Kirjoittelin tänne pitkään nimimerkillä ei ollut normaali. Olen pysynyt erossa miehestä ja mennyt ihan ok. Aikaa siis kulunut jo puolisen vuotta. Pikku hiljaa ahdistus alkaa olemaan pois mutta en koe ollenkaan että olisin aidosti valmis uuteen suhteeseen. Ei vain tunnu siltä. Olen aika alakuloinen edelleen ja potkin itsenäni töihin ja harrastuksiin. Milloin tämä menee ohi? palaudunko koskaan vaikka kyse oli "vain" seurustelusuhteesta. Ajoittain mietin olisiko parempi palata miehen luokse mutta en tietenkään palaa. Muutama yhteydenotto on ollut mutta nyt viime kuukausina vähemmän. Tuntuu että tämä se pahinta on kun on täysin zombiena joka paikassa. Ei ole tunteita enää olleenkaan. Harvoin naurattaa, itkua ei tule vaikka hautajaisissakin olin. Ei tuntunut miltään. Joulu tulee mutta en koe sitä iloa siitäkään mitä joskus.
palaudunko koskaan
taastäällä77
682
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Aloittajalla on ollut rankka aika elämässä, kun narsistimies tuhosi hänen tunne-elämän.
Olen yrittänyt sinua aikaisemminkin lohduttaa, ja saada uskomaan että vielä se iloksi muuttuu.
Itselläni on ihan samanlainen kokemus, "narsissin" kanssa meni niin lujaa. Se oli jotakin ihmeellistä ja niin sadomasoa, että sen jälkeen todellakaan mikään ei enää tunnu missään.
Mutta olen nyt oppinut nauttimaan taas kaikesta pienestä ja että elämä menee hissun-kissun-vaapula-vissun. Ei tarvitse olla suuria tunteita, ei tarvitse mennä lujaa. Elämästä löytyy paljon hauskoja ja ennenkaikkea OIKEITA ihmisiä, eikä mitään näytteleviä narsissipellejä joille oma napa on tärkeintä.
Tee jotakin mistä pidät. Yritä löytää jotakin hauskaa, erilaista. Päästä irti ajatuksesta että on kivaa kärsiä ;)
Tosi ihana kirjoitus. Kyllähän se näin on, että mystiikka ja salaperäisyys on jääneet vähemmälle, samoin kuin yllätysmatkat ja muutenkin yllätyskäänteet ja tietty omahyväinen elämäkuva.
Minä pyristelin ensimmäisen vuoden erossa ihan mielenvikaisena ja depressiivisenä. Toisen vuoden vähän otin jalansijaa. Nyt kolmantena vuotena olen vaan huomannut miten kepeää on, miten pienet asiat ovat tärkeitä, sitä hömppä mindfulnes-asiaa ehkä, että on ja hengittää ja nauttii siitä että on pyykkejä ja muita inhimillisiä asioita. Olen oppinut tykkäämään itsestäni. En pyytele jatkuvasti anteeksi. Jaan iloista asennetta muille ihmisille ja tulen todella hyvälle mielelle. Olen opetellut pitämään rajani niin etten pyydä sitäkään anteeksi. Olen välillä ihan kelvoton ja huono, mutta niitäkin päiviä saa olla. Enkä todellakaan ole valmis mihinkään uuteen suhteeseen! En kaipaa ketään (lue: pelkään), asennoidun niin että tässä menee nyt tovi että olen itseni kanssa. Ja lujitun.
Aika parantaa haavat, ennemmin tai myöhemmin.
Mukava kuulla sinusta "ei normaali" :) Hyvä että olet jaksanut tsempata. Tiedän mitä käyt läpi. Itselläni narsistin otteesta jo aikaa, mutta nyt kun yritin uutta suhdetta, niin mettään menee. Koska en halua enään koskaan tuntea sitä, mitä narskun kanssa tunsin, otin ja kysyin miesystävältäni, onko hänellä suhde toiseen naiseen (tässä on nyt ollut vähän sitä sun tätä). No, hän otti sen loukkauksena ja taitaa tämä yritys mennä menojaan.
Me, jotka olemme kokeneet, mitä narsku saa aikaan teoillaan, emme yksinkertaisesti uskalla antaa uudelle ihmiselle mahdollisuutta näyttää, että hän on ihan hyvä ihminen. Kerroin aikoinaan rehellisesti, mitä olen kokenut ja nyt tässä ihmettelen, että miksi tämä mies ei sitten kuitenkaan ymmärrä.
Kaippa se vain on niin, että on parempi olla yksin, ettei tuli loukattua muita, eikä itseään.
Kuulostaa kurjalta. Mutta kiitos silti kun kirjoitit(te). Minä kanssa olen valmistautunut ett olen yksin, harrastan, luen, teen mitä jaksan. Se on ollut ihana huomata että lapset ovat ainakin tässä voittajia. Minä jaksan niiden kanssa ihan eri tavalla kuin ennen enkä joka ilta jouduta niitä nukkumaan siinä pelossa että yksi mies odottaa huomiota sohvalla tai puhelimen päässä. Tästäkin saa voimia itselle kun huomaa ett ei ole sittenkään myöhäistä antaa nyt lapsille sitä mikä valitettavasti joskus jäi antamatta. No.. kyllä olen välillä treffeilläkin käynyt mutta kukaan ei ole kiinnostanut ja väsähdän heti jos jollekin annan numeron ja alkaa pitää yhteyttä edes tekstareilla. En vaan jaksa enkä kiinnostu. Ahdistun. Mutta on parempiakin päiviä :) mutta miehet saa nyt olla.