vaikea lapsuusko?

Haluaisin tietää mielipidettä siitä, että onko teidän mielestänne mulla ollut vaikea lapsuus? Kerroin nimittäin ensimmäistä kertaa IKINÄ kenellekkään lapsuudestani ja paras ystäväni reagoi siihen siten että se ei olisi edes paha. Haluan siis tietää olenko koko elämäni ylireagoinut koska itseäni ahdistaa lapsuuteni lähes joka päivä.

Eli lapsuuteni: Äitini sairastui kun olin pieni. Noin 6-7 vuotiaana jouduin jo "huolehtijaksi", sillä äiti joutui pyörätuoliin, joten ruuan laitto ja siivous jäivät minun tehtäväkseni. Isäni oli kiireinen sekä töiden, että opiskelun takia. Korostan että perheessämme ei ole koskaan ollut väkivaltaa tai alkoholiongelmia. Koin kuitenkin hyljeksintää, koska isosisarusteni kanssa leikittiin, kun he olivat pieniä, mutta minun kanssani äiti ei voinut enää leikkiä eikä isä jaksanut. Kävelykyvyn menetyksen lisäksi äitini menetti myös muistiaan ja järkeään. Sisarukseni (2) muuttivat pois kotoa ennen äidin sairautta eivätkä koskaan tulleet auttamaan. Noin 10 vuotiaana äitini alkoi joka ilta huutaa minulle miten kaikki olisi paremmin jos häntä ei vain olisi.tätä kesti noin viisi vuotta, kunnes äiti taisi itsekkin tajuta, ettei hän itseään pystyisi tappamaan. Äiti on jatkuvasti mennyt huonompaan kuntoon ja enää ei aina edes muista nimeäni. Reiluuden nimissä täytyy tunnustaa: Minäkään en muista enää millainen äiti oli järkevänä ja ilman pyörätuolia.

Ajattelen joka päivä saavani saman sairauden. Olen kateellinen sisaruksilleni, koska he eivät joutuneet elämään äidin sairauden keskellä ja molemmat ovat jo perustaneet omat perheet eivätkä huolehdi näistä asioista. itse olen siinä iässä, että voisi alkaa perustaa perhettä, mutta en halua miestä tai lapsia, koska pelkään saavani sairauden ja siten altistavani muita samalle perhehelvetille.

Mitä mieltä: Olenko liian suuri valittaja vai saanko sanoa, että olen kokenut hankalan lapsuuden? Anteeksi jos meni väärään aiheeseen!