Valitanko turhasta, miten muut kestätte...?!

Mielialahäiriöt ovat suuri rasite suhteelle.Sekä niin,että toinen terve ja toinen sairastaa,mutta myös niin,jos molemmilla sairautta.Vie paljon energiaa ja voimi,syö elämäniloa.Sairastuneen on itse itsensä parannettava.Muut voivat olla tukena,muttei parantajina.Suhteeseen pitäisi ehdottomasti pyrkiä vasta kun on kutakuinkin "terve" ja elämä suurinpiirtein mallillaan.Silloin sillä on toivoa onnistumiseen ja hyvään yhteiselämään.Hylkäämistä en kannata,mutta jokainen valitsee itse tiensä.

Entisenä 2-polaarina suosittelen miehellesi KELA:n kustantamaa psykoterapiaa. Itselläni auttanut todella paljon. Terapeutin pitää tosin olla sellainen että se tuntuu hyvältä ja sopii itselle, ei välttämättä löydy heti. En itse ajattele diagnoosikeskeisesti, en usko koko "sairauteen" enää mutta paljon minulla on ollut elämässäni vaikeita asioita, joista en ole edes tajunnut miten paljon ne vaikuttivat minuun. En ole ollut hyvä sääntelemään tunteitani enkä ole ollut järin hyvä pitämään huolta itsestäni ja kehostani saatikka pitämään kiinni omista rajoistani koska näitä asioita ei lapsena kunnioitettu tai sallittu. Joillakin meistä on vaan huonot selviytymismekanismit, jotka on alkaneet vanhetessa rakoilemaan. Diagnoosit on vaan lääkärin työkaluja, joilla saa esim. juuri sen KELA:n myöntämän terapian ja tietynlaisen lääkityksen.

Miehesi voi kuvauksen perusteella todella huonosti juuri nyt ja hänen olisi hyvä alkaa vähitellen hoitamaan itseään kunnolla. Pillerit ei ole mikään ratkaisu, ne on laastari.

Kannattaa huomioida, että miehen oireilu kuitenkin rasittaa myös sinua ja lapsia eli teidän olisi hyvä saada myös omaa rauhaa. Lapsille suosittelen jossain vaiheessa kun se heille sopii ehdottomasti myös keskusteluapua psykoterapeutin pakeilla että saavat purkaa tuntojaan. Älkää liiaksi salatko asioita heiltä.

Ammattilaisen keskusteluapu olisi hyvä lähtökohta solmukohtien avaamiselle. Kannattaa esittää asia kuitenkin ns. ehdotuksena positiivisella tavalla ja tuomitsematta. Vaikka mies ensiksi suutuisikin voi ajatus alkaa hänen alitajunnassa kytemään ja johtaa loppujenlopuksi toimintaan.

Otsikko: Kyllä ja ei. Terveen puolison kärsimys ymmärrettävää mutta toisaalta liian helppo narista. Parisuhteessa toisen ollessa sairas, tasapaino horjahtaa helposti sille toiselle puolelle. Lapsilla on ainakin yksi terve vanhempi esikuvana. Kärsivä osapuoli voi ottaa etäisyyttä bipopuolisoon, lapsineen hän voi pitää hengähdystauon pahimpina aikoina esim. viettämällä aikaa eri osassa kotirakennusta, jos koti sattuu olemaan tilava ja iso. Lapset voi lähettää samalla seudulla asuvien isovanhempien/kummien luo, tai passittaa itse bipopuolison pahimman kriisin ajaksi asustelemaan toisaalle tai tarvittaessa johonkin päiväsairaalaan tjms. Eri asia tekeekö juuri hän niin.

Kyllähän joskus 50-luvullakin avioliittoa pidettiin yllä kaikista ongelmista huolimatta, siedettiin ja kärsittiin, ja mies saattoi lähteä omille teilleen vaikkapa viikoksi. Avioliitto on lupaus olla yhdessä aina, kertakäyttökulttuuri houkuttelee avioeroon, helpompaa päästä irti riippakivestä, muka helpompaa elää sinkkuna jne. Jokainen tekee omat ratkaisunsa, mutta sairasta täytyy edes yrittää ymmärtää. Kärsimys ja ilo kuuluu yhteen. Vaihtoehtoja löytyy aina.

Bipo-terve suhteessa toinen on aina alemman statuksen vanki, mutta arki voi toimia oikean tukiverkon ja toimivan lääkityksen avulla tosi hyvin. Bipo bipo-suhteessa molemmat ovat samassa veneessä, teoriassa saman tuskan voi jakaa, mutta meno voikin olla tosi holtitonta, riippuen onko lääkkeitä vai ei. Kuka siis voi tietää, kummanlaisen puolison bipo elämässään ansaitsee/haluaa? Yksin ei kukaan halua olla. Ja toisin päin: oppiiko terve elämästä mitään liian tavallisen, tylsän, ennalta-arvattavan, 24/7 ainaisia rutiineja noudattavan sohvaperunan kanssa? Ongelmia on kaikilla eikä bipoa voi kaikesta syyttää.

Mää oksentelen nykyään.Muutkin ihmettelee.Kai se on ressiä.

Et sinä valita, tunteesi ja vähäinen jaksamisesi kertoo siitä että elämäsi on sinulle ja lapsille liian raskasta ja jotta pystyisitte jatkamaan perheenä jotain pitää muuttua käytännössä. Miehen lääkitys ja hoito voi olla huono juuri hänelle kun käytös on noin pahanlaista hyvin usein, uutta kannattaa siis kokeilla.

Varmastikkaan ei halua satuttaa muita mutta hänellekkin tekisi oma aika varmasti hyvää. Kun on mielenhäiriöitä mikä vetää vihan puolelle, niin oma tila ja aika rauhoittaa ja usein helpottaa oireiden syntymistäkin.

Milloin viimeksi miehen yleisterveydentila on tarkistettu? Verenpaino voi olla hyvinkin koholla esimerkiksi mikä altistaa vielä entisestään vastaavanlaiselle käytökselle.

Ei teidän tarvitse suhdettanne lopettaa mutta jos mies asuisi yksin vaikka viikonloput tai pari päivää viikossa, niin se voisi olla teidän perheenne ja suhteenne pelastus. Ei kaikki lapsetkaan pysty elämään tuollaisen vanhemman kanssa, itsekkin lähdin alaikäisenä turvakotiin kun se ainainen huuto pelotti ja masensi niin paljon että olin ollut itsetuhoinen kolmekin vuotta. Ei ulkopuoliset voi aina omia oireitaan helpottaa lääkityksillä, vaan onnellisuus vaatii muutosta.

Tarkasta lasten henkinen terveydentila ja kysy heiltä miltä se heiltä mikä saisi heidän olonsa isän suhteen helpottumaan. Vaikka olisi kavereita ja hyvät arvosanat niin se ei kerro siitä etteikö kaikki olisi hyvin. Itse masennuin jo alakouluiässä mutta lopullinen burn out tuli vasta kun lukio alkoi.

Kuulostaa kyllä enemmänkin epävakaalta persoonallisuushäiriöltä kuin kaksisuuntaiselta.
Saati lievältä kaksisuuntaiselta.
Nämä usein menevät diagnosoinnissa pieleen..