..Jeesus armahda meitä,suo meille lapsonen!

Hei! olen 32 vuotias nainen, joka toivoo saavansa tulla äidiksi ja kokea sen.

En voi sanoa kärsiväni hedelmättömyydestä, mutta osittain lapsettomuudesta kyllä. Ehkä nyt alkuun voisin vähän avata tätäkin asiaa.
Olen ollut raskaana useammankin kerran, mutta valitettavasti ne eivät ole päätyneet hyvin.

Ensimmäisen kerran tulin raskaaksi ollessani 15vuotias, elämä viellä rakentamatta ja en kokenut olevani valmis äidiksi jne, joten pääsyin aborttiin jota nykyään kadun todella pahasti!

Seuraava raskaus tapahtuikin vähän vanhempana kun olin 21v ja tässä samassa avioliitossa. Raskaus olikin vain lyhytaikaista,sillä sain keskenmenon (RV9 3). Muistan todellakin sen,miten hirveää oli kun ultrassa ei näkynytkään omaa lasta.

Keskenmeno oli mulle tosi isoasia, joten vasta kun olin 23v, huomasin olevani jälleen raskaana. Olin todella iloinen asiasta vaikka pelko olikin suuri. Tämäkin raskaus päättyi keskenmenoon ja mun mailma romahti jälleen (Rv 8 1) nyt.

Kuiteskaan ei heti luovuttu toivosta ja yritettiin noin vuosi uudelleen, jonka aikana tapahtui kaksi keskenmenoa.

Lopulta kuitenkin hakeuduttiin tutkimuksiin ja koitettiin etsiä syytä jatkuville keskenmenoille, muttei syitä oikein löytynyt. Sanottiin että raskaudenkeskeyttäminen on voinut vaikuttaa sekä vain hormoonallisesta toiminnasta.

Siitä sitten meille ehdotettiin keinohedelmöitystä, jota kokeilimme ja sillä tosiaankin oli jokin ihmeellinen vaikutus.

Huomasin olevani jälleen raskaana hoitojen jälkeen ja tälläkertaan keskenmenoa ei tullut.
Meille syntyi hätäsektiolla (napanuora kaulanympärillä)pieni poika ja sain nauttia äitiydestä, mutta vain hetken.

Meidän poika ei pystynyt hengittämään itse, joten se oli happikaapissa. Yölläkuiteskin meidän poika oli kuollut yllättäen. Ruumiinavauksessa kuitenkin löytyi keuhkoista pientä ongelmaa, mikä vaikeutti hengittämistä vaikka lopulta syyksi sanottiin kätkykuolema.

Nyt tapahtuneesta on kulunut Kuiteskin vuosia ja koen olevani valmis yrittämään viellä. Ongelmana on se, että miehelleni menettämisen pelko on kova eikä hän ole halukas yrittämään enään kanssani johtuen jatkuvista keskenmenoista. Vaikka hän lapsia haluaakin.
Mulle asia on kuitenkin tärkeä, enkä halua luopua toivosta kun yksi lapsi on mailmaan saatu, vaikka rakas poikamme nukkuikin pois.

Mies on myös syyttänyt mua kaikista tapahtuneista, kuten keskenmenoista miten itse olen aiheuttanut ne.
Myös poikamme kuolemasta sain syyt niskoilleni, koska minussa oli jokin vialla mikä vaikutti poikaan.

En ikinä ajatellut järkevästi jatkuvan pettymysten ja suruajan keskellä. Ajattelin miehen vain sanoneen noin,koska hänellä olisi pahaolla ja hän ei tarkottaisi asiaa. Jokakerta kuiteskin miehen kommentit sai minut entistä surullisemmaksi, eikä hän ikinä pyytänyt anteeksi. Kyllä mustakin tuntuu , että vika on mussa. Ja pahemmalta se kuulostaa oman miehen suusta.

Nyt oon aivan toivoton kaikkeen. Mies miettii avioeroa,koska hän haluaa lapsia mitä minä en näköjään voi tarjota. Eikä hän ole innokas yrittämään kanssani.
Mikä nyt avuksi?