksilön kannalta huonot tai hyvät) tavat jne. Siis pointti on, että missä määrin voidaan edes puhua jostakin geneettisestä yksiköstä jonkin asian aiheuttajana. Missä määrin kyse on aina kombinaatioista.
Ok, ehkä tämä kuulostaa saivartelulta, mutta arkitodellisuudessahan ihminen usein ajattelee että "geenit määrittää" jne. Eikö ihmisen sisäinen tahto tavallaan aina väistämättä ohjaa häntä siihen, että tuo geneettinen materiaali voisi toteutua edes jokseenkin optimaalisesti, jos yksilöllä siihen tila on. Onko kokemus hyvinvoinnista aina kytköksissä siihen, että jotkin kombinaatiot voi toteutua ja sairaus siihen, että ihminen joutuu liiallisesti kompensoimaan jotain puutetta tai jotkin geneettiset materiaalit dominoi toisten kustannuksella (tavalla joka ei ole yksilön kannalta edullista).
Voisiko ajatella että rakkaus sitten taas on aina optimaalisten geenien kohtaaminen. Jos olosuhteet ympäristössä tukee selviytymistä, kuten toimivissa ihmiskulttuureissa, silloinhan yksilön kannattaa sitoutua yhteen optimaaliseen pariin, tai korkeintaan muutamiin ehdokkaisiin. Tai ainakin pyrkiä tämän "oikean" hakemiseen. Muu on tavallaan toissijaista, epäolennaista. Kaikkien kanssa parittelu ei enää tue mitään.
Tietenkin monissa kulttuureissa liitot on tarkkaan säädettyjä. Joissakin varhaisissa kulttuureissa se on ehkä ollut välttämätöntä, koska ryhmän selviytyminen on ollut olennaisempaa. Se on voinut ohjata impulsseja enemmän selviytymiseen. Toisaalta tämän seurauksena liittojen ulkopuolella on voinut tapahtua paljon.
Tietenkin tämä kaikki pätee vain, jos oletetaan että geneettisen aineksen evoluutio ei ihan totaalisen randomia ole, koska silloinhan silkka parittelu ihan kenen tahansa kanssa on aina eduksi yksilön geenien kannalta. Se taas kuulostaa hieman liian randomilta, eikä minusta yksittäinen geeni sellaisenaan ole oikein mitään. Väitän että pelkän yksittäisen geenin korostaminen on jopa elämän säilymisen vastainen idea. Voihan se niinkin jossain määrin olla, ja usein onkin, jos olosuhteet on puhdasta selviytymiskamppailua, mutta kyllähän yksilöiden kiinnostuksen kohteet luonnostaan eroaa radikaalistikin, eikä kai kukaan väitä muuta.
Tässä mielessä evoluutio pitäisi minusta ajatella optimaalisimman (tai toimivimpien, tarjolla olevista) parittelukumppanin vaistomaiseksi etsinnäksi, siis tässä mielessä "tavoitteelliseksi", jolloinka myös erilaisten lajien syntymä on helpommin selitettävissä, kun syntyy vahvempia ja helpommin "eriytyviä" selviytymiskombinaatioita. Ympäristö toki vaikuttaa paljon, ja variaatioita on loputtomiin, mutta minusta on loogisempaa ajatella että tässä on se pieni rajaava tai "ohjaava" voima, joka mahdollistaa lajien monipuolisuuden.
Ihmiskulttuuri tuo siihen toki oman mausteensa, ja se että yksilöt ovat pystyneet kehittämään radikaalistikin erilaisia ominaisuuksia yhteiseksi hyödyksi tavalla, joka on hyödyttänyt myös yksilöä, mutta toisaalta ne ovat tuoneet myös isoja ongelmia. Historiallisesti on menty niin radikaalisti pois yksilöstä, että se on luonut laajaa kollektiivista(kin) kärsimystä. Väittäisin että yksilönvapaus on aina hyve, silloin kun se aidosti voi toteutua. Se hyödyttänee tavalla tai toisella myös kollektiivia, ainakin potentiaalisesti, tai muita malleja potentiaalisemmin ellei kyse ole ehdottomasti kollektiivia uhkaavista vaaroista. Luultavasti yksilönvapauden ideaali voi tulla vahvemmin läsnä vasta olosuhteissa, joissa eri uhat eivät ole päivittäisiä.
Näin ainakin nopeasti mietittynä.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Tuo "kaikkien kanssa" parittelukin nyt on vähän huonosti muotoiltu, mutta sanotaan että satunnainen parittelu. Joskin onhan siinäkin väistämättä jokin vetovoima, joka johtaa perimän vaihtoon, ja silloin täytyy olla myös tietty yksittäistä geeniä suurempi päämäärällisyys. Vaistomaisesti siis. Ainakin jollain tasolla.
Tai siis muuten mennään teoreettisesti aika hankalille vesille…
Toinen vaihtoehto olisi tietysti sanoa, että on esim. voimakas paritteluun tähtäävä geeni ja voimakas selviytymisgeeni, jotka suht usein kohtaa. Mutta olen hiukkasen skeptinen, koska niin moni tekijä vaikuttaa moniin juttuihin, geneettisestikin. Samoin vaikea tietää, voiko samanlaisia asioita ilmentyä monien eri rakenteiden pohjalta (ite ajattelen, että voi). Ite ajattelisin että tietyt kokonaisuudet hakee (edes summittaisesti) tietynlaisia kokonaisuuksia, jolloin mahdollisuus geenien yhteistyölle voi kasvaa. Toki tässä olisi kyse lähinnä potentiaalista.
Eihän se noita perusoletuksia kumoa, mutta on minusta parempi selitysmalli hyvin monille asioille, esim. luonnon monimuotoisuudelle yms.
Toki jokin geneettinen palanen voi äkkiä menettää merkityksensä tulevissa sukupolvissa, ympäristö vaikuttaa selviytymiseen jne. Edes jokseenkin optimaalisten parien hakeminen voi silti olla olennaista, koska niihin voi liittyä sen verran vahva kombinaatioiden potentiaali, vaikka nuo vaikutukset olisivat aina tavalla tai toisella arvaamattomat (hyvässä tai pahassa).
Ehkä tämä nyt ei eroa kovinkaan paljon yleisestä oletuksista, mutta ainahan tuota (geneettisen) kokonaisuuden merkitystä ei oikein korosteta. Minusta taas nimenomaan sillä on oma merkityksensä. Satunnaiselementtejä on toki kaikessa ja eri iässä hieman eri kumppanit voi kiinnostaa, mutta se ei oikeastaan vaikuta tähän. Ympäristönkään erot ravinnon saannin suhteen ei minusta yksistään riitä selittämään lajien kehittymistä. Monenlaisissa ympäristöissä voi lopulta aika yllättävätkin lajit alkaa pärjätä.
Minusta yksilö on aina, ristiriitoineenkin, viesti parittelukumppanille. Minulla on näitä ristiriitoja, sinulla noita, ne voisivat potentiaalisesti täydentää jne. Kyse on strategiasta, joka voi tietyissä olosuhteissa toimia tai ei, mutta jossa on riittävä määrä johdonmukaisuutta.
Toisin sanoen en niinkään usko toimimattomiin geeneihin, vaan ainoastaan toimivien kombinaatioiden mahdollisuuksiin. Tietty määrä ristiriitaa on luultavasti täysin välttämätöntä. Eihän täydellistä yksilöä ole, ellei sitten jakaantuva alkueliö. Ristiriita, eri muodoissaan, voi nimenomaan olla se "merkki", jolla oikeaa kumppania houkutellaan. Vähän kuin eläimillä jokin haittaperiaatteen mukainen selviytymistä häiritsevä koriste, joka silti vetää kumppaneita puoleensa. Siinäkin melko ristiriitainen kombinaatio on aikaa myöten kääntynyt toimivaksi lajipiirteeksi.
Ristiriita voi myös viestiä siitä, että yksilöllä on piilossa geneettisiä potentiaaleja, jotka voivat toteutua vain osin, mutta jotka voisivat siirtyä jälkeläisiin. Jotenkin luulen, ettei ainoastaan ympäristön paineet, vaan kaikki tällaiset paradoksaaliset (saat jotain etua, menetät ehkä jotain) rakenteet luovat tilan lajien kehitykselle.
Kombinaatiot eivät siis välttämättä tarkoita täydellistymistä tai edes jotain tiettyä erityisosaamista (toki ehkä sitäkin), vaan ikään kuin jonkinlaisen kokonaisstrategian mahdollisuutta.
Jollain hyvin epäsuoralla tavalla tällaistakin varmaan arvioi kumppania valittaessa. Että voisiko tästä syntyä jotain. Luultavasti kumppanissa myös näkee sellaista, mitä siellä ei ihan suoraan ole, mutta voi olla jotenkin epäsuorasti (perintötekijöissä).
Mutta melkein vois sanoa että jokainen laji ja jokainen yksilö tekee tietynlaisen kompromissin (eri tavoitteiden suhteen).
Oliko tämän pitkän ja loppujen lopuksi aika itsestään selvän pohdiskelun punainen lanka sittenkin tuikitavalline parinvalinta? Me kaikki olemme yksilöitä ja jonkin kulttuurin edustajia. Yksittäiselläkin geenillä voi tietyissä tilanteissa ja olosuhteissa olla merkitystä.
Kukaan ei pysty tieteellisesti selittämään tunteisiin pohjautuva parinvalintaa. Tuskin sille mitään kaavaa tai yleistystä koskaan tulee olemaankaan. Ihminen on muutakin kuin biologiaa.
Joo, no mutta minusta tätä oli sinänsä ihan mielenkiintoista ruveta pohtimaan, vaikka kyse oli tosi perusasioista.
Mietin tätä lähinnä sen vuoksi, kuin jäin kelaamaan, että onko yksittäisen geenin näkökulmasta asioiden ajattelemisessa yhtään mitään mieltä. En tosin kyllä itekään miettisi asioita (parinvalintaa) noinkaan karkeasti kuin ite tässä tein, koska kaikenlaisia muuttujia on niin paljon, kaikki kokemukset on niin erilaisia jne.
Lähinnä mietin, että jokin interaktiohan siinä vetää puoleensa, ei sinänsä vaan omien geenien siirtäminen eteenpäin.
Ehkä tämä minun tapa tätä selittää ei ollut yhtään sen enempää näkökulmaa laajentava, mutta minusta juuri se interaktio siinä on hyvin syvää, eikä sitä oikeastaan voi kovin helposti yksinkertaistaa.
Omastakin selitystavastani tuli tässä ihan turhan karkea ja hyötykeskeinen, mutta koen että toisessa aistii jotain tuollaisia hedelmällisen yhteyden jälkiä. Eri yksilöissä eri tavoin, joten ei tuollaista optimia olekaan, mutta nuo yhteydet sinänsä on syviä. Ei sitä voi oikein jälkikasvullakaan sinänsä selittää, koska sellaista ei vaan voi tuosta kokemuksesta suoraan ennakoida mitenkään.
Vaikuttavia tekijöitä on liikaa. Ajatus oli lähinnä se, että minusta se yhteys siinä on sen verran syvää ja todellista, että vaikea sovittaa sitä tuohon alussa esittämääni näkökulmaan. Rupesin vaan miettimään luonnon tasolta samaa, liian hankalasti ja turhan mekanisoiden joo, mutta tulipahan nyt käytyä läpi tuotakin...
Toinen syy oli tuo että yksilöiden parinvalinta suuntautuu kuitenkin aika erilaisiin kohteisiin, tilanteesta ja monesta asiasta riippuen toki. Siis pointti oli miettiä, että onko kilpailulogiikassa tässä suhteessa oikeastaan mitään järkeä. Että onko sekin jonkinlainen illuusio.
Tai pitäisikö kilpailu ihan luonnossakin ajatella enemmän vain olosuhteiden kautta Koska sehän vaikuttaa sitten moneen asiaan kulttuurisesti. Siis olosuhteiden kautta, ei niinkään jonain perustasona tai vakiona. Luonnossa on kuitenkin niin paljon monimuotoisuutta. Tapa lähestyä sitä voi jo hämärtää tiettyjä juttuja.
Siksi tässä oli minusta kuitenkin pointtinsa, vaikka pyöritinkin uuvuttavuuksiin asti ihan perussettejä.
Mutta joo, eipä tuo ole oikeastaan kuin hyvin pieni näkökulmaero vallitsevaan, mutta kuitenkin minusta näin katsottuna asiat näyttäytyy merkityksellisempinä.
Yksi pointti oli myös tuo että kokonaisuuksien korostaminen voisi minusta suosia vieläkin reilusti vahvempaa yksilöllisyyttä, eri elämäntapoja jne.
Laitan vielä yhden selvennyksen, sitten lopetan tämän. Koska siis aina voi ajatella että on tiettyjä yksittäisiä ominaisuuksia, jotka ovat universaalisti vetoavia. Ja että ne kertovat sitten jostain. Joo, ok, tiettyyn rajaan asti, mutta missä määrin nämä on puhtaasti ajan laadun kautta opittuja. Esimerkiksi itselläni on pistänyt silmään tuo, että varsinkin mitä enemmän tosissaan yksilö on parinvalinnan suhteen, sitä enemmän ihan jo perus vaistomaisella tasolla ihannekumppanien erot alkaa korostua ja tulla hieman erilaisia kriteerejä.
Tämä on toki hyvin subjektiivinen kokemus asiasta, mutta silti melko olennainen. Minusta siihen liittyy sellainen syvällinen totuus, ettei ole mitään tarkasti vetoavaa elementtiä, vaan nimenomaan laajemmmat kombinaatiot ja niiden potentiaalinen vuorovaikutus. Mitä kilpailullisemmat olosuhteet, sitä enemmän tämä alkaa kaventua, luonnollisesti. Mutta jos tuo suora paine poistuu, kokonaisuus muuttuu heti merkityksellisemmäksi.
Voi ajatella, että tämä on aivan turhan päivänselvä asia. Eipä se ihan niin ole, koska nykytieteessä ei välttättä hyväksyttäisi tällaista kokonaisuuksien välistä interaktiota, koska periytyminen ei olisi enää tarpeeksi satunnaista. Siis jollakin voi olla toivottava ominaisuus, mutta jo se, että ajattelen, että eri ominaisuuksien välillä voi olla jokin potentiaali, on tavallaan liikaa. Minusta taas se tuntuu koko parinvaihdon ytimeltä, perusidealta. Siihen ei vaan kaikissa olosuhteissa voi samalla tavalla panostaa.
Okei, tämä voi olla ylibiologisointia. Mutta sitten taas ajatuksena tällainen myös ylittää sen. Koska kokonaisuuden viehätys alkaa tavallaan mystifioitua, tai ainakin saa eri sävyn.
Silti tämä minusta kannattaa muotoilla myös näin, oli yksinkertaistus tai ei. Näinkin yksinkertaisella asialla voi olla iso merkitys.
"Minusta taas se tuntuu koko parinvaihdon ytimeltä, perusidealta."
Parinvaihdon, siis parinvalinnan, miksei myös vaihdon.
Periytymisen vaikutusta ei voi ennakoida, enkä tarkoita jälkeläisten jalostamista tms. Oikeastaan juuri sellainen olisi koko tämän idean vastaista, yksittäisominaisuuksiin tarrautumista. Silti rakkaudessa voi olla kyse siitäkin, että tietyt jutut vaan "mätsää". Jollain tapaa, ei usein kovinkaan loogisesti.
Tämä olisi myös radikaalisti eri kuin se näkemys, että rakkaudessa ei toivottavia piirteitä kieltäydytään näkemästä. Pikemminkin rakkaus korostaa piirteiden vuorovaikutusta tai kitkaa. Se ei ehkä kestä, mutta ei se harhakaan ole.
Käytännön tasolla se voi tarkoittaa mitä tahansa, eikä kyse ole asioiden järkevyydestä, mutta lajien kehittymisen kannaltan tällaisilla valinnoilla voi olla merkitys. Se voi johtaa esim. siihen, että jotkin ominaisuudet alkaa hieman helpommin eriytyä. Tällainen valinta loisi tilaa tietylle monimuotoisuudelle.
Okei, en tiedä toimiiko tämä ajatus… En yritä sanoa, että rakkaus olisi vain tätä, vaan pikemminkin painottaa tuon yhteyden kokemisen merkitystä, tai sen syvyyttä, lähestyi sitä mistä kulmasta vaan.
Geneettisesti se olisi kuitenkin fiksua ajatella tuollaisten hedelmällisten vuorovaikutusten kautta. Se ei oikeastaan vähennä siitä mitään.
Satunnaista parittelua nyt voi ohjata melko yksittäisetkin piirteet. Toki tällaista jaottelua ei voi tehdä, koska mitään ideaalitiloja ei ikinä missään ole.
Näin karkeasti ajatellen.
Varmaan selviytymisen kannalta hankalissa olosuhteissa silkka runsas parittelu ja jälkeläisten määrä onkin eduksi, vaikka iso osa jälkeläisistä kuolisikin, ja tämä voi vahvistaa tiettyjä ominaisuuksia, mutta valikoinnilla voi silti ajatella olevan oma merkitys, johon olosuhteet vaikuttaa. Minusta se on oletettava erääksi toiminnan vaistomaiseksi ohjaimeksi, joka toteutuu joskus vahvemmin, joskus vähemmän, mutta joka on kuitenkin yksi kiistaton muuttuja kokonaiskuvassa. Luultavasti se on aina jollain tavalla läsnä, mutta ankara kilpailu vähentää sen merkitystä. Ankara kilpailu on tässä ymmärrettävä olosuhteiden piirteeksi, joka pakottaa esiin tietynlaista käytöstä (ei niinkään tietyksi geneettiseksi piirteeksi, jotka voi toteutua aina eri tavoin). Toki pidemmän päälle ankarat olosuhteet voi vahvistaa tiettyjä piirteitä ja luoda selkeitä eroja näissä olosuhteissa menestyvienkin yksilöiden välille.
Varmaan juuri selviytymistä enemmän tukevat olosuhteet lisäävät tietynlaista valikointia, tai siihen on enemmän tilaa. Tällöin geneettinen kokonaisuus jossain määrin korostuisi yksittäisten tekijöiden sijasta. Se ei poistaisi muita muuttujia, mutta sen ohjaava periaate nousisi vahvemmin esiin. Siihen olisi niin sanotusti varaa.
Se voisi luoda pohjatilaa tiettyjen lajien eriytymiselle, jos valikointi jatkuisi tarpeeksi pitkään. Tällöin jo tämä käyttäytyminen itsessään, ilman ympäristön luomaa suoraa painetta, voisi johtaa tiettyjen piirteiden korostumiseen, jos oletettaisiin olosuhteiden pysyvän muuttumattomina.
Tällaisessa geneettisten kombinaatioiden mahdollisuuden korostamisessa on minusta hyvinkin osuva sävy, vaikka se monissa olosuhteissa toteutuisikin vain paikoin.