Käynti vanhempien luona

Itse olen miettinyt paljon samoja asioita. Joskus varmaan yritin muuttaa heitä, mutta annoin periksi, en usko että ihmisen luonnetta pystyy muuttamaan. Isäni varmaan yritti jossain vaiheessa pinnistellä käyttäytyäkseen kohteliaasti, mutta ei osannut ollakaan sitten oma itsensä. Ja koko ajan tiesin hänen kuitenkin ajattelevan muuta.

Niinpä aloin ajattelemaan, että miksi minun pitää "kunnioittaa" vanhempiani käynneilläni vaikka he eivät edes osaa käyttäytyä kunnioittavasti?

Olen alkanut ottamaan etäisyyttä, samalla henkinen hyvinvointini on lisääntynyt.
Mutta se on aikaa viepä prosessi. Jos yhtäkkiä katkaisee välit kokonaan, niin saa kuulla syytöksiä ja ehkä kokea huonoa omaatuntoakin.
Pikkuhiljaa vierailuja vähentämällä ja yhteydenpitoja harventamalla olen päässyt heistä aikahyvin eroon. He ovat oppineet, että elän omaa elämääni enkä ole kenenkään toisen omaisuutta.
Jos he sitten keskenään tai vieraille haukkuvat minua välinpitämättömäksi, niin EVVK.

Virailkaa vanhempiesi luona ystävienne kanssa. Varmista ettet joudu heidän kanssaan kahdestaan/ kolmestaan.

Valitse jo edeltäkäsin keskusteluaiheita: kylän/ kaupungin polttavimmat uutiset, vuodenajan vaihtumien ja kuinka he kokevat sen, ulkoilulenkit ja niiden muuttaminen, uudet ruokareseptit jne. Jne. jne.. Ts vältä yksityisten asioiden jauhamista kuin ruttoa!
Heidä aloittaessaan sitä iänkaiken vanhan purukumin jauhamista, aivan HETI vaihda puheenaihetta joka kiinnostaa muita.

Tietysti vierailujen välien pidemtäminen auttaa myös.

Voit myös ilmoittaa heille että negatiivisuuden kuuleminen ei ole reilua.
" Minä/me yksinkertaisesti EMME HALUA kuulla sitä enää"

Ehkä tuo shokkisanonta avaa heidän silmänsä huomaamaan miten pahalta heidä puheensa kuulostaa muille.

Vanhempasi ovat jääneet murkkuikäisen tasolle ja tämä on valitettavan yleistä. Kun sanonta on että lapset kasvattavat ihmistä niin ei pidä paikkaansa vaan taannuttaa.

Minä en ole lapsia tehnyt vaan opiskellut ja käynyt töissä ja olen paljon lapsellisten ihmisten yläpuolella osaamisessakin ja älykkyydessä. Olen perustanut elämäni itseni kehittämiseen niin ettei tarvitse hävetä omaa tyhmyyttään.

Kannattaisi sanoa suoraan että se on nyt LOPPU tai emme tule sinne ikinä enään.

Minä voin pahoin koko sen ajan kun oli pakko asua kotona. Äiti luki päiväkirjani joka ei ollut jaettavaksi tarkoitettu ja penkoi joka paikan niin ettei ollut mitään yksityisyyttä. Hävetti kun hän julkisesti siteerasi kirjoituksiani niin ettei ollut edes hiljaa siitä mitä oli mennyt salaa lukemaan. En kunnioittanut tuollaista ihmistä enää tässä maailmassa. Tunsin että minut oli nolattu ja häpäisty läpikotoisin. Lopetin kirjoittamisen kokonaan enkä pysty siihen tänä päivänäkään kokonaan. En ymmärrä koskaan että lapsella/nuorella ei saa olla omia ajatuksia ja yhtään yksityisyyttä niin että ne eivät olisi julkisia.

Tein taidetta ja kirjoitin mutta hävitin ne kun tuntui että joku taas hyväksikäyttää.

Inhoan äitiäni ja ei mikään ihme että isäni lähti kälppimään. Äitini ei edes rakastanut sitä äijää vaan kunhan sai sillä kakaransa siitettyä. Äidilläni oli sitten joku pelle mies joka kävi naimassa sitä viikonloppuisin. Se äijä lähti kun löysi jonkun nuoremman naisen joka teki sille omia kakaroita. Äitini oli täysi idiootti enkä olisi tuommoista elämää ikinä suostunut elämään. Pilata lastensa ja oma elämä täysin väärien valintojen takia. Kaikki meidän suvussa ovat läheisriippuvaisia ja tuosta pois pääseminen on ollut työn ja tuskan takana. Luoda sellainen oma vahvuus niin ettei ole riippuvainen kenestäkään. Yksin olemista ja yksin pimeellä niin ettei pelkää mitään niin siinä on saanut kouluttaa itseään. Kaikkien pelkotilojen pois heittämiseen on mennyt yksi vuosikymmen. Rakastan pimeää eikä se tuota mitään pelkotiloja kuten ihmiset joita pelkään eniten.

Sen olen oppinut että olen varauksellinen kaikkia ihmisiä kohtaan enkä luota kehenkän.

Voisitko suoraan ysyä esim. äidiltäsi, miksi hän aina haukkuu isääsi tai puhuu hänestä pahaa selän takana? Kysy millainen kulloinkin kohteena olevan henkilön oikein pitäisi olla. että äitisi hyväksyisi ko. ihmisen,

Näin tein oman äitini kohdalla, kun hän melkein joka kerta tavatessamme haukkui minulle veljeni vaimoa eli miniäänsä. Kuitenkin miniä on aikuinen, fiksu, koulutettu naisihminen,

Juuri tuollaisia ihmisistä parisuhteissaan tulee kun jompaa kumpaa, toista tai molempia ei kuulla, kuunnella, arvosteta omana itsenään, anneta sanoa ja puhua, kertoa miltä itsestä tuntuu, mitä itse haluaisi, toivoisi, tahtoisi ... vaan avioliitto tai joku muu parisuhdemuoto tarkoittaa alistumista ja toisen määräysvallan alaiseksi joutumista. Ts. vankilaa ihmisen omalle persoonalle.

Kukaan normaali ihminen ei sellaista jaksa ja jos muita vaihtoehtoja kuin pysyä liitossa ei ole elämänsä aikana keksinyt tai uskaltanut, niin vanhempasi kuulostavat juuri sellaisilta, jotka ovat katkeroituneet kun elämä, 'rakkaus', liitto eikä mikään ollutkaan sitä mitä luuli ja kuvitteli niitten olevan. He eivät itse ehkä enää huomaakaan, nyppiminen ja nälviminen on niin jokapäiväistä ja tavallista.

Joten herätys huomaamaan olisi ehkä aiheellista. Mutta löytyykö heiltä vielä voimia tehdä asioille jotain, muuttaa itseään ja asennemaailmansa suuntaa. Itse aikanaan lakkasin vain välittämästä vanhempien keskinäisistä kahnauksista sen jälkeen kun olin sanonut suorat sanat, eli kertonut mitä näin ja kuulin. Se ei tarkoita, että olisin lakannut välittämästä vanhemmistani ja jättänyt heidät yksin.

Sama ongelma täälläkin. Vanhempien luona vierailut ahdistavat muakin siksi että siellä joudun aina katsomaan heidän toisilleen v*ttuilua, mökätystä, riitelyä. Siis en muista millon olisin tavannut vahempia siten, että edes mitään pientä kinan merkkiä heidän välillään ei olisi ollut. Ne pysyy piilossa jos mieheni on mukana, mutta jos olen yksin niin ilmeisesti eivät katso tarpeelliseksi käyttäytyä. En oikein tiedä mitä neuvoa muille samassa tilanteessa oleville, mutta tuota etäisyyttä oon mäkin koittanut ottaa. Vältän tapaamisia kolmestaan heidän kanssaan ja oikeastaan muitakin tapaamisia pyrin minimoimaan. He itse vielä tuntuvat luulevan, että kaikki on ok ja on itsestäänselvyys että joulut ym vietetään yhdessä. Nytkin isänpäivänä tottakai pitäis mennä käymään viettämään idyllistä perhepäivällistä :/

Itse tein muutama vuosi sitten päätöksen, että nyt aikuisena perheellisenä ihmisenä en enää elä vanhempieni tai muidenkaan sukulaisten odotusten ja toiveiden mukaisesti. Minulle tärkeimmät ihmiset ovat nyt mieheni ja tyttäreni. Olen vähentänyt kanssakäymisen vanhempiini ja sisaruksiini minimiin. Tapaaminen max. kahdesti vuodessa ja soitto omien tuntemusten mukaan. Tämä oli välttämätön päätös ihan oman mielenterveytenikin kannalta.

Voi olla, että aloittaja ei halua tehdä ihan näin radikaalia päätöstä, mutta ihan varmasti kanssakäymisen vähentäminen helpottaa oloasi. Ja voihan sitä toivoa, että vanhempasi alkaisivat oikeasti miettimään, mikä karkottaa sinut pois.

Ota etäisyyttä. Älä käy niin usein.
Huolehdi mahdollisuuksien mukaan siitä, että paikalla on muita.
Älä viivy pitkään.

Vanhempani alkavat aina piereskeleen muka kilpaa kun menemme heille. En tiedä onko se heidän mielestään olevinaan jotain tsoukkia vai mitä. Onneksi puolisoni tietää tämän nykyään ettei hävetä tarvitse.

Samoin minä. Ahdistun. En voi oikeastaan sietää äitiäni, vaikka kuitenkin jotenkin myös välitän, onko se sitä lapsen lojaaliutta, en tiedä. Isän kanssa ollut läheiset välit lapsena mutta nyt ei enää niin paljon koska olen ymmärtänyt että hän antoi kaiken paskan tapahtua silloin kun olin lapsi. Ensin äitini oli ns. kaappijuoppo ja sitten humalassa kävi mm. haukkumassa ystäväni, huuti kun hinaaja toisten pihalla. Mikään ei koskaan ole nöyryyttänyt niin pahasti. Sitten hän löysi Jumalan. Aah sitä onnen päivää jolloin siellä pienellä kylällä sai julistaa ja hillua Jumalan nimeen. Ovelta ovelle kulkemista, tyrkyttämistä. Minä murrosiän kynnyksellä, painuin henkisesti kumaraan, minua kiusattiin, olinhan sen hullun friikin tytär. Koulussa menestyin suhteellisen hyvin mutta ongelmia alkoi tulla itsetuntoni kanssa joka johti järjettömään esiintymiskammoon. Onneksi minulla kuitenkin oli ystäviä, he eivät minua hyljänneet. Minä pääsin pois kun löysin hieman itseäni vanhemman poikaystävän jonka kanssa tein lapsen 16-vuotiaana. Se ei tosiaankaan ollut mikään vahinko vaan tarkkaan harkittu teko, vääristä syistä. Muistan silloin ajatelleeni että nyt minun ei koskaan tarvi mennä minnekään kouluun kun minulla on perhe. Menin naimisiin ja olimme yhdessä 15-vuotta. Meillä on kolme lasta. Äidin kanssa aina ollut ongelmia, hän jotenkin osaa ajaa minut suuttumukseen, toki tiedostan että olen hyvin herkällä aina hänen suhteensa. Isä joka inhoaa riitelyä ja haluaa olla vain aina kaikille mieliksi ei juurikaan niihin puuttunut joskus saattoi äidille heittää sarkastisia kommentteja, minun mielikseni. Nykyään isä ollut erittäin sairas ja äiti ei jaksanut hoitaa häntä vaan erosivat sitten. Äiti on ollut aina hyvin itsekeskeinen ja joka asia joista puhumme, hän jotenkin vetää"pisteet itselleen" loppujen lopuksi, hyvänä esimerkkinä ihan muutama päivä sitten kun nuorin tyttäreni oli kirjoittanut tekstejä jotka ovat erittäin kypsiä ja hyviä tytön ikään nähden, isä sanoi: "Tullut äitiinsä" koska kirjoittelen harrastukseksi silloin tällöin johon äitin kommentoi: Minun runoni ovat muuten todella hyviä. Tämä yksi monista esimerkeistä. Jos äidillä ei ole ns. laitaa paremmaksi hän vetää usein marttyyrikortin esiin. Kuten kerran kun minulla paloi pinna ihan kokonaan ja huusin äidille nuo lapsuuteni haavat ja kiusaamiset, hän totesi melko kylmän oloisesti minulle: Sinähän tässä hoitoa tarvit. Olen muuttanut hieman kauemmas heistä mutta kuitenkin vielä niin lähellä että käydään, kun niin odotetaan, noin kerran viikossa. Siskoni jaksaa kuljettaa ja hoitaa ja olla koko ajan läsnä ja saatavilla. Siitä tietenkin saan syyllisyyden niskaani, omasta toimesta. Yritän siitä päästä eroon. Vaikeaa tuntuu olevan.