Ajattelin tässä, että onko Facebookissa mitään ryhmää/sivustoa, jossa voisi vaihtaa vertaistukea syömishäiriötä läpikäyvälle? Ei mitään glorifiointia, sillä tämä on aivan kamala tapa elää, kaikki ajatukset ruoan ympärillä ja kaikki palaa siihen. Olen 29-vuotias mies ja tämän asian kanssa olen kamppaillut yli kahdenkymmenen vuoden ajan.
Vihaan ruokaa. Vihaan. En oikein tiedä miten minut edes pystyy määrittelemään. En ole tuntenut koskaan nälkää ja se on edesauttanut tämän lentokoneen aina ja ikuiselle törmäyskurssille vuoren kanssa. Kuin déjà-vu tai teleportaatio, sillä aina törmäämisen jälkeen istun jälleen tunnistamattomana epäonnistuneena massapallona survottuna liian pieneen matkujastatuoliin odottaen uutta törmäystä. Aina se on osittain erilainen.
Helpointa minulle on syödä juuri kun vuorokausi on vaihtunut ja sisäinen demonini on sitä mieltä, että uusi vuorokausi saattaa antaa minulle hetkellisen helpotuksen ruokailemiseen, aina tämä ei tosin tapahdu. Se iskee kausittain. Kuin valtamerivirtojen muutokset tai kuin kehä, jota kiertää aina vain ympäri – välillä tehden pidempää ja välillä lyhyempää reittiä. Se palaa, aina. Oksentamisesta tuli minulle jo yli kaksi vuosikymmentä sitten arkipäivää, välillä hyviä kausia, jolloin kaikki pysyi sisällä. Nyt on vuorossa huono tai oikeastaan katastrofaalinen kausi, jolloin mikään ei pysy sisällä vaikka kuinka haluaisi. Kaikki nousee ylös enemmän tai vähemmän pakottamatta. Sappinesteiden oksentaminen lihomisen pelossa on typerintä mitä ihminen voi tehdä, mutta mitä tehdä kun ruoka on viholliseni numero yksi ja pelkäät jokaista suupalaa ja sen lihottavaa voimaa.
Tiedostan olevani laiha, en vain usko sitä. Sairastan myös pulmonaarihypertensiota (keuhkoverenpainetauti) ja sen seurauksena saan säännöllisesti haettua apteekista diureetteja, jotka eivät ainakaan tätä asiaa millään tavoin edesauta. Käytän niitä päivittäin. En ole aikoihin kerännyt verenpainelääkityksen myötä nestettä kehooni, mutta ajattelen, että laihdun kun syön niitä säännöllisesti. Tämän kaiken lisäksi sairastan skitsoaffektiivisen häiriön maanista muotoa, joka kanssa laittaa orjantappurakruunua päähäni. Epäonnistunut, se on se termi millä ihmiset minua kuvaavat. En minä tätä tietä tietentahtoen valinnut. Halusin tehdä töitä, halusin olla yhteiskunnan toimiva ratas. Jollakin suuremmalla voimalla oli kuitenkin minulle toinen tarkoitus. Olen intohimoinen kirjoittaja ja se auttaa minua jaksamaan tämän jalkaväkimiinakentän keskellä.
Minua pelottaa kaikkein eniten: kontrollin menettäminen. Tuo posliininen valtaistuimen vetävä voima on pahinta kaikessa ja osittain erakoitumiseni johtuu siitä, että vain yksin olen täydellisessä vallassa ruoan suhteen. Erakoitumiseni on muutenkin todella rajua ja kausittaista. En päästä kuin lähimmät ystäväni lähelleni ja silloinkaan en kestä pienintäkään kommenttia painostani tai ruoasta, muutoin menetän kontrollintunteen ja pieni piiri pyörii taas. Jo pienenä piilotin ruokaa ties minne ja voin sanoa tuhonneeni elimistöäni oksentamisellani. Haluan vain omalta osaltani varoittaa kaikkia syömishäiriön vaaroista ja sen tuomista ongelmista niin fyysisistä, psyykkisistä kuin myös läheisten ihmisten kanssa. Alussa sitä tietenkin vähätteli oksentamisen tuoman euforian tunnetta ja sitä kuinka hallinnassa se on. Ensimmäisen asteen virhe. Syömishäiriö ei ole koskaan hallinnassa, se valtaa sinut kun annat sille eniten periksi ja vie sinut mukanaan syvimpään helvetin ja taivaan välimaastoon. Se on kaksipiippuinen juttu tuo syömishäiriö ja oma kuihtunut olemukseni olkoon esimerkkinä siitä tiestä mitä ei kannata kulkea. Oma tieni tämän demonin kanssa on jatkunut jo lähemmäs kaksikymmentä vuotta ja tiedän tanssivani kuoleman kanssa.
Tajusin tuossa tänä vuonna, että olisin tyytyväinen painooni vain, jos vaaka ei värähtäisikään - täysin utopistinen ja järjenvastainen ajatushan se on, mutta tuo demoni tekee sen monesti liiankin realistiseksi. Täytyy vain koettaa taistella sen syöttämiä valheita vastaan ja koettaa pitää ravitsemusterapeutin neuvot mielessä.
Itselläni tosin ravitsemusterapeutti nosti kädet pystyyn ja avohoito on katkaistu kaikilta osin, onneksi olen tottunut pärjäämään yksin ja kyllä esim. vertaistuki auttaa todella paljon tajuamaan asioita ja tämän asian kun saa taottua mieleen, että on oikeasti tässä sairaan kauniissa maailmassa, jossa ei ole painolla ei oikeastaan ole väliä niin se auttaa jotenkin tämän asian kanssa olemaan.
Ruoka on ainoa asia elämässäni, jota voin kontrolloida ja se antaa sen vallan ja oikeuden tunteen mitä rakastan. Olen addikti, rakastan nälkiinnyttää itseäni ja se tunne siitä on parempi kuin minkään päihteen. Silti kaikesta huolimatta minä aion taistella tätä vastaan, vaikka saatan glorifioida sitä liiankin kanssa. Ajattelin vain tuoda sen aspektin tähän, että ruoan kontrolloiminen on minulle huumetta, josta minun täytyy vierottautua. Pitkä ja kivinen kärsimysten tie on vielä edessä, mutta nyt vihdoin minä näen siellä päässä pienen valon välkkeen.
Vihaan ruokaa. Vihaan. En oikein tiedä miten minut edes pystyy määrittelemään. En ole tuntenut koskaan nälkää ja se on edesauttanut tämän lentokoneen aina ja ikuiselle törmäyskurssille vuoren kanssa. Kuin déjà-vu tai teleportaatio, sillä aina törmäämisen jälkeen istun jälleen tunnistamattomana epäonnistuneena massapallona survottuna liian pieneen matkujastatuoliin odottaen uutta törmäystä. Aina se on osittain erilainen.
Helpointa minulle on syödä juuri kun vuorokausi on vaihtunut ja sisäinen demonini on sitä mieltä, että uusi vuorokausi saattaa antaa minulle hetkellisen helpotuksen ruokailemiseen, aina tämä ei tosin tapahdu. Se iskee kausittain. Kuin valtamerivirtojen muutokset tai kuin kehä, jota kiertää aina vain ympäri – välillä tehden pidempää ja välillä lyhyempää reittiä. Se palaa, aina. Oksentamisesta tuli minulle jo yli kaksi vuosikymmentä sitten arkipäivää, välillä hyviä kausia, jolloin kaikki pysyi sisällä. Nyt on vuorossa huono tai oikeastaan katastrofaalinen kausi, jolloin mikään ei pysy sisällä vaikka kuinka haluaisi. Kaikki nousee ylös enemmän tai vähemmän pakottamatta. Sappinesteiden oksentaminen lihomisen pelossa on typerintä mitä ihminen voi tehdä, mutta mitä tehdä kun ruoka on viholliseni numero yksi ja pelkäät jokaista suupalaa ja sen lihottavaa voimaa.
Tiedostan olevani laiha, en vain usko sitä. Sairastan myös pulmonaarihypertensiota (keuhkoverenpainetauti) ja sen seurauksena saan säännöllisesti haettua apteekista diureetteja, jotka eivät ainakaan tätä asiaa millään tavoin edesauta. Käytän niitä päivittäin. En ole aikoihin kerännyt verenpainelääkityksen myötä nestettä kehooni, mutta ajattelen, että laihdun kun syön niitä säännöllisesti. Tämän kaiken lisäksi sairastan skitsoaffektiivisen häiriön maanista muotoa, joka kanssa laittaa orjantappurakruunua päähäni. Epäonnistunut, se on se termi millä ihmiset minua kuvaavat. En minä tätä tietä tietentahtoen valinnut. Halusin tehdä töitä, halusin olla yhteiskunnan toimiva ratas. Jollakin suuremmalla voimalla oli kuitenkin minulle toinen tarkoitus. Olen intohimoinen kirjoittaja ja se auttaa minua jaksamaan tämän jalkaväkimiinakentän keskellä.
Minua pelottaa kaikkein eniten: kontrollin menettäminen. Tuo posliininen valtaistuimen vetävä voima on pahinta kaikessa ja osittain erakoitumiseni johtuu siitä, että vain yksin olen täydellisessä vallassa ruoan suhteen. Erakoitumiseni on muutenkin todella rajua ja kausittaista. En päästä kuin lähimmät ystäväni lähelleni ja silloinkaan en kestä pienintäkään kommenttia painostani tai ruoasta, muutoin menetän kontrollintunteen ja pieni piiri pyörii taas. Jo pienenä piilotin ruokaa ties minne ja voin sanoa tuhonneeni elimistöäni oksentamisellani. Haluan vain omalta osaltani varoittaa kaikkia syömishäiriön vaaroista ja sen tuomista ongelmista niin fyysisistä, psyykkisistä kuin myös läheisten ihmisten kanssa. Alussa sitä tietenkin vähätteli oksentamisen tuoman euforian tunnetta ja sitä kuinka hallinnassa se on. Ensimmäisen asteen virhe. Syömishäiriö ei ole koskaan hallinnassa, se valtaa sinut kun annat sille eniten periksi ja vie sinut mukanaan syvimpään helvetin ja taivaan välimaastoon. Se on kaksipiippuinen juttu tuo syömishäiriö ja oma kuihtunut olemukseni olkoon esimerkkinä siitä tiestä mitä ei kannata kulkea. Oma tieni tämän demonin kanssa on jatkunut jo lähemmäs kaksikymmentä vuotta ja tiedän tanssivani kuoleman kanssa.
Tajusin tuossa tänä vuonna, että olisin tyytyväinen painooni vain, jos vaaka ei värähtäisikään - täysin utopistinen ja järjenvastainen ajatushan se on, mutta tuo demoni tekee sen monesti liiankin realistiseksi. Täytyy vain koettaa taistella sen syöttämiä valheita vastaan ja koettaa pitää ravitsemusterapeutin neuvot mielessä.
Itselläni tosin ravitsemusterapeutti nosti kädet pystyyn ja avohoito on katkaistu kaikilta osin, onneksi olen tottunut pärjäämään yksin ja kyllä esim. vertaistuki auttaa todella paljon tajuamaan asioita ja tämän asian kun saa taottua mieleen, että on oikeasti tässä sairaan kauniissa maailmassa, jossa ei ole painolla ei oikeastaan ole väliä niin se auttaa jotenkin tämän asian kanssa olemaan.
Ruoka on ainoa asia elämässäni, jota voin kontrolloida ja se antaa sen vallan ja oikeuden tunteen mitä rakastan. Olen addikti, rakastan nälkiinnyttää itseäni ja se tunne siitä on parempi kuin minkään päihteen. Silti kaikesta huolimatta minä aion taistella tätä vastaan, vaikka saatan glorifioida sitä liiankin kanssa. Ajattelin vain tuoda sen aspektin tähän, että ruoan kontrolloiminen on minulle huumetta, josta minun täytyy vierottautua. Pitkä ja kivinen kärsimysten tie on vielä edessä, mutta nyt vihdoin minä näen siellä päässä pienen valon välkkeen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.