Sain elää hyvän ja turvallisen lapsuuden ja varhaisnuoruuden. Yläasteella sen sijaan omaatuntoa koeteltiin, vaikka pyrinkin elämään mahdollisimman synnitöntä elämää. Yläasteella jouduin kuulemaan rankkaa rokkia, kuten Offpsringiä, Nirvanaa ja Sepulturaa. Enhän minä tuolloin vielä tiennyt noista bändeistä mitään. Tiesin kyllä bändien nimet, mutta en osannut silloin vielä yhdistää niitä kuulemiini biiseihin. Yläasteaikoina vaikutti vahvana punkin ja grungen lisäksi myös teknomusiikki. Oloni oli levoton. Erityisesti grunge, powermetal ja nopea tekno saivat oloni heikoksi, vaikka en omaehtoisesti niitä kuunnellutkaan. Minulla oli selvää, että tulen menemään yläasteen jälkeen opistoon.
Siellä kun ei tarvitse altistua maailmalliselle musiikille.
Opistovuoteni oli kuitenkin ehkä se kaikista eniten uskoani koetteleva aika. Meidän asuntolassa kun kuuntelivat maailmallista musiikkia. Sitä samaa, minkä tunnistin jo yläasteajoilta. Tuolloin minulle kävi selväksi, mitä bändejä ovat Metallica, Nirvana, Iron Maiden, E-Type, Stratovarius jne. Asuntolassamme kuunneltiin jopa E-Roticia.... Alkuun tämä oli järkytys minulle; uskovaiset kuuntelevat tällaista musiikkia! Tiesin, että se oli väärin, eikä tällaista musiikkia opistossa oltais sallittu, mutta asuntolassamme siitä tuli pian normi. Alkuun monet vastustivat maailmallista musiikkia, niin myös minä. Jossain vaiheessa sitä itsekin tottui.
Maailmallisuus sai myös enemmän jalansijaa. Yleinen pahe oli tupakka. Pian sitä tuntui polttavan lähes kaikki, eikä sillä voinut enää erottua. Rohkeimmat alkoivat korkkaamaan kaljapulloja. Tuolloin tölkkikaljat olivat vielä harvinaisia. valtaosa pulloista oli lasisia. Tämä toi haasteita kuljettaa kaljaa asuntoloihin. Kekseliäät olivat kuitenkin keksineet kätkeä kaljapullot vaatteiden sekaan niin, etteivät ne kilise.
Siellä sitten asuntolassa joivat. Kaljan halua pyrittiin peittää tupakkaan (pienempi paha), sekä voimakkaisiin deodorantteihin ja suuvesiin. Opiston henkilökunta toisinaan ihmetteli, miten me käytämme niin paljon raikasteita asuntolassa! Että vähempikin riittäisi.
Niin siellä opistossa sitten kävi, että uskoni kuoli. En uskonut enää oikeaan uskovaisuuteen. Eikä moni muukaan opistokavereistani, sillä olimme ihan "varmoja" siitä, että tällaisia ne kaikki vanhoillislestadiolaiset ovat. Salassa tehdään sitä ja tätä, ja pidetään sitten ihan toisenlaista julkisuuskuvaa. Uskoni kuoli jo opistoaikana, mutta elin "kaapissa" vielä puoli vuotta opistovuoden jälkeen. Sen jälkeen en enää pystynyt esittää. Jäin ekaks musiikinkuuntelusta kii, sitten kaljasta ja lopulta tuli ratkaisun paikka; jouduin toteamaan, etten ole enää uskovainen. Näin kävi myös monille opistokavereillenikin, mutta moni päätti jatkaa kaksoiselämää. Osa jatkoi kaksoiselämää sittenkin, vaikka päätyivät naimisiin. Käytiin seuroissa, mutta sitten saatettiin käydä baareissa. Niissä samoissa baareissa, missä itsekin kävin, kävi myös monia vanhoillislestadiolaisia perheen isiä. Miksei äitejä, mietin monesti. Mahtanevatko he tietää puolisoittensa kaksoiselämästä. Monesti olisi ollut halu paljastaa tietoni heille, mutta ajattelin, ettei mun pidä mennä sotkeutuu muiden asioihin.
Elin paatumuksessa vuosia. Monen monituista vuotta. Sitten tutustuin ns. raittiisiin uskovaisiin. Sellaisiin, joiden nuoruuteen ei ole koskaan kuulunut alkoholi ja jopa sellaisiin, joissa ei kuunneltu koskaan edes maailmallista musiikkia. Korkeintaan jotain Claydermania. Olin ihan ihmeissäni, enkä meinannut uskoa. Nämä tuntemani ihmiset olivat hyvin sydämellisiä ja ottivat minut vastaan ihmisenä, vaikka elinkin epäuskossa. He pyysivät mua myös seuroihin. Alkuun ajattelin, etten voi sinne mennä, kun olen jo niin kovin paatunut. He vakuuttivat, että sinne saa mennä millä mielellä tahtoo. Ei siellä erotella, keillä on lupa tulla ja keillä ei. Ja sanoivat, että elävä usko on ainut tie, jonka kautta voisin kerran päästä taivaan kunniaan. En mielessäni uskonut tuohon, mutta alkoin kuitenkin käydä heidän mukana seuroissa. Vasta nyt hiljattain muutaman henkilökohtaisen koettelemuksen kautta minulle tuli halu tehdä parannus. Oloni keveni kerrasta ja eläääni tuli toivo. Vaikka olis kuin vaikeaa ja tuntuis vaikealta, niin uskovainen saa luottaa siihen, että kerran pääsee perille taivaaseen, kun vain jaksaa uskoa. Enää en mieti, mahtaako muut elää kaksoiselämää. Ei se mua enää kiinnosta. Minulle ratkaisevinta on se, pelastunko itse! Ja näin sen pitäisi ollakin!
Siellä kun ei tarvitse altistua maailmalliselle musiikille.
Opistovuoteni oli kuitenkin ehkä se kaikista eniten uskoani koetteleva aika. Meidän asuntolassa kun kuuntelivat maailmallista musiikkia. Sitä samaa, minkä tunnistin jo yläasteajoilta. Tuolloin minulle kävi selväksi, mitä bändejä ovat Metallica, Nirvana, Iron Maiden, E-Type, Stratovarius jne. Asuntolassamme kuunneltiin jopa E-Roticia.... Alkuun tämä oli järkytys minulle; uskovaiset kuuntelevat tällaista musiikkia! Tiesin, että se oli väärin, eikä tällaista musiikkia opistossa oltais sallittu, mutta asuntolassamme siitä tuli pian normi. Alkuun monet vastustivat maailmallista musiikkia, niin myös minä. Jossain vaiheessa sitä itsekin tottui.
Maailmallisuus sai myös enemmän jalansijaa. Yleinen pahe oli tupakka. Pian sitä tuntui polttavan lähes kaikki, eikä sillä voinut enää erottua. Rohkeimmat alkoivat korkkaamaan kaljapulloja. Tuolloin tölkkikaljat olivat vielä harvinaisia. valtaosa pulloista oli lasisia. Tämä toi haasteita kuljettaa kaljaa asuntoloihin. Kekseliäät olivat kuitenkin keksineet kätkeä kaljapullot vaatteiden sekaan niin, etteivät ne kilise.
Siellä sitten asuntolassa joivat. Kaljan halua pyrittiin peittää tupakkaan (pienempi paha), sekä voimakkaisiin deodorantteihin ja suuvesiin. Opiston henkilökunta toisinaan ihmetteli, miten me käytämme niin paljon raikasteita asuntolassa! Että vähempikin riittäisi.
Niin siellä opistossa sitten kävi, että uskoni kuoli. En uskonut enää oikeaan uskovaisuuteen. Eikä moni muukaan opistokavereistani, sillä olimme ihan "varmoja" siitä, että tällaisia ne kaikki vanhoillislestadiolaiset ovat. Salassa tehdään sitä ja tätä, ja pidetään sitten ihan toisenlaista julkisuuskuvaa. Uskoni kuoli jo opistoaikana, mutta elin "kaapissa" vielä puoli vuotta opistovuoden jälkeen. Sen jälkeen en enää pystynyt esittää. Jäin ekaks musiikinkuuntelusta kii, sitten kaljasta ja lopulta tuli ratkaisun paikka; jouduin toteamaan, etten ole enää uskovainen. Näin kävi myös monille opistokavereillenikin, mutta moni päätti jatkaa kaksoiselämää. Osa jatkoi kaksoiselämää sittenkin, vaikka päätyivät naimisiin. Käytiin seuroissa, mutta sitten saatettiin käydä baareissa. Niissä samoissa baareissa, missä itsekin kävin, kävi myös monia vanhoillislestadiolaisia perheen isiä. Miksei äitejä, mietin monesti. Mahtanevatko he tietää puolisoittensa kaksoiselämästä. Monesti olisi ollut halu paljastaa tietoni heille, mutta ajattelin, ettei mun pidä mennä sotkeutuu muiden asioihin.
Elin paatumuksessa vuosia. Monen monituista vuotta. Sitten tutustuin ns. raittiisiin uskovaisiin. Sellaisiin, joiden nuoruuteen ei ole koskaan kuulunut alkoholi ja jopa sellaisiin, joissa ei kuunneltu koskaan edes maailmallista musiikkia. Korkeintaan jotain Claydermania. Olin ihan ihmeissäni, enkä meinannut uskoa. Nämä tuntemani ihmiset olivat hyvin sydämellisiä ja ottivat minut vastaan ihmisenä, vaikka elinkin epäuskossa. He pyysivät mua myös seuroihin. Alkuun ajattelin, etten voi sinne mennä, kun olen jo niin kovin paatunut. He vakuuttivat, että sinne saa mennä millä mielellä tahtoo. Ei siellä erotella, keillä on lupa tulla ja keillä ei. Ja sanoivat, että elävä usko on ainut tie, jonka kautta voisin kerran päästä taivaan kunniaan. En mielessäni uskonut tuohon, mutta alkoin kuitenkin käydä heidän mukana seuroissa. Vasta nyt hiljattain muutaman henkilökohtaisen koettelemuksen kautta minulle tuli halu tehdä parannus. Oloni keveni kerrasta ja eläääni tuli toivo. Vaikka olis kuin vaikeaa ja tuntuis vaikealta, niin uskovainen saa luottaa siihen, että kerran pääsee perille taivaaseen, kun vain jaksaa uskoa. Enää en mieti, mahtaako muut elää kaksoiselämää. Ei se mua enää kiinnosta. Minulle ratkaisevinta on se, pelastunko itse! Ja näin sen pitäisi ollakin!
Vastaukset 4
Vanhimmat
asiallinen kertomus.
Muutamat kohdat siinä ainakin ensilukemalla vähän särähtävät, mutta olkoon.
Oi kuinka ihanaa kun oot taas jumalanlapsi :-)
Kirjoituksestasi tuli hyvä mieli. Kerrot rehellisesti ja avoimesti, mitä olet kokenut ja mitä tunnet. Ja kuten sanoit, tärkeintä on huolehtia ensin omasta uskonelämästään.
On varmasti totta, että osa elää kaksoiselämää. Se on aika tyhmää jo sen vuoksi, että Jumala tietää kaiken, vaikka kanssaihmiset eivät tietäisikään.
Itse elän kaksoiselämää edelleen
Käyn seuroissa ja tapaa hengenystäviä
Totuus kuitenkin että käyn esim huorissa enkä edes tiedä heidän ikäänsä
Virossa on halpaa ja eräslähiö missä seksin saa yläasteikäiseltä 70 e
Aina Suomessa tuntuu että jeesus katsellut touhujani ja antaa rangaistuksen
minkäs teet ihminen on syntinen oneksi saan kuitenkin anteeksi