Mummona ja pappana olemista on sanotu paljon helpommaksi kuin äitinä ja isänä. Onko se sitä, ihan rehellsiesti, teillä muilla. Meillä tuntuu olevan vielä paljon vaikeampaa.
Nuorella perheellä on valtavasti odotuksia, tarvitsevat rahaa ja tavaraa ja hoitoapua "ihan pikkuisen", murtta se venyy tunneiksi ja toistuu taas huomenna, ylihuomenna. Koko ajan tuntuu, ettei mikään, mitä teemme, ole oikein tehty. Uudet säännöt tai sen perheen toisen puoliskon lapsuuden muistot määrittelevät asiat ihan kuin uusiksi.
Jouluna oli vaikeaa.
Nuorella perheellä on valtavasti odotuksia, tarvitsevat rahaa ja tavaraa ja hoitoapua "ihan pikkuisen", murtta se venyy tunneiksi ja toistuu taas huomenna, ylihuomenna. Koko ajan tuntuu, ettei mikään, mitä teemme, ole oikein tehty. Uudet säännöt tai sen perheen toisen puoliskon lapsuuden muistot määrittelevät asiat ihan kuin uusiksi.
Jouluna oli vaikeaa.
Vastaukset 14
Vanhimmat
No kyllähän jokainen kotonaan päättää, miten siellä toimitaan! Siis jos nuoret esim. viettää joulun teillä, niin homma etenee teidän tapojen mukaisesti ja päinvastoin.
Ja vanhemmat asettavat rajat lapsilleen...jos iso-vanhemmilla on eriävä mielipide asioista, on paras pitää suut supussa. Paitsi silloin siis kun he ovat kyläilemässä teillä.
Ja tietysti jos äiti on kieltänyt esim. makeiset, ei mummon sovi mennä niitä lapsenlapsille jakelemaan...
Pieniä asioita, mutta pitää ymmärtää että eri ikäisillä on usein erilainen elämänasenne!
Tosta jäi vähän se ajatus että täällä kirjoittaa joku miniä : )
Ei kun ihan tosi, voit reilusti sanoa, että tänään ei käy lapsenhoito. Että sulla on muuta menoa...ja vaikkei olekkaan, on sulla oikeus kieltäytyä.
Lapset joskus eivät osaa irrottautua vanhemmistaan edes naimisiinmentyään. Eivät tajua, että vanhempien elämä on vanhempien elämää ja heillä itsellään on nyt oma elämä elettävänään.
Ja että siihen elämään kuuluu kaikki ne vaikeudetkin jotka arki tuo tulessaan. niin raha-, lastenhoito-, yms vaikeudet!
Joka perheessä niitä on ja tulee aina olemaan.
Tosta jäi vähän se ajatus että täällä kirjoittaa joku miniä : )
Ei kun ihan tosi, voit reilusti sanoa, että tänään ei käy lapsenhoito. Että sulla on muuta menoa...ja vaikkei olekkaan, on sulla oikeus kieltäytyä.
Lapset joskus eivät osaa irrottautua vanhemmistaan edes naimisiinmentyään. Eivät tajua, että vanhempien elämä on vanhempien elämää ja heillä itsellään on nyt oma elämä elettävänään.
Ja että siihen elämään kuuluu kaikki ne vaikeudetkin jotka arki tuo tulessaan. niin raha-, lastenhoito-, yms vaikeudet!
Joka perheessä niitä on ja tulee aina olemaan.
Onhan se tuttu juttu jo vuosikymmenien takaa että anoppi-miniä suhde on ongelmallinen. Samoin miniän äiti asennoituu vävyynsä varauksella - näin meidän suvussa on aina tehty ja tehdään nytkin, muista että vaimosi on aina oikeassa-.
Siinä sitten vävy parka sukkuloi kahden naisen kanssa elämää eteenpäin.
Kun miehen äiti tulee vierailulle,tosin melko harvoin, usein jännite on niin suuri että sen anoppi parka aistii. Anoppihan ei osaa eikä tiedä mitään,asiahan on tehty tiettäväksi, mutta minun äiti on fiksu. Yhden yön vierailu onkin riittävä vaikka matkaa olisi tehty satoja kilometrejä. Lapsenlapset halivat mummia ja kertovat rakastavansa, ihanaa että tulit.
Miniä on naama nurinpäin ja tuo esille miten hyvä hän sukuineen on ja mies ei muuta kun pitää huolta perheen toimeentulosta. Miniä istuu Copparbergin siiderilasi kädessä sohvalla ja huutaa komentoja työstä palaavalle siipalleen, tee sitä ja tätä. Tällaisia miniöitä liikkuu paljon yhteiskunnassa. Anoppi kokeneena osaa vaieta visusti, ettei vierailu päättyisi riitaan.
Mies on vaivautunut ja sanoo äidilleen minun on jaksettava kestää niinkauan kuin lapset ovat kasvaneet isoiksi.
Todellisuudessa sitähän korvien välinen prosessori antaa ulos mitä kiintolevyllä älliä on.
Totean vain näiden tyttöjen diagnoosi on riippuvuus äitiin, paremminkin Persona immatura.
Kauppaa tehdessä on usein seitsemät harsot silmillä ja sitä voi saada huonoakin tavaraa. Kestä siinä sitten aviosiippa joka tuntee vastuun perheestä. Valitettavasti vaaraa vaanii sairastua kiltteyteen.
Minä pidän lapsenlapsistani, tulen toimeen tyttäreni ja hänen miehensä kanssa. Ei ole ongelmia toisten isovanhempien kanssa. Autan mielelläni lastenhoidossa, kun aikaa on. Vien muskariin, balettiin päivähoitoon. Käyn uimassa, puistossa ym. Otan pikkupennut yökylään.
Raskastaha se välillä on, mutta antoisaa toisaalta. Joskus pinna palaa, mutta rakkaus pentuihin sen samuttaa kohtsiltään.
Rahaa annan, jos sitä joskus harvoin sattuu olemaan. Käärinliinoissa ei ole taskuja.
Eikä tässä ole minun mielestäni mitään ihmeellistä.
Kylö minäkin kjaikkea sitä miellelläni teen, mitä nimimerkki Vaari, mutta kun tuntuu, että aina teen väärin. Tuppaan avuksi eli siis kuulemma tielle ja haitaksi, mutta en kuitnekaan auta enkä ole edes empaattinen.
Suhde lapsiin olisi kuitenkin tärkeä minulle ja kukaties jopa lapsillekin. Mutta miten se saa aikaiseksi?
"Tavallinen mummo", ole vain lapsenlapsillesikin ihminen ja mummi.
Ei kannattaisi ainakaan ottaa mitään "minä tiedän peremmin" asennetta, ei lasten kasvatukseen hyvin, eikä muuhunkaan aikuisten lastensa elämää koskien.
Minä olen sanonut lapsilleni, että jos tarvitsette minua ja meitä, osoitteen kyllä tiedätte. He kysyvät hyvissä ajoin, jos tarvitsevat apua lastenhoidossakin, tietysti joskus on sattunut joitain akuuttejakin tilanteitakin.
Lastenlasten yökyläreissuistakin sovimme ajoissa. He vain eivät oikein raatsi kovin usein heitä meille kiikuttaa, sanovat, että heillä on sitä perheen yhteistä aikaa jo muutenkin liian vähän.
Minä itse olen hyvin arka työntymään neuvvoineni heidän elämäänsä ja olisi hyvä olla aika hienotunteinenkin, jos on jotain mielestään menossa vikaan kasvatuksessa, neuvoakkin voi monella tapaa. Kannattaa myös reilusti sanoa jos huomaa lastensa puolelta ns. isovanhempien hyväksikäyttö yritystä.
Rahaa voi antaa, mutta kanattaa varoa antamasta kovin paljoa ilman takaisinmaksusta sopimista, koska mielestäni- tietysti rippuu tämäkin jo yksilöiden historiasta - jos he ovat oppineet tai oppivat siihen, että omat tulot voi hurvitella miten sattuu ja laskevat aina sen varaan, että kyllä mummilta ja ukilta löytyy sittenkun omat loppuu, niin ei siinäkään ole mitään mieltä.
Tietysti järkevä rahatalouden pito olisi kyllä pitänyt opetettaa jo ihan pitkin lapsensa ikää, mielestäni se on niitä tärkeimmästä päästä olevia kotiperintöjä.
Minä olen aina ollut vähän sellainen, sanoisko nyt kauniisti, luennoitsija tyylinen kasvattaja, olen pyöritellyt ja yrittänyt saada lapseni huomaamaan ja ajattelemaan asioita monelta kantilta, en mie kyllä mikkää viisas ou - viisastelija mielluummin:).
Syliä ja aikaahan ne lapset tarviaa eniten tässä maailmassa - syli kasvattaa lapsen sydäntä, ei siinä mitään eroa ole, omien- eikä mumminkaan lasten välillä.
Ole vain avoin sinne lastesi suuntaan, mutta muista kunnioittaa myös itseäsi ja jokainen on herra talossaan.
Mun lapsilla on melkein tuollainen vaari. Hän on isäni ja toivon hänen jaksavan, vaikka onkin jo melko iäkäs.
Ja sitten, kun ne "papat ja mammat" tulevat vanhoiksi ja sairaiksi, niin ne ovat jatkuvalla syötöllä "täysihoidossa" viikonkin passattavana ja syötettävänä oikkuinensa osallistumatta mitenkään kustannuksiin. Ainut palkka minkä saat tehdystä hyvästä työstä on arvostelu. Jouluna oli vaikeaa, viisi neuvoi, kun yksi teki.
voisi sanoa nätisti vanhuksillekkin, että tarvitseisit vähän apua, vai touhuatko vain marttyyrin ilme kasvoilla iteksesi?
Minä laitan toisetkin töihin reilusti, jos eivät ite älyä auttaa, kyllä kaikki voi jotain tehdä - ei kai ne ihan sänkypotilaita kait ola. Miussa on kait vähän pomon vikkaa:)
Puhumattomuus se on ongelma kaikissa inhimillisissä suhteissa.
Joskus sairaus vie vanhuksen toimintakyvyttömäksi niin, että neuvot vielä löytyy, mutta toimintakyky on mennytä. Siinä ei paljon auta martyyrius, puhuminen tai pomoilu, palauttamaan toimintakykyä, tekemään kykenemättömästä kykenevän.
varmmaan siinä vaiheessa enää pysty olemaan enää kenenkään vaivoiksikaan, siellähän ne ylleesä osastolla seikkaillee eksyksissä ja kysellöövät äittiisä.
Mie ottasin isän niin mielelän viellä passattavakssen, mutta kun hän kuoli niin äkkiä kaksi vuotta sitten, etten enää saa häntä passata.
Pitäs ajatella aina, että heistä voipi aika jättää minä hetkenä hyvvään - ja mie ainakkaa en halluu hauvvoilla kulkea - huonoo ommootunttooni itkemässä. Elläissä heitä pittää muisttaa ja koittaa auttaa.
Sitten pitäisi muistaa sekin, ettei kukaan voi varmasti sannoo koska se itellekkii tulloo noutaja, voi olla ettei meistä enää huomenna ole kenenkään passaajaksi.
ja ei kai me kukaan olla niin viisaita, ettei neuvoja voitaisi kärsiä lissää - ei pidä olla niin tosottonen heijjän kanssaan.
Joo, mutta joskus tuntuu siltä, että lasten ja lastenlasten mielestä kaikki tolkku ja toimintakykykin on kadonnut taivaan tuuliin jo kauan sitten, vaikka itsestä ei siltä tunnukaan.
En ole huomannut edes erityisen pahaa tahdin hidastumista, taittuu monet matkat kävellen (harrastus) ja hoituu hommat, mutta katsotaan kuin vaivaista.