Yksinäisyys ei kohdallani ole fyysistä, sillä olen naimisissa ja minulla on kaksi pientä lasta. Kavereitakin on paljon, ja myös yksi Ystävä isolla Y:llä. :)
Saattaa vaikuttaa etten voi olla yksinäinen, koska olen erittäin ulospäinsuuntautunut ja iloinen persoona. Puhun paljon ja tulen lähes kaikkien kanssa hyvin toimeen.
Yksinäiseltä silti tuntuu. Ensimmäisen kerran huomasin olevani todella yksinäinen silloin, kun odotin esikoistani. Raskaus oli minulle henkisesti erittäin raskas: pohdin paljon sitä, millainen äiti olen, millainen äiti haluaisin olla jne. Halusin selvittää itselleni omat "solmukohtani", jotta en tahattomasti siirtäisi niitä lapseeni. Tein mielettömästi töitä oman mieleni kanssa. Yritin jakaa mietteitäni mieheni, kavereideni ja parhaan ystäväni kanssa, mutta ei heistä kukaan tuntunut ymmärtävän vähääkään siitä, mitä yritin kertoa. Miehelleni oli tietenkin lähes mahdotonta ymmärtää tunteitani, sillä raskaus vaikutti odotusaikana häneen niin vähän. Paras ystäväni olisi ehkä voinut ymmärtää, mutta hän oli alitajuisesti kateellinen raskaudestani, koska oli itse yrittänyt jo kauan tulla raskaaksi. Raskauteni olikin lähinnä vaiettu asia. Tuntui, etten voinut puhua siitä ilman, että ystävälleni tuli paha mieli.
Eniten minua ihmetyttikin se, ettei kukaan kavereistani tajunnut mitään tunteistani, vaikka heillä itsellään oli jo lapsia tai he odottivat samaan aikaan kanssani. Keskustelut kanssani samaan aikaan raskaana olleiden kanssa menivät suurin piirtein niin, että minä kerroin miettineeni esim. sitä, kuinka varmistan parisuhteen sujumisen väsymyksestä huolimatta. Kaikkien vastaus oli jotakuinkin samanlainen: "Mitä sä nyt tollasia mietit? En mä ainakaan jaksa tollasesta huolta kantaa, mutta sanos nyt minkävärinen sängynpeitto olis kaikkein kivoin...?"
Aloin tuntea itseni ihan idiootiksi. Luulin että miettimäni asiat olivat muille niin itsestäänselviä, etteivät he sen vuoksi vaivanneet niillä päätään. Tuntui, että kaikille muille raskaus ja äidiksi tuleminen olivat ihan helppoja juttuja. Itseäni ei suuremmin kiinnostanut juosta kaupoissa haalimassa kaikenlaista vauvakamaa ja ihastelemassa erilaisia pieniä nuttuja ja töppösiä. Minulla oli aivan liian paljon mietittävää siinä minkälaisia asioita halusin lapseni oppivan ja kuinka parhaiten tukisin hänen kehitystään. Mietin myös paljon sitä, miten minut on kasvatettu ja mitä asioita haluaisin itse tehdä toisin. Tunsin olevani ihan idiootti, kun minun piti pähkäillä tuntikaudet muille ilmeisesti ihan päivän selviä asioita.
Raskaudesta kuitenkin selvittiin, ja vielä toisestakin. :)
Vasta noin vuosi sitten ymmärsin, että muut eivät todellakaan ole kanssani samalla aaltopituudella ja yksinäisyys iski minuun kovemmin kuin koskaan. Tajusin, ettei mieheni, ystäväni eikä kukaan kavereistanikaan ajattele "samalla tasolla" kuin minä. En tarkoita, että pitäisin omaa "tasoani" korkeampana, mutta en osaa paremminkaan asiaa ilmaista.
Hain kirjastosta filosofian kirjan, (en edes tiedä miksi, koska en ole koskaan sellaisia lukenut)ja sitä lukiessani minulle valkeni se, että omaan ns.filosofisen ajattelutavan. Ajattelen asioita syvällisemmin kuin läheiseni ja se aiheuttaa välillä mieletöntä tuskastumista puolin ja toisin.
Filosofialla ei mielestäni sinänsä ole juuri mitään tekemistä käytännön elämän kanssa, mutta kuitenkin asioiden syvällinen pohtiminen, syiden ja seurausten selvittäminen ovat tärkeä osa omaa itseäni. Ymmärrän siis itsekin, ettei pohtimillani asioilla ole välttämättä mitään tekemistä arjen kanssa, mutta minulle itselleni ne ovat äärimmäisen tärkeitä ja luontevia. Päättelyn seurauksena syntyneet johtopäätökset ohjaavat suurelta osin käyttäymistäni ja mielipiteitäni eri asioista. En tunne joutuvani erityisen paljon ponnistelemaan ajatellakseni.
Muut tuntuvat pitävän minua "nipottajana" tai tärkeilijänä, vaikka en yksinkertaisesti voi mitään tälle kyseiselle asialle. Ajattelu on asia, joka pitää minut virkeänä, antaa voimaa sekä hyvänolon- ja onnistumisentunteita. Se on minulle harrastus. Kuitenkin se on minulle myös taakka, jonka vuoksi tunnen olevani yksin.
Yleisesti kai syvälliseen ajatteluun kykeneviä ihmisiä pidetään viisaina, mutta mitä hyötyä on viisaudesta jos sen vuoksi on parisuhteessaankin yksin?
Saattaa vaikuttaa etten voi olla yksinäinen, koska olen erittäin ulospäinsuuntautunut ja iloinen persoona. Puhun paljon ja tulen lähes kaikkien kanssa hyvin toimeen.
Yksinäiseltä silti tuntuu. Ensimmäisen kerran huomasin olevani todella yksinäinen silloin, kun odotin esikoistani. Raskaus oli minulle henkisesti erittäin raskas: pohdin paljon sitä, millainen äiti olen, millainen äiti haluaisin olla jne. Halusin selvittää itselleni omat "solmukohtani", jotta en tahattomasti siirtäisi niitä lapseeni. Tein mielettömästi töitä oman mieleni kanssa. Yritin jakaa mietteitäni mieheni, kavereideni ja parhaan ystäväni kanssa, mutta ei heistä kukaan tuntunut ymmärtävän vähääkään siitä, mitä yritin kertoa. Miehelleni oli tietenkin lähes mahdotonta ymmärtää tunteitani, sillä raskaus vaikutti odotusaikana häneen niin vähän. Paras ystäväni olisi ehkä voinut ymmärtää, mutta hän oli alitajuisesti kateellinen raskaudestani, koska oli itse yrittänyt jo kauan tulla raskaaksi. Raskauteni olikin lähinnä vaiettu asia. Tuntui, etten voinut puhua siitä ilman, että ystävälleni tuli paha mieli.
Eniten minua ihmetyttikin se, ettei kukaan kavereistani tajunnut mitään tunteistani, vaikka heillä itsellään oli jo lapsia tai he odottivat samaan aikaan kanssani. Keskustelut kanssani samaan aikaan raskaana olleiden kanssa menivät suurin piirtein niin, että minä kerroin miettineeni esim. sitä, kuinka varmistan parisuhteen sujumisen väsymyksestä huolimatta. Kaikkien vastaus oli jotakuinkin samanlainen: "Mitä sä nyt tollasia mietit? En mä ainakaan jaksa tollasesta huolta kantaa, mutta sanos nyt minkävärinen sängynpeitto olis kaikkein kivoin...?"
Aloin tuntea itseni ihan idiootiksi. Luulin että miettimäni asiat olivat muille niin itsestäänselviä, etteivät he sen vuoksi vaivanneet niillä päätään. Tuntui, että kaikille muille raskaus ja äidiksi tuleminen olivat ihan helppoja juttuja. Itseäni ei suuremmin kiinnostanut juosta kaupoissa haalimassa kaikenlaista vauvakamaa ja ihastelemassa erilaisia pieniä nuttuja ja töppösiä. Minulla oli aivan liian paljon mietittävää siinä minkälaisia asioita halusin lapseni oppivan ja kuinka parhaiten tukisin hänen kehitystään. Mietin myös paljon sitä, miten minut on kasvatettu ja mitä asioita haluaisin itse tehdä toisin. Tunsin olevani ihan idiootti, kun minun piti pähkäillä tuntikaudet muille ilmeisesti ihan päivän selviä asioita.
Raskaudesta kuitenkin selvittiin, ja vielä toisestakin. :)
Vasta noin vuosi sitten ymmärsin, että muut eivät todellakaan ole kanssani samalla aaltopituudella ja yksinäisyys iski minuun kovemmin kuin koskaan. Tajusin, ettei mieheni, ystäväni eikä kukaan kavereistanikaan ajattele "samalla tasolla" kuin minä. En tarkoita, että pitäisin omaa "tasoani" korkeampana, mutta en osaa paremminkaan asiaa ilmaista.
Hain kirjastosta filosofian kirjan, (en edes tiedä miksi, koska en ole koskaan sellaisia lukenut)ja sitä lukiessani minulle valkeni se, että omaan ns.filosofisen ajattelutavan. Ajattelen asioita syvällisemmin kuin läheiseni ja se aiheuttaa välillä mieletöntä tuskastumista puolin ja toisin.
Filosofialla ei mielestäni sinänsä ole juuri mitään tekemistä käytännön elämän kanssa, mutta kuitenkin asioiden syvällinen pohtiminen, syiden ja seurausten selvittäminen ovat tärkeä osa omaa itseäni. Ymmärrän siis itsekin, ettei pohtimillani asioilla ole välttämättä mitään tekemistä arjen kanssa, mutta minulle itselleni ne ovat äärimmäisen tärkeitä ja luontevia. Päättelyn seurauksena syntyneet johtopäätökset ohjaavat suurelta osin käyttäymistäni ja mielipiteitäni eri asioista. En tunne joutuvani erityisen paljon ponnistelemaan ajatellakseni.
Muut tuntuvat pitävän minua "nipottajana" tai tärkeilijänä, vaikka en yksinkertaisesti voi mitään tälle kyseiselle asialle. Ajattelu on asia, joka pitää minut virkeänä, antaa voimaa sekä hyvänolon- ja onnistumisentunteita. Se on minulle harrastus. Kuitenkin se on minulle myös taakka, jonka vuoksi tunnen olevani yksin.
Yleisesti kai syvälliseen ajatteluun kykeneviä ihmisiä pidetään viisaina, mutta mitä hyötyä on viisaudesta jos sen vuoksi on parisuhteessaankin yksin?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Minä voisin allekirjoittaa tuon kaiken mitä kerroit:) Minulla on kaksoset ja raskausaikana pohdin asioita vähän samaan tapaan kuin sinä. Toisinaan tunnen itseni yksinäiseksi, vaikka minulla on mies ja ystäviä. He eivät tunnu olevan samalla aaltopituudella ja kaipaisin syvällisempää jutteluseuraa. Välillä tuntuu että kaikki ystävät ovat niin kovin pinnallisia ja heillä ei ole aikaa asioiden pohdiskeluun, vaan kaikki tuntuu heistä itsestäänselvältä, eikä asioita tarvitse sen kummemmin miettiä. No se on vain elämää. Onnellista Uutta vuotta sinulle mrsoutomieli.
Kiva juttu. :) Tai siis tietenkään ei se, että tunnet olevasi yksinäinen vaan se, että muillakin on samanlaisia kokemuksia. :))
Mimmi, miten on miehesi laita? Ymmärtääkö hän yhtään ajatuksiasi?
Itsestäni tuntuu, että kukaan ei oikeastaan ymmärrä yhtään siitä, mitä minä pidän elämässä tärkeänä, millainen ihminen minä oikeasti olen. Mieheni ja ystäväni kuittaavat pohtimani ja heille kertomani asiat "olankohautuksella", koska eivät ymmärrä niitä, eivätkä sen vuoksi kiinnitä niihin sen kummempaa huomiota. Se ei mielestäni silti poista sitä tosiasiaa,että ne ovat tärkeitä asioita. Välillä ahdistun, kun mietin että jos minä kuolisin, niin olisiko ketään ihmistä, joka voisi kertoa pojilleni siitä, millainen heidän äitinsä TODELLA oli...
Tää on niin tätä. :)
Olen ollut yhdessä mieheni kanssa 14v ja naimisissa 4 vuotta. Luulisin hänen ymmärtävän, ainakin jollain tasolla, kun olemme olleet niin kauan yhdessä, mutta silti en mielestäni saa vastakaikua. Hän ei myöskään jaksa pohtia asioita kovin syvällisesti. Hän siis ymmärtää, mutta ei osaa välttämättä vastata... vaikea selittää:) Voisimmekohan sinun kanssa vaihtaa ajatuksia, sinulla on näemmä sähköpostiosoite tuolla ? Ystävät ovat tässä vuosien varrella jonnekkin matkan varrelle jääneet. Ei ole ollenkaan pahitteeksi saada lisää:)
Siis ilman muuta voidaan jutella. Sähköpostiosoite on ja messengerissä pyörin myös. Nimimerkkiä voidaan vaihtaa sitten postissa. Kiva saada juttukaveri, sen vuoksi juuri tänne ajattelin kirjoitellakin. :)
Yläasteen jälkeen tipahdin vasten tahtoani normaalin elämänkulun kyydistä (en siis päässyt kouluun). Näin ollen mulle jäi paljon aikaa miettiä asioita ja maailmaa, tutkailla itseäni ja pohtia asioita syvällisemin. Nyt tuntuu, että pidän ihmisiä jotenkin.. No, en tiedä voiko sanoa 'tyhmempinä', mutta todella olen ajatellut olevani kuin jollain toisella tasolla.. Kaikkien ajatukset vaan tuntuu menevän jotenkin "sitä samaa rataa", ihmmiset ei pysähdy eikä kyseenalaista mitään. Miekin oon miettinyt, että olenkohan liian viisas (siltä joskus tuntuu) vai vaan sitten muita tyhmempi. Joskus tuntuu, että ois helpompi vaan olla niinkuin muutkin, tää on mulle toisaalta siunaus, toisaalta jumalaton taakka.. Joskus tuntuu, että pää hajoo..
Oon joskus muuten aloittanut keskustelun tästä, voisin kattoo löytyykö jostain.. Laitan linkin, jos löydän..
Avomiehelläni on tapana sanoa, että ajattelen liikaa ja annan itseni hermostua liikaa typerien ihmisten tekemisistä ja jutuista. En kuitenkaan pidä itseäni muita fiksumpana, vaan tuntuu nimenomaan siltä kuin olisin joltakin toiselta planeetalta. Ikään kuin en osaisi sopeutua.
Ahdistavinta tuntuu usein olevan ihmisten laumakäyttäytyminen: asioita ei kyseenalaisteta eikä omia mielipiteitä uskalleta muodostaa. En pidä kiistelystä enkä halua haastaa riitaa, vaan olen kiinnostunut erilaisista persoonallisista näkemyksistä. Siksi usein petyn siihen, kuinka ihmiset eivät uskalla tuoda mielipiteitään julki leppoisassa hengessä, vaan mielipide-eroja pidetään jotenkin ylittämättöminä. Pidän tätä perisuomalaisena piirteenä. Mielipide-eroja on mahdollista tuoda julki vain riitelemällä. Esimerkiksi työkaverini sanoo:
-oli kyllä todella paska elokuva se eilinen
ja vastaan
-minä taas jotenkin pidin siitä elokuvasta, juoni oli todella yllättävä, vaikka jotkut näyttelijät oli aika huonoja
-ai, minusta se oli kyllä ihan paska
Ja sen jälkeen työkaverini poistuu huoneesta loukkaantuneena. Tuo ihmeellinen viimeisen sanan saaminen tuntuu olevan todella yleistä, vaikka vilpittömästi koettaisin tuoda oman mielipiteeni varovasti esille. Jotenkin tuntuu, että tuollainen reaktio on kypsymätön. Vai kuuluuko ainainen myötäily meidän kulttuuriimme ja rikon jotakin tärkeää pelisääntöä?
En pidä itseäni perinteisessä mielessä epäsosiaalisena. Uudet ihmiset ovat mielestäni kiinnostavia, mutta tuo keskustelutapani erilaisuus tuntuu joskus ylittämättömältä esteeltä uusien ystävyyksien muodostumiselle. Tämä siis vain yhtenä esimerkkinä "laumaeläimeksi sopeutumattomuudesta".
Kiinnostavaa tietää, että samantapaisia ulkopuolisuuden tunteita on näin monilla muillakin! =)
Hei!
Omituista nykyisin tuo amerikkalaisten saippuasarjojen apinoiminen suomalaisnuorten käyttäytymiseen ja jo lasten pukeminen hiukan pornahtavasti. Onko tämän päivän nuoret äidit niin yksinkertaisia ja tyhjäpäitä, etteivät he tajua saipppuasarjojen olevan vain aikuisviihdettä, ei mitään totta missään päin maapalloa.
Sulle lohduksi; Olet niitä harvinaisia jäänteitä suomalaisista fiksuista ihmisistä. Sulla on järki tallella, käytä sitä ja kasvata lapsesi ajatteleviksi ja rakastaviksi, inhimillisiksi ihmisiksi. Terve kritiikki ja harkitseva käytös on menestymisen ja hengissä selviytymisen ehto tänään kuin huomennakin. Loukkaavat, "kyynärpäätaktikoijat" ovat kuitenkin vähemmistönä meidän yhteiskunnassamme, mutta häiriköthän aina näkyvät eniten. Heidän varaansa ei voi mitään jättää (paitsi vankilat, vartijat ja oikeuslaitos rikastuu), vaan me ajattelevat ihmiset viemme tätä Suomi-laivaamme ohi karikoiden kohti parempaa, sydämellisempää ja aidompaa tulevaisuutta...
Hyvää jatkoa teille ajatteleville ihmisille! Oli lohdullista kuulla muidenkin kokeneen samoja tuntoja kuin itse matkani varrella. Koen olevani kuin lepakko, joka koko ajan lähettää signaaleja, joiden avulla tarkistan omia periaatteitani ja arvojani koko ajan. Näin olen tehnyt koko ikäni, 46 vuotta, enää en koe olevani tyhmä vaan tavallista syvällisempi ja harkitsevampi yksilö, fiksu, viisas ihminen...
Hienoa! Olen iloissani, kun "muitakin" pohdiskelijoita löytyy! :)
Kirjoitan ihan lyhyesti vain, mutta oli pakko lisätä kommentti..
Viisaus puheenaiheenahan on tunnetusti vaarallinen. Täällä moni on antanut olettaa tuntevansa itsensä "fiksummaksi" kuin kanssatoverit. Minäkin - suomalaisen perinteen rikkoen - voisin sanoa olevani tavallista tallaajaa pohdiskelevampi yksilö. En välttämättä ole ollenkaan fiksumpi, useimmiten ihan hölmö ja lapsenmielinen sekä kyllästymiseen asti asiat analysoiva. Kas tästä monet tuntuvat suuttuvat; "kuinka kehtaatkaan! väität olevasi meitä fiksumpi? mikä oikein luulet olevasi?! laitetaan neiti ruotuun!" jne..
Ei ehkä noin, mutta epäilen monen ajattelevan näin. On tuo itserakkaus niiin paha käsite ja asia, huok.. Varsinkaan, kun ainakaan allekirjoittaneen ei ole mikään tarkoitus olla itserakas.
Itse en ole vielä äiti, mutta epäilen vahvasti, että "lastentulovaiheessa" pohdiskelen, luen, mietin asioita. Ja tietysti hössötän myös vaatteista, hih..:) Mutta voi sitä muutakin. Kun tuntuu, että suurin osa kasvattaa jälkikasvunsa "miltä tuuntuu, mietitään sitten joskus"-tyylillä. Enkä ole mikään arvostelemaan, mutta toisaalta on ihan hyvä pohtia valmiiksi esim. arvoja, mitä lapsilleen välittää eteenpäin.
Tuossapa pistän vielä jatkoksi osoiteen,
jos joku tahtoo jutella -- ihan hölmöjäkin, kuten syvällisiäkin asioita! :)
[email protected]