Yksinäinen vanhuus pelottaa

Höperyydelle. Sydämmellisesti.

Kyllä sinun täytyy luopua osin sisäisestä karpaasittaren roolistasi & korvessa asumisestasi ja muuttaa lähemmäksi lähintä taajamaa.
Aattelepa ihan ite. Vuosi vuodelta terveytesi voi lisää heiketä. Muutat sitten taas keväällä takaisin metsätalollesi, valoisan ajaksi.

Näin tein itse 50v. sitten vaikka se kipeästi kirpaisikin. Tilapäistöillä, hanttihommia tehden saavutin mahdottomalta ennakkoon tuntuvan iän.
63v. Siinä vaiheessa vanhat työläiset lempattiin eläkkeelle.

En ole vielä lähelläkään vanhuutta itse, mutta pohdin silti jo valmiiksi, että miten selviydyn sitten kun mieheni kuolee. D: Hän on ihana ihminen enkä kadu hetkeäkään, että olen päätynyt yhteen hänen kanssaan. Mutta hän nyt tulee kuitenkin todennäköisemmin kuolemaan ennen minua, koska meillä on 18 vuoden ikäero. Eli tulen jäämään vanhana harppuna yksin - siis ihan hyvin pärjäilen varmasti siinä vaiheessa vielä, kun olen kunnossa, mutta mietinkin sitä aikaa, jos/kun pää tai jalat pettää........

Ei, ei ole lapsia eikä tule olemaankaan. En ystävysty helposti, eikä minulla ole koskaan ollut yhtäkään ystävää, paitsi tuo mieheni nyt. Eli ei ole tulevaisuuteen tukiverkkoa.

Raha ratkaisee! Helppoa kuin heinän teko, joka sitä semmoisena pitää.

Jos ei ole rikas, niin varmaan kannattaisi alkaa ajoissa hommaamaan vaikka vuokra-asuntoa taajamasta. Uskon että paikkakunnallasi toimii, jokin ikäihmisille suunnattu neuvontapiste, esim. kunnallinen kodinhoito., ym. taho. Voisit soittaa sinne ja kertoa huolesi. Varmaan osaavat neuvoa, miten yksinäinen saa apua ja minne ottaa yhteyttä, kun arjen pyörittäminen ei enää suju. Myös seurakunnan diakoniatyön henkilö voisi antaa neuvoja.
Ei kannata liikaa ressata tulevaisuuden suhteen, mutta totta on viisasta, että hyvissä ajoissa alkaa suunnitella vanhuuttaan, mikäli Luoja vuosia ja päiviä suo.
Jos hankit asunnon taajamasta, niin silloin on helpompi lähteä ihmisten pariin: seurakuntaan, Punaisen Ristin toimintaan, kerhoihin, ym, (paikkakunnallani SPR:ssä on aktiivijäsenten keski-ikä yli 70 vuotta. Sinne mukaan vain ja siellä tapaa henkilöitä, joilta voi kysellä neuvoja ja tulee tuttuja ja jopa ystäviä.

Kiitos vastauksista! Taitaapa olla niin että olen jo niin höperyyden partaalla etten osaa enää muuta kuin murehtia kaikkea mahdollista ja mahdotonta.
Vaikka kuinka neuvotte, päässä jyskyttää kaiken mahdottomuus. Persoonani on vuosien saatossa muuttunut. Kaikki pelottaa. Kaikki tuntuu mahdotomalta.
Pelkään eläväni niin vanhaksi kuin äitini ja moni muukin sukulaiseni. Pelkään sairastuvani dementiaan vaikka vaan tämän yksinäisyyteni auttamana. Muisti tuntuu jo pettävän, kaikki on hukassa ja sekaisin. Mihinkään toimeen en oikein osaa tarttua. Väsyttää. Pelkään, pelkään ja pelkään...
Olen mahdoton ja toivoton tapaus. Olisin jo valmis pääsemään pois. Pelkään etten vielä pääse...

Kannattaisi muuttaa lähemmäs taajamaan tai sitten jos siellä missä asut on joku toinen samassa tilanteessa oleva niin kannattaisi lyöttäytyä yhteen. Tarkoitan sitä että ei tarvitse sydänystäväksi alkaa mutta jos toisesta ei kuulu mitään niin voisi alkaa miettimään onko jokin vialla. Esim päivittäinen tekstiviesti jos ei halua puhua että onko kaikki ok. en tiedä onko ideaa mutta voisi kokeilla ja jonkun kohdalla toimia.

Itse aijon aina asua kaupungissa juuri sen takia, että palvelut ovat lähellä, kun ei autoakaan ole. Jos on rahaa, voi ostaa omakotitalon jostain rauhaisalta taajamalta, mutta että palvelut ovat kuitenkin tavoitettavissa. Terveydestä kannattaa pitää huolta, ettei verisuodet tukkeudu sydämessä eikä aivoissa. Siis kasvisruokaa ja päihteetöntä elämää.

Yksinäisyys on raskasta - vanhana jo pelottavaa. Ei ole ketään läheistä johon turvaisi moninaisissa arjen pikkuasioissa ja sitten niissä suuremmissakin vaikka vielä periaatteessa kotona selviytyisikin, jos vaan ihan pikkuisen sitä apua jostain heruisi tai olisi edes kohtuudella odotettavissa.
Ei ole ketään edes olemassa. Sisaruksilla on lapsia mutta hekään eivät ole edes vanhempiensa kanssa juurikaan tekemisissä. Ei tarvitse minun kuvitellakaan että heistä kukaan minusta välittäisi ja kaukanahan he kaikki ovat täältä.

Hoitotestamentin/hoitotahdon olen värkännyt jo pari vuotta sitten. Sain sen jo laitettua tuonne Kelan OmaKanta sivullekin. Kukkarossa kulkee tieto sen olemassaolosta.
Tuota SPR:n ystäväpalvelua voisin harkitakin, mutta vaikuttaa siltä ettei täällä ole semmoiseenkaan mahdollisuutta. En tiedä. Tuntuu oudolta ajatukselta... Seurakunnalla varmaan olisi jotain. Täytyy katsoa ja miettiä kunnolla. Araksi olen tullut. En ole lainkaan enää entiselläni. Aivan muuta. Liekö tämä pitkä yksinäisyys vienyt itseluottamuksen vai mikä on mahtanut tulla. (Mies kuoli kahdeksan vuotta sitten pitkään sairastettuaan.)

Terveydestäni pidän huolta sen minkä pystyn. Mitään makeaa en syö kuin satunnaisesti ja vihannekset kuuluvat päivittäiseen ruokavaliooni. Laihdutin juuri ylimääräiset 6 kiloa jotka olivat pikkuhiljaa hiipineet painolastikseni. Punaviiniä joskus kaipaisin jonkun hyvän pihvin tms. kanssa.
Polvet ovat semmoiset kuin ovat.
Mielenterveyteni puolesta pelkään eniten. Yksinäni täällä höpötän. Tämä tietokone on oikeastaan ainut henkireikäni ja apuni. Onneksi vielä pärjään tämän kanssa vaikka kyllä välillä tiukkaa tekeekin. Vanha tämäkin rupeaa jo olemaan ja murehdin jo valmiiksi tämänkin kestävyyttä. Rahaa kun ei ole joka paikkaan aina laitettavaksi.
En millään haluaisi tästä mihinkään muuttaa. Kodistaan luopuminen, vaikka vuokralla asunkin, on raskas paikka. Minulla kun ei oikein muuta ole kuin tämä paikka tuttuine ympäristöineen ja tätä kotinani pidän. Ainoana turvanani.

On se tämä nettikin hyvä vempain olemassa. Olen kuunnellut tässä taustalla Radio Dein kautta Patmos Lähetyssäätiön Joulun lapsi- operaatio-ohjelmaa. Keräävät varoja Romania köyhille lapsille. Vielä maalattiahökkeleissä siellä asutaan.
Kun ihminen on paljon yksi ja sitä ikääkin tulee, niin mieleen tulee kaikenlaista. Sitä alkaa kehitellä itselleen sen pahimman tulevaisuuden. Ei vaivuta synkkyyteen. Toivossa ja uskossa on hyvä levätä.

Ota puhelinnumeroita paperille muistiin. Kyllä niitä on sosiaalipalvelun ja terveyspalvelujen , hätänumeroita ja eikö kaupat tuo kotiin ruoatkin jos tilaa. Kai sinulla on matkapuhelin ,pidä se aina käyttökunnossa niin siitäkin on turvaa. Taksin numero aina näkyvillä ,jos nopeasti tarvitset. Alusvaatteet jos et itse pysty pesemään ,niin pesula hoitaa. Monet pelot ja ahdistukset ovat vain yksinäisyyden tuotetta. Äidilläni oli tapana sanoa ,että ei sitä päivää voi vielä surra ,mitä ei olla nähty.

Oletteko kuulleet vanhusten yhteisasumisesta? Kiinnostaisiko yksinäiseksi itsensä kokevia ja pärjäämisestään huolissaan olevia ikäihmisiä sellaiset? Voisiko ne auttaa teitä? Itse olen vasta parikymppinen ihminen ja tunnen itseni kanssa aika yksinäiseksi, mutta ei minulle toki ole samanlaisia huolia terveyden ja pärjäämisen suhteen kuin teillä. Ap:een aloitus kosketti sen verta, että tahdon olla pitämässä omasta mummostani huolta jaksamiseni mukaan sitten, kun hän vanhenee sen verta,että joutaa jonnekkin laitokseen. Äidistäni en meinaa pitää huolta, koska on niin luonnehäiriöinen ihminen ja minua taaperosta asti syvästi traumatisoinut.

Ja sitten kun ei siellä rakkaassa kodissaan enää pärjää, niin vaihtoehtona on palvelutalo. Kun voimat ehtyy ja ikääntyy, niin pikkuhiljaa hyväksyy tosiasian, että ottaa vastaan hoivaa ja luopuu entisestä kodista.

Kuulehan ystäväni. Luin viestisi ja sinulla on kuule hyvät mahikset selviytyä. Olet näppärä netissä, ilmaiset itsesi hyvin ja kuulostat mukavalta ihmiseltä. Pidät huolta terveydestäsi ja olet laihduttanutkin. Oikein hyvä.
Yksinäisyys on kamalaa, tiedän sen minäkin. Kirjoittele tänne, pidä meihin yhteyttä. Auttelemme sinua viesteissä. Et ole yksin.

Olisko sinulla mahdollisuus muutta asutuskeskukseen,jossa olisi kaikki lähempänä ja senioreille toimintaa.

Minua ei pelota. En tiedä miksi ei, vai johtuuko se kauan sitten nähdystä unesta etten elä kovin vanhaksi.

Eiköhän tuo aloitus ole provoksi ymmärrettävä kun tänne Suomelle kirjoittelu onnistuu noinkin hyvin muttei kotikunnasta kodinhoitoavun tms. kysely ja hankkiminen!! Kotikunta kun lienee se ensimmäinen auttaja.

Aloitus on erittäin aiheellinen ja koskee monia meitä, joka vanhenemme. Itse olen muutaman vuoden nuorempi ja työelämässä , en ole päättänyt, koska jään vanhuuseläkkeelle. Taajamissa asuminen ei ratkaise kaikkia vanhenevien ihmisten pulmia . Eikä kaikki halua yhteisöasujiksi. Pitäisi olla jokin löyhempi verkosto, jolla pidettäisiin huolta toinen toisistamme ilman rasitetta, että joku jää koko ajaksi roikkumaan lahkeeseen.

Olen esittänyt ajatuksen täällä ennenkin, mutta se on tyrmätty. Kuulemma on luonnotonta, että entuudestaan toisilleen vieraat ihmiset perustaisivat tällaisen verkoston. Miksi se on luonnotonta, minä kysyn? Eikö vanhemmat ihmiset voi tutustus toisiinsa tällaisen yhteisen hyvän tiimoilta? Eikö toista voi auttaa ilman, että sitoutuu tämän sydänystäväksi ja hoitajaksi 24/7?

Voi kun te kaikki olette mukavia.
Kiitos "Lammenlaine" kauniista sanoistasi ketään muutakaan unohtamatta. Luen paljon ja huolella kirjoituksianne. Ajattelen niitä paljon vaikka en mitään vastaakaan. Kukaan ei jää huomioimatta.

Tänään on ollut mieli hyvänä ja hymyilyttääkin jo. On ollut semmoinen olo että minulla on juttukavereita vaikka kuinka ja paljon.
Näinhän se menee, yksinään kun on asiat vaan pyörivät päässä eikä ulospääsyä tunnu olevan, kehä tiivistyy ja mustia pilviä kerääntyy kuin tyhjästä. Pikkuisenkin kun mieltään jollekin purkaa ja saa vastauksia... niin pufff, ainakin osa mustista pilvistä hajoaa tai lievittyy. Tähän sopii hyvin se mitä "kokeiletätä" kirjoitti äitinsä sanoneen: "Ei sitä päivää voi vielä surra, mitä ei olla nähty." Viisaasti sanottu sekin vaikka täytyy minun silti ja itsepäisesti vähän murehtia tai ainakin jotenkin varautua tulevaisuuteen. Ongelmana on vain se, että kun tänään varaudun johonkin tulevaan, onkin tilanne siellä tulevaisuudessa jo apujen ja muun sellaisen kohdalla aivan toinen. Tänään kun jonkun jutun päähäni pänttään niin hetken kuluttua - ehkä jo ensi viikolla tai huomenna, tietoni on jo täysin väärää. Sepä se! "Maailma muuttuu, Eskoseni."
Kello on jo niin paljon, että nyt on ihan pakko kömpiä yöpuulle.
Ajattelen teitä kaikkia lämmöllä!!!

On hyvä että ihan kotona on tällainen lörpöttelymahdollisuus: nykytekniikka antaa siihen mahdollisuuden. Ihan oikeasti tämä on yski sosiaalinen tapa vaihtaa ajatuksia ihmisten kanssa. Enemmän kuin päiväkirja.
Me ihmiset tarvitsemme ajatusten vaihtoa.

Niinhän se menee, että elämässä on joskus luovuttava ja vanhana varsinkin osattava päästää irti ja luovutettava sitten kun hyppysissä ei enää ole pitoa ja ote lipsuu - suksikaan ei luista. Kaikki tökkii! Tosiaan... ei nyt vielä töki, mutta mutta... Ne mustat pilvet...

Nimimerkin "rummukaisia-miekii" maininta tuolla aivan alussa sisäisestä karpaasittaren roolistani tietysti huvitti ja hauskastihan se oli ilmaistukin. Yritän vielä olla karpaasi ja sinnitellä. Joku palvelutalohan se sitten joskus tietysti häämöttää (kukas siitä tässä just mainitsikaan?).

En saisi kaiketi lukea ja tiedostaa liikaa, kun se tieto luo tuskaa kuulemma. Olen sen huomannut ja kokenut vaikka en liikaa tiedäkään. Onneksi en, on sitä jo tässäkin vääntämistä. Kaikkiin, viisaimpiinkaan, kysymyksiin kun ei ole vastausta.

Vanhusten määrä työkykyisiin ja työikäsiin suhteutettuna kasvaa. Maailma myllertyy... Muistisairaudetkin lisääntyvät jostain syystä. Aina vaan nuoremmat kadottavat otteen... jostakin. En minä tiedä! Enkä tietenkään saisi liikaa istua tässä koneella hakemassa vahvistusta peloilleni ja niitä pilviä kerätä ja sadetansseja tanssia tai varsinkaan ukkosmyrskyjä kerätä ihan työkseni. Parasta vaan olisi pysyä pasianssin ja Bubble Sootersin tms. parissa. Niitä kutsutaan älypeleiksi.

Ei minulla ole mitään provoiltavaa. Osaan nyt vielä käyttää tietokonetta ja tämä rakkine toimii vielä. Keväällä vaihdoin tähän virtalähteen. Kone vaan meni hengettömäksi ja eipä sitten ollut edes nettiä apuna että olisi voinut neuvoa hakea. kirjasto kiinni jne... Saatte uskoa että vietin pari unetonta yötä ja pari hermostunutta päivää kun en näistä tietokoneen fyysisistä vaivoista niin ymmärrä. Siinä olisi pitkä "kauhutarina" kerrottavana teille. Kyllä hermostutti ja viikonloppu viellä käsillä, tottakait! Jostain kummasta sitten kuitenkin keksin mikä ongelmanydin saattaisi olla. Linjuri toi virtalähteen ja osasin laittaa sen vanhan tilalle. Kännykällä otin kuvia ja piirsin paperille liittimiä ennen kuin ainuttakaan irrotin. Ei ole provoilua ei!!! Nuorempien kannattaisi jo ruveta totuttelemaan vanhenevaan väestöön. Meitä on paljon.
Olen tietokoneiden kanssa ollut tekemisissä (käyttäjänä) 90-luvun alusta alkaen. Oli sekin aikaa... Muistatteko? Sitten tuli tämä nettimaailma. Hyvä juttu! Kehitys on ollut kiihkeää.
Ei näillä suksilla välttämättä enää vauhdissa pysytä ja voipa olla että...... no, eihän minulta tarvitse muuta kuin mennä näkökyky ja kuulo semmoiseksi kuin äidiltäni lopuksi meni... siihen loppuu lukemiset, käsityöt, kauppareissut, kirjoittamiset, ruoanlaitot, omatoimiset ulkoilut, siivoamiset... hyvä että vaatteet kaapista päälleni kopeloin. Äiti sentään sai asua ja olla kotonaan ihan loppuun asti. Karpaasi taisi olla hänkin. Hih! Apua sai!
Kaikki hoidettiin ja huolta pidettiin... Hän ei jäänyt yksin.

Onneksi satuin näkemään nämä kirjoitukset ja ymmärrän hyvin aloittajaa. Olen itse 49 v. nainen ja sairastan nivelreumaa. Muutin työttömäksi jäätyäni pienelle paikkakunnalle, koska raha vain oli koko ajan tiukassa. Tein elämäni virheen. Älkää koskaan muuttako pienelle paikkakunnalle, vaan isoille. Pienissä kunnissa olet "naimisissa" paikkaan, missä ei ole muuta kuin kaksi kauppaa ja paikallispubeja, joihin ei voi mennä edes sitä yhtä ottamaan, kun niskassa roikkuu örisevä äijä.

En pysty täältä kulkemaan julkisilla isompaan kaupunkiin, koska matkat maksavat maltaita. Ruokatarjouksia ei ole koskaan. Ainut huvi on kävellä ympäri tätä näivettyvää kylää. Ystäviä on vaikea saada, koska kaikki tuntevat toisensa ja uusiin ei haluta tutustua.

Olen alkanut myös ajatella omaa tulevaisuuttani, sillä minullakaan ei ole lapsia, enkä ole koskaan saanut yhteyttä sisareni lapsiin. Tiedän mitä on vanhuus nykysuomessa. Olen toiminut kuntasektorilla ihmisenä, joka "päättää" kuka pääsee kunnan tarjoamiin palveluihin. Ei voi olla kamalampaa työtä! Oma eettinen kantani oli aivan muuta, kuin mitä kunnalla velvoitettiin tehtäväksi.

Itse olen alkanut haaveilemaan paikasta, missä yhteisöllisyys on voimissaan. Jokaisella olisi jonkinlainen oma koti, mutta kuitenkin olisi iso keittiö ja olohuone, minne kokoonnuttaisiin yhdessä syömään ja juttelemaan (tekemään käsitöitä, katsomaan tv:tä, jne.). Paikassa maksettaisiin vuokra, ruokaraha, sähköt, ym. kulut. Voisi kasvattaa laatikoissa vihannekset, mentäisiin yhdessä marja- ja sienimetsään, retkille, teatteriin, autettaisiin toisiamme, jne.

Koska uutta työpaikkaa ei tunnu yrityksistäni huolimatta löytyvän, joudun jatkamaan asumista tällä paikkakunnalla. Ehkä joskus onnistun pelastamaan itseni tästä ikävästä paikasta. Tsemppiä kaikille, jotka painiskelevat tulevaisuutensa kanssa.

Kyllähän nyt on niin, että on ruvettava suunnittelemaan muuttoa. Asiat tulevat jo uniinkin. Pois täältä on lähdettävä.
Vaikeaa on yksinänsä muuttoa toteuttaa, mutta aina vaan vaikeammaksi se menee kun ikää karttuu.
Huolella se uusi paikka on valittava ja nyt tarkkaan mietittävä mitä haluan ja mihin on mahdollisuuksia. Mihinkään väliaikaiseen järjestelyyn ei kannata ryhtyä.
Rivitalo vai kerrostalo ja missä? Siisti ja hiljainen paikka. Kauppojen pitäisi olla lähellä, lääkärit ja apteekit ihan siinä kulmilla. Maksaako semmoiset asunnot maltaita ja miten kustannan ja muutenkin järjestän muuttoni. Jätänkö paljonkin huonekaluja yms. muuttokuormasta pois.
Talven kun mietin mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia, katselen asioita ja asuntojakin, kerään tietoja ja puhelinnumeroita yms... jospa keväällä olisin valmis ja tiedän silloin mihin lähden. Kerään rohkeutta.

Olet kypsynyt totuuteen, että iän myötä on vain luovuttava monista ennen itsestään selvistä asioista: samassa veneessä ollaan kaikki, jos on saanut osakseen pitkän elämän.
Ja kannattaa järjestellä asioita silloin kun siihen vielä pystyy ja on mahdollista. Asuntojen hinnat määräytyvät paljon paikkakunnan mukaan, myös rakennuksen sijainti ja ikä ja kunto ratkaisevat hinnan.
Tuskin hissittömästä kerrostalosta kannattaa ostaa vanhuuden kotia.
Olisiko asuminen vuokralla hyvä ratkaisu?
Huonekaluja voi antaa kierrätyskeskuksiin ja jos on pieni asunto niin kyllä sitä roinaa pois joutaa. Itse kyllä miettisin, miten voin liikkua sitten rollaattorin kanssa, millaiset ovat pesutilat, ym.
Tietenkin niitä rakkaita esineitä, tauluja ja mööpeleitä pitää ottaa uuteen kotiin, jotta pesä alkaisi tuntua omalta kodilta. Alussa on outoa, mutta kyllä koti siitä ajan myötä tulee.

----Älkää koskaan muuttako pienelle paikkakunnalle, vaan isoille. -----
Valitettavasti kaikilla ei ole mahdollisuutta valita asuinpaikkakuntaa. Kun jään vanhuuseläkkeelle, joudun muuttamaan jonnekin korpeen, missä on varaa asua. Olen asunut pikkukunnissa enkä viihdy niissä, mutta ei ole vaihtoehtoja.

Mielestäni elämässä pahinta on juuri se, ettei voi valita. Eikä se liity pelkkään vanhenemiseen.

Eipä ole ihme että huolestut jos apua ei saa vaikka toden näköisesti olet liikunta vammainen. Vai käsitinkö väärin ? Tämän tietokoneen kauttahan voi tilata tavaroita, vaatteita jne. Onpa positiivista että olet hankkinut tämän nykyajan "apulaisen". Mutta sitä kaipaa ihmistä seurakseen. Varsinkin näin iltasella on yksinäistä. Olen terve ja touhuja on päiväsaikaan. Oletko tutkinut mahdollisuutta että muuttaa ?

Hei taas! Jatkan tätä vanhaa ketjua kertoakseni viimeisiä kuulumisiani. Vuodenvaihteessa tai siis tammikuun 2017 kuluessa on muutto edessä. On vielä muutama hetki aikaa luopua ja luovuttaa. On aikaa katsoa tämä kesä tätä ja kerätä nämä marjat talteen. On hetkinen aikaa vieläkin suunnitella mitä otan, mitä jätän, miten suhtaudun ja pärjään. Tämä talo tontteineen menee myyntiin. Taitaa olla paras niin.

Muutan melkein kaksisataa kilometriä etelämmäksi vuokra-asuntoon.
En löytänyt mieluistani ja tilanteeseeni sopivaa paikkaa kovin läheltä. Jotenkin vaan en ole kovin innoissani tästä vaikka yritänkin suhtautua asiaan myönteisesti. Sinne laitetaan nyt jo valmiiksi huusholli kynnyksettömäksi ja pari kahvaakin seiniin. Valaistusta suunnittelevat. Kalliksi tulee vanhuus, heikkous ja kaiketi tuli koko elämä. Vähän masentaa.

Katselemani asunnot olivat kyllä aika hyviä mutta ympäristöt/etäisyydet eivät miellyttäneen tai sitten päinvastoin. Yksi melko varma huijarikin osui kohdalle. Yksinäinen iäkäs on kai klassinen ja helppo puijattava. Tuskin!

Askarruttaa tietysti mennä aivan uuteen ympäristöön tai siis kokonaan uudelle paikkakunnalle. Tänne ei ole enää paluuta. Miinuksia on aivan liikaa sillä asialistalla.
Ajattelin, että parasta se muutto ja muutos on nyt tehdä kun muisti ja muukin järki vielä pelaa. Vielä jaksan katsella uuden lähitienooni tutuksi ja ehkä kotiutua. Kovin huonossa kunnossa, kipeänä ja väsyneenä voisi olla suurempi rasite oppia uusi ympäristö, missä mitäkin on ja myös toiset vastaantulijat.
Pelottaa vieläkin, mutta niinhän minua pelottaa tähänkin jäädä - keskelle tyhjyyttä. Yksinäisyyteni muutosta tuskin muuttuu, mutta ehkä oloni muuten tulee turvallisemmaksi. Ehkä!
Mitä teille muille nyt kuuluu?

Niin! Lisään vielä! Taitaa olla niin että väliaikaiseen ratkaisuun ennen sitä lopullistakin sijoituspaikkaa jouduin sijoittumaan tai tyytymään muka varmaan paikkaan. Toivoin saavani oman... eli omistuksessani olevan kolon josta minua ei muu kuin virkavalta tai jokin terveysviranomainen muualle rahtaa. En olisi halunnut vuokra-asuntoon josta ja sen vuokrasuhteen jatkuvuudesta ei voi olla koskaan varma.

No moi sentään. Ihan samassa muistin sinut ja piti ihan tarkastella ja ihmetellä, että onko siitä jo noinkin pitkä aika, kun viimeksi kirjoiteltiin. Ihan tuntuu kuin ystävän olisin kohdannut pitkästä kotvaa.
Kiva että olet rohjennut tehdä kertomasi askeleen. On se kokemus ottaa irtiotto ja lähteä elämään uudelle paikkakunnalle. Elämistä varten täällä ollaan. Älä sure että tulee kalliiksi. Tähän hetkeen ja omaan elämään kannattaa satsata. Ei mukaan mitään oteta.

Alussa totta kai on outoa mutta tavallaan innostavaakin kun kaikki on uutta maisemat, ihmiset. Lähde vain sitten rohkeasti tutustumaan paikkakuntaan ja ihmisiin. Ja liikkuminen tässä iässä kannattaa. Se takaa omatoimisuuden ja itsenäisen selviytymisen mahdollisimman pitkään.
Oli mukava yllätys että kirjoitit jälleen.

Luulis että teillä yksinäisillä vanhuksilla olis sitä pätäkkää sen verran kertyny säästöön, et vois vaikka palkata jonkun nuoren kollin pistäytyyn kattoon teitä vaikka joka toinen päivä, et kaikki on hyvin ja samalla teettää kaikkia kodin pikku hommia mitä ei ite osaa/ kykene ja käyttään kaupoilla ynnä muuta...Ehkäpä tarjoavat jopa sitä erotiikkaakin teille vielä vanhoilla päivillä...En näkis tuota ollenkaan huonona vaihtoehtona. Kumminkaan kukaan ei saa rahojaan hautaansa mukaan, joten ne kannattaa kyllä ihan käyttää eläessään mieluummin kun jakaa rahan persoille sukulaisille.
Toinen vaihtoehtohan on sitten nämä vahainkodit..Niisäkin saa palvelua, mutta ovat kuulemma varsin kalliita...

Ei sitä välttämättä kaikilla kerry, niin sitä omaisuutta. Ja kun on nuori niin ei tule ensiksi mieleen alkaa seniori-ikään säästämään. Ja sijoittaminenkin on taitolaji. Kyllä inflaatio syö rahan arvon, jos ei osaa säästää, tosin pankit antavat siinä apua ja vinkkejä korvausta vastaan.
Ja sanon sinulle ettei me 60-kymmppiset eikä vielä 70-vuotiaatkaan vanhuksia olla. Ei me kyllä erotiikkaa olla vailla ja aleta teitä poikasia hyväksi käyttämään.
Ja vaikka sitä mania olisi, niin onhan se kolkkoa tavata ihmisiä vain työantajan roolissa palveluja tarjoamassa. Ihan oikeita ystävyyssuhteita, jotka perustuvat vapaaehtoiseen kanssakäymiseen iäkkäämpänäkin tarvitsemme. Toki hyvä, jos sitä kotiapua yhteiskunta tarjoaa.

Mistä lukien 69v on vanhus? Itse olen muutaman vuoden nuorempi ja edelleen työelämässä osa-aikaisesti. Sitä ns. pätäkkää (pississanastoa, kertoo paljon sanan käyttäjästä) ei ole karttunut, en ole ikinä ollut niin hyvillä palkoilla, että siihen olisi ollut mahdollisuutta. Hyvä, jos selviytyy päivästä päivään. Kun jään vanhuuseläkkeelle, se tulee olemaan tiukkaa.

Olen erittäin hyväkuntoinen eikä vanheneminen huolestuta, ikärasismi sen sijaan kyllä.

Yksin oleminen ei myöskään ole kovin paha asia. Sen sijaan haluaisin ihan oikean seksikumppanin silloin tällöin. En ketään, jonka kanssa leikkiä kotia, ne leikit on leikitty eikä se ollut minun juttuni. Antaa muiden höösätä ruokaa ja vaihtaa mattoja ja verhoja. Mutta pelkkiin seksivälineisiin kyllästyn aika ajoin. Olisi mukava, kun olisi ajoittain joku, jonka kanssa heittää hetulaa ja sitten tehdä vähän muutakin. Sen kummemmin sitoutumatta.

Niin, juttu rönsyilee, mutta mukava olisi saada jälleen tietää, mitä aloittajalla on mielessään. Lienee kiireitä ja puuhaa uuden elämän järjestelyissä. Jos satut ketjua vilkaisemaan, niin heitä vaikka muutamin sanoin.

Minun mielestäni nykyelämässä pitää olla sen verran säpinää tai edes toimintaa, ettei ehdi murehtia tulevaa.

Toki realismia ei pidä unohtaa. Meitä on monta, joilla on tai tulee olemaan pieni vanhuuseläke. Mutta murehditaan sitä sitten aikanaan, sillä asialle on myöhäistä tehdä yhtään mitään.

Löysin sinut kirjanmerkeistäni tai jostain kummasta. Mielessäni olet ollut usein. Olet aloittanut tämän ketjun vuonna 2015 marraskuussa. Mitä sinulle nykyään kuuluu? Miten sinä voit?

Missä on nykyään aloittaja eli "höperyys" ja monet tähän alkutekstiin asiallisesti vastanneet? Tämä keskustelu on jäänyt mieleeni ja koen sen jotenkin mutkan kautta nyt myös kuin omakseni.

Minä olen vasta vajaa viisikymppinen ja silti olen jo ajatellut ehkä edessä olevaa vanhuutta. Olen aika yksinäinen ja joudun olemaan paljon kotona liikuntarajoitteisuuden vuoksi. On kipua ja kolotusta, väsymystä ym. Olen huomannut että kun on yleensä jatkuvasti yksin niin tulee ajateltua paljon sellaista mitä ei varmaan ajattelisi jos pystyisi liikkumaan ja olisi ihmisiä ympärillä. Välillä vajoaa jo aika lähelle synkkyyttä kun oikein harmittaa ja tuntuu pahalta. Mutta onneksi nousen sieltä aina uudestaan ja uudestaan. Mutta minullakaan ei se vanhuus luultavasti tule kovin upea olemaan kun olen jo nyt tällaisessa tilanteessa. Ja mitä on jo vuosia tullut seurattua vanhustenhuollon tilannetta niin oikeasti hirvittää jo tässä vaiheessa. Se on muille niin helppoa antaa ohjeita että muuta sinne tai tänne ja vaatteet saa netistä ym. mutta se ei ole niin yksiselitteistä. Elämäntilanteet riippuvat niin monenlaisista ja erilaisista asioista. Mutta on vain elettävä ja kestettävä.

Kerrostaloyksiö.Yksinäistä erakkoelmää.
Onneksi tätä ei ole kestänyt kauan vain 2010 alkaen.

Olen pian 80-v mies lapsia ei ole , sukulaiset ovat etäisiä. Eivät soittele ,eivätkä ole missään yhteydessä . Olen alkanut täyttää pakastinta, siltä varalta , että liikuntani estyisi, vaikka liukkaiden kelien takia , että en pääsisi kauppaan , tai muusta syystä. Olisi vaikeaa , jos joutuisin pyytelemään apua , tuntuisi, että olen kiitollisuuden velassa. Tämä hallitus/eduskunta , kun ei anna meille eutanasiaa, eikä hoitajia huolehtimaan meistä niin jäljelle jää vain junan alle heittäytyminen .