Haluaisin tietää mielipidettä siitä, että onko teidän mielestänne mulla ollut vaikea lapsuus? Kerroin nimittäin ensimmäistä kertaa IKINÄ kenellekkään lapsuudestani ja paras ystäväni reagoi siihen siten että se ei olisi edes paha. Haluan siis tietää olenko koko elämäni ylireagoinut koska itseäni ahdistaa lapsuuteni lähes joka päivä.
Eli lapsuuteni: Äitini sairastui kun olin pieni. Noin 6-7 vuotiaana jouduin jo "huolehtijaksi", sillä äiti joutui pyörätuoliin, joten ruuan laitto ja siivous jäivät minun tehtäväkseni. Isäni oli kiireinen sekä töiden, että opiskelun takia. Korostan että perheessämme ei ole koskaan ollut väkivaltaa tai alkoholiongelmia. Koin kuitenkin hyljeksintää, koska isosisarusteni kanssa leikittiin, kun he olivat pieniä, mutta minun kanssani äiti ei voinut enää leikkiä eikä isä jaksanut. Kävelykyvyn menetyksen lisäksi äitini menetti myös muistiaan ja järkeään. Sisarukseni (2) muuttivat pois kotoa ennen äidin sairautta eivätkä koskaan tulleet auttamaan. Noin 10 vuotiaana äitini alkoi joka ilta huutaa minulle miten kaikki olisi paremmin jos häntä ei vain olisi.tätä kesti noin viisi vuotta, kunnes äiti taisi itsekkin tajuta, ettei hän itseään pystyisi tappamaan. Äiti on jatkuvasti mennyt huonompaan kuntoon ja enää ei aina edes muista nimeäni. Reiluuden nimissä täytyy tunnustaa: Minäkään en muista enää millainen äiti oli järkevänä ja ilman pyörätuolia.
Ajattelen joka päivä saavani saman sairauden. Olen kateellinen sisaruksilleni, koska he eivät joutuneet elämään äidin sairauden keskellä ja molemmat ovat jo perustaneet omat perheet eivätkä huolehdi näistä asioista. itse olen siinä iässä, että voisi alkaa perustaa perhettä, mutta en halua miestä tai lapsia, koska pelkään saavani sairauden ja siten altistavani muita samalle perhehelvetille.
Mitä mieltä: Olenko liian suuri valittaja vai saanko sanoa, että olen kokenut hankalan lapsuuden? Anteeksi jos meni väärään aiheeseen!
Eli lapsuuteni: Äitini sairastui kun olin pieni. Noin 6-7 vuotiaana jouduin jo "huolehtijaksi", sillä äiti joutui pyörätuoliin, joten ruuan laitto ja siivous jäivät minun tehtäväkseni. Isäni oli kiireinen sekä töiden, että opiskelun takia. Korostan että perheessämme ei ole koskaan ollut väkivaltaa tai alkoholiongelmia. Koin kuitenkin hyljeksintää, koska isosisarusteni kanssa leikittiin, kun he olivat pieniä, mutta minun kanssani äiti ei voinut enää leikkiä eikä isä jaksanut. Kävelykyvyn menetyksen lisäksi äitini menetti myös muistiaan ja järkeään. Sisarukseni (2) muuttivat pois kotoa ennen äidin sairautta eivätkä koskaan tulleet auttamaan. Noin 10 vuotiaana äitini alkoi joka ilta huutaa minulle miten kaikki olisi paremmin jos häntä ei vain olisi.tätä kesti noin viisi vuotta, kunnes äiti taisi itsekkin tajuta, ettei hän itseään pystyisi tappamaan. Äiti on jatkuvasti mennyt huonompaan kuntoon ja enää ei aina edes muista nimeäni. Reiluuden nimissä täytyy tunnustaa: Minäkään en muista enää millainen äiti oli järkevänä ja ilman pyörätuolia.
Ajattelen joka päivä saavani saman sairauden. Olen kateellinen sisaruksilleni, koska he eivät joutuneet elämään äidin sairauden keskellä ja molemmat ovat jo perustaneet omat perheet eivätkä huolehdi näistä asioista. itse olen siinä iässä, että voisi alkaa perustaa perhettä, mutta en halua miestä tai lapsia, koska pelkään saavani sairauden ja siten altistavani muita samalle perhehelvetille.
Mitä mieltä: Olenko liian suuri valittaja vai saanko sanoa, että olen kokenut hankalan lapsuuden? Anteeksi jos meni väärään aiheeseen!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kysymykseesi on vaikea vastata yksiselitteisesti. Kyseessä on sinun lapsuutesi ja sinun kokemuksesi siitä, eli lähtökohtaisesti subjektiivinen kokemus. Sinä olet se, joka on asiat kokenut sillä tavalla, kuten olet kokenut. Voin huomata, että sinä pidät kokemustasi huonona, jolloin se on sitä. Kukaan muu ei voi puolestasi määritellä viettämäsi ajan hyvyyttä tai huonoutta.
Vieraana ihmisenä sivusta asiaa arvioiden, pidän myös minä kokemustasi kohtuuttomana. Ihmisen olisi hyvä saada kokea elämässään eri aikakaudet niille tavanomaisella tavalla, sinun kohdallasi lapsuus ei ole näin mennyt.
Jälkikäteen asioita ei voi muuttaa, mutta voi miettiä miten suhtautuu niihin tai siihen miten käsittelee asiaa mielessään.
Lapsuus luo perustan koko elämälle, mutta voit itse vaikuttaa siihen miten annat sen sinuun vaikuttaa.
Terapiassa on hyvä asioita käydä läpi, saa toisen ihmisen näkökulman asiaan ja varmasti aukeaa monta sellaista ovea, mitkä vielä ovat kiinni.
Kiitos paljon asiallisesta ja hyvästä vastauksesta! Täytynee mennä jonnekkin terapiaan avautumaan asiasta!
Teit ruokaa ja siivosit huushollin kun olit ekaluokalla?
Tuohan on helvetti. Menettää lapsena normaali terve äiti ja joutua itse perheessä äidin rooliin. Joutua kokemaan äidin henkinen romahdus ja vuosien henkinen sairastaminen. Joutua kokemaan äidin henkisestä ja fyysisestä tilasta turvattomuutta. Tuo on ollut sinulle hyvin epäedullinen kasvupohja.
Sinun on pelastettava itsesi. Vielä ehdit.
Oma lapsuuteni oli hyvin paha vanhempien alkoholismin ja väkivaltaisuuden vuoksi. Jo lapsena luovuin omasta elämästä kokonaan. Ajattelin että en vain ole kelvollinen elämään normaalia elämää ja että ajan kanssa elämä paranee. Nyt olen pian 40 ja voin sanoa etten ole elänyt päivääkään. Älä jää tuleen makaamaan. Minä tein sen virheen että jäin.