Olen 20-vuotias mies ja opiskelen yliopistossa. Ei ole yhtäkään kaveria yliopiston sisällä eikä sen ulkopuolellakaan. Ei ole minkäänlaisia mt-ongelmia tai pelkoja, olen vain ilmeisesti niin sisäänpäinkääntynyt ihminen, etten jaksa ottaa muihin moikkaamista ja kuulumisten vaihtoa kummempaa kontaktia.
Opiskelu sujuu, mutta välillä vaan on ahdistavan ulkopuolinen olo esim. ryhmätöissä tai luennoilla. Eikä sitä yksin kehtaa missään käydäkään kuntosalia lukuunottamatta.
Yksinäisyyteni salaan muilta ihmisiltä huolella, ulospäin esiinnyn ihan normaalina ja sellaisena ihmisenä, kenestä ei ehkä päältä päin uskoisi, että olisi yksinäinen. Varmaan keskivertoa paremman näköinen ja selvästi keskivertoa paremmassa kunnossa.
Moni varmaan sanoisi, että menisit niihin opiskelijarientoihin, niin tulisi kavereita ja menoja. Minua vaan ei satu kiinnostamaan mikään ryyppäämis- ja bilemeininki, en edes muista milloin olisin viimeksi käyttänyt alkoholia. En ole absolutisti minkään periaatteen vuoksi, ei vain ole tullut käytettyä kun en pidä siihen liittyvästä sekoilukulttuurista, eikä ole edes ketään kenen kanssa tulisi otettua.
Enkä edes kaipaa mitään suositun ihmisen elämää, että kavereita olisi yhtäkkiä monta kymmentä. Hyvin riittäisi se yksikin ihminen, kuka ymmärtäisi ja kenen kanssa jakaa ajatuksia.
Löytyykö täältä muita opiskelijoita, joilla samanlaisia kokemuksia? Toki ei-opiskelijatkin saavat kirjoittaa, jos samaistuivat :D
Opiskelu sujuu, mutta välillä vaan on ahdistavan ulkopuolinen olo esim. ryhmätöissä tai luennoilla. Eikä sitä yksin kehtaa missään käydäkään kuntosalia lukuunottamatta.
Yksinäisyyteni salaan muilta ihmisiltä huolella, ulospäin esiinnyn ihan normaalina ja sellaisena ihmisenä, kenestä ei ehkä päältä päin uskoisi, että olisi yksinäinen. Varmaan keskivertoa paremman näköinen ja selvästi keskivertoa paremmassa kunnossa.
Moni varmaan sanoisi, että menisit niihin opiskelijarientoihin, niin tulisi kavereita ja menoja. Minua vaan ei satu kiinnostamaan mikään ryyppäämis- ja bilemeininki, en edes muista milloin olisin viimeksi käyttänyt alkoholia. En ole absolutisti minkään periaatteen vuoksi, ei vain ole tullut käytettyä kun en pidä siihen liittyvästä sekoilukulttuurista, eikä ole edes ketään kenen kanssa tulisi otettua.
Enkä edes kaipaa mitään suositun ihmisen elämää, että kavereita olisi yhtäkkiä monta kymmentä. Hyvin riittäisi se yksikin ihminen, kuka ymmärtäisi ja kenen kanssa jakaa ajatuksia.
Löytyykö täältä muita opiskelijoita, joilla samanlaisia kokemuksia? Toki ei-opiskelijatkin saavat kirjoittaa, jos samaistuivat :D
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mulla samanlainen tilanne..Tuntuu ett osa on jo huomannut mun olevan paljon yksin ja sen takia karttavat tms :/ Mulla on yliopistolla oikeestaan vain yks kaveri, mutt sitäkään en aina nää koululla. Tänään kun yritin yhelle tutulle jutella niin se vaan katteli muualle, vastaili lyhyesti ja lähti lopulta nopeesti mun luota, ja siis luennolle johon tiesi munkin menevän.. Niin ärsyttävää että ihmiset ei osaa olla kohteliaita! En mä siitä mitään kaveria itselle halunnut, kuhan vaan juttelin ettei ois niin hiljaista. Mutt nytpähän tiedän että kyseiseen tyyppiin ei kannata enempiä tutustua, se hyvä puoli sentään. Aaaargh, ja tätä pitäs vIelä jaksaa monta vuotta mitä vittua mä teen.
Moi, ja kiitos vastauksesta!
Mullakin on tuon kaltaisia tuntemuksia ollut läpi elämäni, että yksinäisyyden takia olisin joku silmätikku. Se on oikeastaan isoin asia, mikä minua yksinäisyydessä haittaa. Nykyään koitan vain ajatella ihmisistä positiivisesti, ja puskea tuollaiset ajatukset taka-alalle, mutta eihän se aina onnistu. Vaikka varmaanhan joissain illanvietoissa ja bileissä puhutaan ties mitä selän takana, mutta sitä on turha ajatella, kaikkihan sitä tekevät, eikä aina ilkeässäkään mielessä.
Tuollainen kuvailemasi syrjityksi tuleminen tuntuu kyllä pahalta, ihmisten ajoittaisen tökeryyden olen kyllä itsekin huomannut, mutta kai sekin on osittain inhimillistä. On niin helppoa esimerkiksi yllättävässä tilanteessa jättää moikkaamatta sen kummemmin ajattelematta miltä se toisesta tuntuu. Sitten kun joutuu tuollaisen kohteeksi itse, alkaa ylitulkita niin helposti.
Mulla oli opintojen alussa vielä tuollaisia epäilyksiä ja ahdistusta, että jaksaako täällä muka yksinäisenä viettää monta vuotta. Omalla kohdallani se on helpottanut opintojen etenemisen myötä, kun on päässyt alaan ja opiskeluun kiinni ja edes suurimman osan muista naamoista oppinut tuntemaan. En tiedä, missä vaiheessa omat opintosi ovat, mutta voin kyllä vakuuttaa, että ajan mittaan helpottaa :)
Nyt syksyllä aloitin opiskelut. En oikein tiedä voiko tää helpottaa koska opiskelemani ala on sellainen, jossa kaikki käy samat kurssit ja sivuaineille ei juuri tilaa ole. Eli aina samat naamat, tai no tietty jos kävisin jossain poikkitieteellisissä tapahtumissa mutta niihin on hieman inhottavaa mennä kun ei tunne ketään ja pelottaa että jää taas niissäkin ulkopuoliseksi. Bileissä oon ollut muutamissa mutta en oikein tykännyt kun kukaan ei puhunut mulle vapaaehtoisesti, mä vaan esitin kysymyksiä joihin vastapuoli vastasi mutt ei halunnu tietää musta mitään.
Mutt kiitos, ehkä mä voisin vaan opetella välinpitämättömäksi ja puhua noille ihmisille vain ryhmätöissä. Tai siis kyllä mä edelleen kohtelias haluan olla mutta en taida enää koittaa "tyrkyttää" seuraani.
Omakin ala sellainen, ettei pahemmin valinnais- tai sivuaineopintoja ole. Itse olen ainakin kokenut nuo "samat naamat" taas hyväksi asiaksi, kun on helpompi oppia tuntemaan muut edes nimeltä, ettei ihan totaalisen kujalla ole muiden joukossa. Uusien naamojen kanssa kun mulla on tapana jäädä aina ulkopuoliseksi.
Mulla itsevarmuus on noussut nimenomaan ryhmätöiden kautta, ja ns. sosialisointinikin olen keskittänyt niihin. Kun vetää jonkun esitelmän hyvin, niin ainakin muut näkee, ettei mikään täysi heittopussi ole. Tuollaisia esiintymis- ja ryhmätyötilanteita kun useat sosiaalisemmatkin ihmiset pelkäävät, ei sillä että siinä mitään pahaa olisi.
Bileissä tuli alussa käytyä itsekin, ja lopputulos oli vähän sellainen kuin säkin kuvailit. Kiersin ihmiseltä toiselle, enkä oikein mitään syvempää keskustelua saanut aikaiseksi, ryypätäkään ei kiinnostanut. Multa taitaa puuttua joku sosiaalinen vetovoimatekijä sitten, kun joistakin tyypeistä taas tuntuvat muut lumoutuvan jo ensinäkemällä. Sosiaalisuuden suhteen olen kyllä oppinut olemaan välinpitämätön, vaikka välillä tuntuukin pahalta olla ulkopuolinen muiden jutuista.
Musta tuntuu että osaksi tää ulkopuolisuus on vaikeaa mulle sen vuoksi että aiemmin en ole ollut yksinäinen. Alakoulussa kaikki oltiin kavereita, yläkoulussa meitä oli tiivis seitsemän hengen ryhmä ja lukio taas oli huippua aikaa, ei oo ikinä ollut niin hauskaa. Harrastuksissakin on ollut kivat porukat.
Ja nyt sitten aika suuri shokki ettei yliopistosta löydykään kavereita, luulin että siellä sitä just hyvin tutustuisi kun kaikki niin hehkuttaa :/
Ja sivuaineet uusine ihmisineen olisi siitä hyvä että silloin luennoilla on paljon ihmisiä jotka ei tunne toisiaan ja eikä muakaan heti mielletä "siksi tyypiksi joka on aina yksin".
Mukava kuulla että sulla on muuten kavereita, vaikkei yliopistossa olisi tähän mennessä tärpännyt. Itsellänihän ei ole kavereita juuri yliopiston ulkopuolellakaan, joten siinä mielessä on ollut helpompi hyväksyä yksinäisyys myös yliopistossa. Itse sorruin kyllä opiskelujen alkaessa odottamaan, että siellä suurin piirtein väkisin revittäisiin seuraan, mutta eihän siinä sitten ihan niin käynyt.
Ja joo, sivuaineiden kautta voisi kyllä tavata uusia ihmisiä joiden kanssa natsaisi paremmin, joten siksi se voisi olla myös hyvä juttu. Toisaalta, kun tätä samaa porukkaa on katsellut ja joten kuten tutustunutkin tässä opintojen aikana, niin ei ole enää niin ulkopuolinen olo kuin ennen, joten siinäkin on puolensa.
Eli siis tulet juttuun kurssilaistesi kanssa? Se on hyvä juttu, elii sekin riittää vaikka joskus tuntuu pahalta että suurimmalla osalla on ystäviä joiden kanssa jutella muustakin kuin koulutehtävistä.
Onhan sekin joo jotain, ja oikeestaan nykytilanne riittäisi mulle ihan hyvin, jos se koskisi vain opiskelupaikkaani. Enemmänkin se on tuo yleinen yksinäisyys, mikä saa elämän tuntumaan välillä tyhjältä, vaikka olenkin kovettanut itseni sille.