tuo klisee on kuitenkin totta.
Huomaan lasteni tekevän joitakin asioita samalla tavalla kuin minä, tai pitävän esim. kulttuurista, se on oikein hieno asia. Heitä on viety esim. museoihin lapsena, nyt he vievät omiaan.
Mikä on henkinen perintö, jonka jätämme, sillä on kuitenkin suuri arvolataus joka vaikuttaa esim. , suhtautumiseen muihinin ihmisiin ym, eikö.......
Vai kuvittelenko vain, nyt niitä vaikutteita tulee ovista ja ikkunoista
Huomaan lasteni tekevän joitakin asioita samalla tavalla kuin minä, tai pitävän esim. kulttuurista, se on oikein hieno asia. Heitä on viety esim. museoihin lapsena, nyt he vievät omiaan.
Mikä on henkinen perintö, jonka jätämme, sillä on kuitenkin suuri arvolataus joka vaikuttaa esim. , suhtautumiseen muihinin ihmisiin ym, eikö.......
Vai kuvittelenko vain, nyt niitä vaikutteita tulee ovista ja ikkunoista
Vastaukset 20
Vanhimmat
Kyllä minusta tuo paikkansa pitää, mitä kylvät kotikasvatuksessakin henkisessä mielessä, arvomaailmaasi, oikeudenmukaisuuttasi, ja kulttuurivirikkeitä opettaen, sen jatkumoa saa ehkä nähdä jälkipolvissa orastaneen.
Ajan saatossa olen ollut tietoinen monistakin perheistä jotka ovat viettäneet erittäin epäsosiaalista elämää päihteineen ja muine ilmiöineen ja turvakoteineen. Mutta lapsista onkin tullut ihan kunnollisia ja kunniallisia, että siinä kohtaa kasvatus on mennyt metsään.
En tiedä kulttuurista, mutta opetin lapsilleni että heikompiaan ei saa kiusata vaan puolustaa. Poika otti niin tosissaan että toi kotiimme juuri toisten kiusaamia kavereitaan. Lapsemme olivat suosittuja joten se onnistui heiltä hyvin.
Museossa käydessämme poika näki luurangon, en tajunnut mikä on, kun en edes huomannut luurankoa joka seisoi oven vieressä niin että ei heti tullut näkyviin, sain hänet kiinni ja kysyin, piti lähteä pois. Sanoin että ei tarvitse pelätä mutta ei se silloin auttanut. Ei kulttuuri aina ole lapsille hyväksi ;)
Mitä annat sitä saat pitää paikkansa, olen saanut paljon lapsiltani ja paljon myös annoin heille, olivat aina ensimmäisellä sijalla vaikka varmaan virheitä teinkin.
Viimeksi ulkomaanmatka, iso telkkari, MoccaMaster, heillä on varaa kun ovat hyvissä työpaikoissa.
Olen sanonut että en tarvitse mitään, saan itsekin, mutta enhän voi kieltäytyä kun tuovat ja antavat.
Tavaraa tavaraa ja enemmän tavaraa, siinä se on elämän arvomaailma.
.....kaukana kavala maailma
Joo on tosiaan kasvattanut lapset tosi materialisteiksi. Henkinen pääoma puuttuu. Kahvinkeitin korvaa lämmön, telkkari parisuhteen jne.
Näin se on, eikä vain lasten suhteen, vaan yleensäkin ihmisten kanssa. Vaikea känkkäröidä ihmisen kanssa joka hymyilee. Helpompaa riidellä toisen känkkkäisen kanssa.
Lapsista. Sen näen vasta kohta kun muuttavat pois kotoa, että mitä ottavat omaan elämäänsä ja mitä jättävät. Toivon että ottavat perinteiset joulut ja muut juhlat, sukujuhlatkin. Grillaamisen, omakotitalossa asumisen, käsityöt ja yleensäkin tekemisen ilon, lemmikit. Siivoaminen! Siitä ei näy vielä merkin merkkiä.
Omalla kohdalla meni jopa niin pitkälle, että asioita jotka inhosin lapsuudessa, antavat nyt mielenrauhaa. Rikkaruohojen kitkeminen esimerkiksi.
Pitää vielä jatkaa, ehkä eniten toivon silti että ovat oppineet meidän köyhistä vuosista arvostamaan elämää toiselta kantilta. Että valmiiseen pöytään on tietty kiva tulla, mutta vielä paremmalle se maistuu jos sen valmistat itse.
Tuo siivous on kinkkisempi juttu. Olen ollu pölyhuiska ja luuttuihminen ikäni. Aluksi tuntui kun lapseni lähtivät omilleen, että he siivoavat vain kun tulen vierailutlle. Olen kuitenkin huomannut iän karttuessa, että he ovat sisäistäneet siivouksen kuuluvan jokapäiväiseen elämään. Liekö alussa ollut tärkeämpää vapaus kuin siivous.
Itse olen, uskoisin antanut lapsilleni avoimuuden lahjan sekä taidon osoittaa vastarakkautta.
Niin se vain pätee kaikessa elämän menossa.
Itse olen omilta vanhemmilta saanut käsillä tekemisen arvostamisen, sen olen halunnut myös omilleni siirtää hiljaisena tietona. Onnistunut vaihtelevasti.
Vanhoihin ja sairaisiin ihmisiin luonteva ja kunnioittava suhtautuminen on asia, josta olen erityisen iloinen. He eivät ole unohtaneet ketään. Lapsena elämän koko kirjon kohtaaminen on vain hyväksi.
Myös rahaan suhtautuminen on asia, joka poikii myös myöhemmin. Avoimuus raha-asioissa on perheessä ihan ok ja saattaa tulla takaisin yllättävälläkin tavalla, olen kuullut kysymyksen, miten on , "riittääkö rahat, pyydä vaan jos tarttet", sekin viesti tuli takaisin ja tuntui mukavalta.
Yleinen elämän uteliaisuus on myös asia, jonka olen huomannut siirtyneen eteenpäin,
kulttuurissa jokainen oman mielenkiintonsa keksinyt, lähtevät jopa kanssani mielellään johonkin tilaisuuteen.
En pahemmin arvosta vanhempia jotka jatkuvasti mollaavat omaa jälkikasvuaan, omaa aikaansaannostaanhan se pitkälti on.
Kun kohdalle osuu kohtelias nuorimies joka auttaa pyytämättä, voi olla varma että kotoota löytyy samanlainen isä tai hyvin fiksu äiti ;)
Jokaisen iäkkäämmän ihmisen joka valittaa ettei jälkikasvu käy tervehtimässä pitäisi käydä moikkaamassa peiliä.
Niinhän se on, sekä pienemmässä, että isommassa mittakaavassa.
Voidaan myös sanoa, mitä enemmän annat, sitä enemmän saat.
Hyvä kiertää, niinkuin pahakin.
Joku mainitsi sen, että on ihan kunnollisia ihmisiä kasvanut, vaikka kotikasvatus on ollut surkea.
Ajattelisin, ettei luonnetta peritä, vaan se on jokaisen omaa omaisuutta.
Siksi tarvitaan vanhempien ihmisten ohjausta.
Heikommat selviävät, jos saavat hyvään vahvistusta.
Vahvat voivat selvitä vähemmälläkin.
Todella hyviä ja monipuolisia kommentteja.
Ei tietenkään ole yhtä tapaa siirtää toiminnallista tai henkistä perintöä, sinällään.
Jokainen perhe tekee parhaansa ja joukossa on myös heitä joilla on ongelmia, se ei myöskään sulje lasten mahdollisuutta onnistua, he vain joutuvat kulkemaan vaikeamman tien.
Onhan se niinkin, mitä vaikeammat lähtökohdat sitä enemmän lapsi joutuu ponnistamaan, hänestä tulee vahva. Sitten taas päinvastoin, mitä
parempi potku kotoa, voi jättää pärjäämisen keinot heikommiksi, sinnikkyys voi puuttua. Myös joku lapsi voi tyytyä köyhempään aineelliseen, mitä koti on ollut, tykkää köyhäillä. Onhan se vahvuutta
etsiä oma tiensä. Lapset voivat aina yllättää vanhempansa, molempiin suuntiin ja vielä siitä välistäkin.
Vilahti mieleeni, että aineellinen köyhyys tai rikkaus ei liene suurin ratkaisija.
Näkisin. että rakkaus ja turvallisuuden tunne olisivat tärkeämmät rakennuspalikat.
Puhut sivullinen asiaa ,olen itte umpiköyhästä kodista 11v puolorpo ja ei oikeestaan ollu muuta ku hyväksyntää kotona.
Minä kovetuin ja tein polkuni ,joku toinen ei koskaan selvii vaan jää makaamaan tuleen.
Se köyhäily jättää jälkiä mieleen ja ne jäljet ohjailee meitä, mun painajainen oli rippikoulu aikaan maitoliimalla paikatut housut,kyllä häpesin niitä.
Ehkä siksi mun tyttö vainaa ei koskaan kulkenu epäkelvois vaatteis,pappa petaalar .
Tietysti jonkunlainen pohja elämälle tulee kotoa.
Jos on vain yksi lapsi, niin hänessä huomaa paremmin mahdollisen kiintymyksen samoihin asioihin kuin äidillään ehkä on ollut.
Kuitenkin lähden siitä, että jokainen on oma yksilönsä. Jokaiselle muotoutuu omat mielenkiintonsa vartuttuaan aikuiseksi. Samasta perheestä voi nousta yksi hyvinkin kultturelli ja toinen pelkästään käytännön ihminen.
Puutarhurin lapsena en tunne vähäisintäkään mielenkiintoa tarhuroimiseen. Ostan joka kesä ne neljä pelarkuunia kuolemaan tuohon parvekkeelle ja se siinä. Sisarukseni taas ovat saaneet kodin perintönä viherpeukalot jokainen.
Jo kahdesta omastani näen, miten erilaiset kiintymykset heillä on vaikka on sama kasvatus ja samat vanhemmat.
Kyllä rakkaus ja oikea välittäminen on parhaat eväät, mutta monesti se porukka joka on murrosiässä lähettyvillä voi muuttaa kaiken. Nuori on vielä raakile ja hakee hyväksyntää kavereilta, silloin vanhempien on oltava skarppina. Meillä oli perheen yhteinen harrastus ja kavereita löytyi sieltä, (suunnistus.)
Olisi myös hyvä jos nuorelle kehittyisi hyvä itsetunto, sitä huomiota ei tarvitsisi ikäänkuin kerjätä väärillä perusteilla.
Minunkin lapsillani se kaveripiiri valikoitui aika varhain automaattisesti sen mukaan, mistä he olivat kiinnostuneita.
Kyllä heistä ihan ihmisiä tuli vaikka ei meillä mitään muuta sellaista yhteistä perheharrastusta ollut kuin ehkä syöminen ja nukkuminen. Niitä tehtiin yhdessä, mutta kummallakin likalla oli omat harrastuksensa ja niitten mukaiset kaverinsa.
No meillä nyt silloin oli suunnistus, se on usein perheen yhteinen harrastus, tosin minä harrastin vain, kun vielä pystyin, seuran toiminta vei sittemmin mukanaan n. 20v. meni siihen. Nyt on ihan muuta minulla, toinen on aktiivinen suunnistaja jopa Jukola voittaja -yrittäjiä ovat.
Jokaiselle toivoisi jonkin aktiviteetin missä purkaa nuorta energiaa, ei tarvitse olla kilpailulaji, jotain kuitenkin, eikö
Meidän perheessä taas kaikenlainen urheiluun liittyvä oli lähes kirosana. Kumpikin kokeili pelata käsipalloa jossain vaiheessa, mutta eivät he siihen koskaan oikein sydämestään innostuneet. Baletti ja lastenteatteri kiinnosti enemmän ja kauemmin. Sitten toisella haarautui kiinnostus hevosen sontaan ja ratsastukseen, eläimiin muutenkin ja toisella taas enemmän musiikkiin (pianoon ja kuorolauluun), kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen.