Tämä on pelkästään yhden ahdistuneen pahan olon purkaus, ei mitään muuta.
Maksoin juuri vuokran ja tilille jäi 155€ (jos säästöjä ei lasketa). Kolme viikkoa pitäisi pärjätä tuolla rahalla, ostaa bensat, tehdä jouluostokset... Ruokaakin kai pitäisi saada.
Viime aikoina olen taas alkanut kysyä itseltäni, miksi? Minkä vuoksi täällä maan päällä pitää taistella olemassaolostaan? Koska taistelua tämä elämä on. Pääasiassa henkistä taistelua. Tämän elämän taakse jättäminen on käynyt mielessäni useasti. Sitten tulee mieleen äiti, sisko ja siskonpoika. Miten voisin tehdä sen heille? He ovat uskoakseni ainoat ihmiset tässä maailmassa, jotka minusta oikeasti välittävät ja tiedän aiheuttavani heille suurta tuskaa, jos itseni tappaisin. En usko pystyväni siihen.
Olen paljon miettinyt syitä, miksi ajatusmaailmani on näin synkkä. Vuodenaika on yksi tekijä. Siitä lähtien kun koiramme lopetettiin vuonna 2009 Lokakuussa, olen vaipunut vuosittain tällaiseen masennustilaan, aina Lokakuussa se alkaa ja joskus alkukeväästä helpottaa (kaamos?), mutta en usko, että pelkästään pimeä vuodenaika ja tuo ikävä muisto voivat yksin tämän pahan olon aiheuttaa. Syyt täytyy olla syvemmällä.
Kaikenlaista muutakin traumaa on lapsuudesta jäänyt, jotka toki olen ymmärtänyt vasta paljon myöhemmällä iällä. Vanhempani ovat eronneet, kun olin pieni, mikä oli kyllä hyvä asia, koska isäni on todella raskas ja häiriintynyt ihminen. Uskon hänellä olevan narsistinen persoonallisuushäiriö. Hän on sairas, eikä itse sitä ymmärrä eikä halua ymmärtää. Laitoin häneen välit poikki isänpäivänä.
Osittain uskon omien ongelmieni johtuvan geeneistäni (isän puolelta suku on täynnä mielenterveysongelmaisia) sekä isäni käytöksestä ja suhtautumisesta minuun. Toisaalta häntä on vaikea syyllistää, koska hän on itsekin kasvanut niin kieroon. Nyt olen sulkenut hänet pois elämästäni ja tunne ei todellakaan ole hyvä, mutta parempi näin, kuin että olisin jatkanut tuota sairasta ihmissuhdetta, vaikka kuinka onkin oma isäni.
Huono itsetunto, huonot sosiaaliset taidot, ei juurikaan ystäviä, ei ketään, kelle oikeasti puhua tästä kamalasta olosta, joka piinaa mieltä. Ei ole tyttöystävää, ei ole ikinä ollut. Totta kai haluaisin parisuhteen ja ainakin joskus uskoin haluavani lapsiakin, mutta miten voisin olla hyvä isä itse, kun omani on niin kauhea? Miten näin kieroon kasvanut, henkisesti rikki oleva ihmisriekale ikinä edes löytäisi elämänkumppania?
Olen sitä paitsi omaksi kauhukseni huomannut itsessäni samoja piirteitä, kuin isälläni on, liittyen siskonpoikaani. En usko, että pystyisin kasvattamaan lasta, vaikka se oikea nainen löytyisikin rinnalleni.
En haluaisi oman käden kautta lähteä, mutta väkisinkin sitä miettii, että ei täällä ole järkeä olla vain siksi, että joku muu pahoittaisi mielensä poismenoni vuoksi. Jos elämä on pelkkää selviytymistä päivästä toiseen ja ilo on vain jotain, mitä harvoin hetkellisesti koetaan (hyvin harvoin), niin miksi täällä pitää kärsiä?
En usko tulevaisuuden tuovan minulle mitään hyvää. Tuntuu, että tämä maailma menee koko ajan vain pahemmaksi. Vuosi vuodelta olen vain yksinäisempi, masentuneempi ja katkerampi. Töihin meno ahdistaa, töissä olo ahdistaa. En voi töitä lopettaakaan, kun eläminen maksaa tässä ahneiden kiskurien maassa niin perkeleesti. Töistä kotiin tulo ahdistaa (tai lähinnä sieltä ajaminen väsyneenä), koska seuraavana päivänä on taas palattava sinne. Pitäisi muuttaa lähemmäs työpaikkaa (ja kauas isästä), en oikeasti haluaisi, koska muutto vie minut kauemmas rakastamistani ihmisistä: äidistäni ja siskostani ja hänen pojastaan. Mutta alkaa käydä todella raskaaksi pitkän työmatkan ajaminen. Kauhea stressi ja ahdistus.
Vihaan tätä ihmisen rakentamaa yhteiskuntaa, kaikkea tätä suorituskeskeistä ja materialistista paskaa. Suomi on täynnä yksinäisiä, masentuneita ja ahdistuneita ihmisiä ja osasyy varmasti on tämä meidän "hyvinvointivaltiomme". Meille uskotellaan lapsesta asti, että olemme vapaita tekemään mitä tahdomme, mutta se ei ole totta. JOS haluaa elää ihmisarvoista elämää, on PAKKO käydä 9 vuotta peruskoulua, ainakin 3 vuotta jotain muuta koulua ja loppuelämä käydä töissä (tai olla työnhakijana), kunnes pääsee eläkkeelle ja voi vaipua unholaan ja kuolla pois.
Tuntuu usein siltä, että en kuulu tänne. Minun ei olisi ikinä pitänyt syntyä, tällä elämällä ei ole tarkoitusta. En enää jaksaisi elää tätä elämää, tämä on minun osaltani pelkkää ajelehtimista kohti väistämätöntä, kipua ja surua, ahdistusta ja pelkoa, yksinäisyyttä, tärkeiden asioiden menettämistä ja tämän paskan maailman taakan kantamista. En vain jaksaisi enää.
KIITOS sinulle joka luit loppuun asti. Kerro rohkeasti omat tuntemuksesi, jos haluat.
"Think about
All the good in your life
It's only temporary
Think about
All the postitive sides in life
They'll never last forever"
- Sentenced - Nepenthe
Maksoin juuri vuokran ja tilille jäi 155€ (jos säästöjä ei lasketa). Kolme viikkoa pitäisi pärjätä tuolla rahalla, ostaa bensat, tehdä jouluostokset... Ruokaakin kai pitäisi saada.
Viime aikoina olen taas alkanut kysyä itseltäni, miksi? Minkä vuoksi täällä maan päällä pitää taistella olemassaolostaan? Koska taistelua tämä elämä on. Pääasiassa henkistä taistelua. Tämän elämän taakse jättäminen on käynyt mielessäni useasti. Sitten tulee mieleen äiti, sisko ja siskonpoika. Miten voisin tehdä sen heille? He ovat uskoakseni ainoat ihmiset tässä maailmassa, jotka minusta oikeasti välittävät ja tiedän aiheuttavani heille suurta tuskaa, jos itseni tappaisin. En usko pystyväni siihen.
Olen paljon miettinyt syitä, miksi ajatusmaailmani on näin synkkä. Vuodenaika on yksi tekijä. Siitä lähtien kun koiramme lopetettiin vuonna 2009 Lokakuussa, olen vaipunut vuosittain tällaiseen masennustilaan, aina Lokakuussa se alkaa ja joskus alkukeväästä helpottaa (kaamos?), mutta en usko, että pelkästään pimeä vuodenaika ja tuo ikävä muisto voivat yksin tämän pahan olon aiheuttaa. Syyt täytyy olla syvemmällä.
Kaikenlaista muutakin traumaa on lapsuudesta jäänyt, jotka toki olen ymmärtänyt vasta paljon myöhemmällä iällä. Vanhempani ovat eronneet, kun olin pieni, mikä oli kyllä hyvä asia, koska isäni on todella raskas ja häiriintynyt ihminen. Uskon hänellä olevan narsistinen persoonallisuushäiriö. Hän on sairas, eikä itse sitä ymmärrä eikä halua ymmärtää. Laitoin häneen välit poikki isänpäivänä.
Osittain uskon omien ongelmieni johtuvan geeneistäni (isän puolelta suku on täynnä mielenterveysongelmaisia) sekä isäni käytöksestä ja suhtautumisesta minuun. Toisaalta häntä on vaikea syyllistää, koska hän on itsekin kasvanut niin kieroon. Nyt olen sulkenut hänet pois elämästäni ja tunne ei todellakaan ole hyvä, mutta parempi näin, kuin että olisin jatkanut tuota sairasta ihmissuhdetta, vaikka kuinka onkin oma isäni.
Huono itsetunto, huonot sosiaaliset taidot, ei juurikaan ystäviä, ei ketään, kelle oikeasti puhua tästä kamalasta olosta, joka piinaa mieltä. Ei ole tyttöystävää, ei ole ikinä ollut. Totta kai haluaisin parisuhteen ja ainakin joskus uskoin haluavani lapsiakin, mutta miten voisin olla hyvä isä itse, kun omani on niin kauhea? Miten näin kieroon kasvanut, henkisesti rikki oleva ihmisriekale ikinä edes löytäisi elämänkumppania?
Olen sitä paitsi omaksi kauhukseni huomannut itsessäni samoja piirteitä, kuin isälläni on, liittyen siskonpoikaani. En usko, että pystyisin kasvattamaan lasta, vaikka se oikea nainen löytyisikin rinnalleni.
En haluaisi oman käden kautta lähteä, mutta väkisinkin sitä miettii, että ei täällä ole järkeä olla vain siksi, että joku muu pahoittaisi mielensä poismenoni vuoksi. Jos elämä on pelkkää selviytymistä päivästä toiseen ja ilo on vain jotain, mitä harvoin hetkellisesti koetaan (hyvin harvoin), niin miksi täällä pitää kärsiä?
En usko tulevaisuuden tuovan minulle mitään hyvää. Tuntuu, että tämä maailma menee koko ajan vain pahemmaksi. Vuosi vuodelta olen vain yksinäisempi, masentuneempi ja katkerampi. Töihin meno ahdistaa, töissä olo ahdistaa. En voi töitä lopettaakaan, kun eläminen maksaa tässä ahneiden kiskurien maassa niin perkeleesti. Töistä kotiin tulo ahdistaa (tai lähinnä sieltä ajaminen väsyneenä), koska seuraavana päivänä on taas palattava sinne. Pitäisi muuttaa lähemmäs työpaikkaa (ja kauas isästä), en oikeasti haluaisi, koska muutto vie minut kauemmas rakastamistani ihmisistä: äidistäni ja siskostani ja hänen pojastaan. Mutta alkaa käydä todella raskaaksi pitkän työmatkan ajaminen. Kauhea stressi ja ahdistus.
Vihaan tätä ihmisen rakentamaa yhteiskuntaa, kaikkea tätä suorituskeskeistä ja materialistista paskaa. Suomi on täynnä yksinäisiä, masentuneita ja ahdistuneita ihmisiä ja osasyy varmasti on tämä meidän "hyvinvointivaltiomme". Meille uskotellaan lapsesta asti, että olemme vapaita tekemään mitä tahdomme, mutta se ei ole totta. JOS haluaa elää ihmisarvoista elämää, on PAKKO käydä 9 vuotta peruskoulua, ainakin 3 vuotta jotain muuta koulua ja loppuelämä käydä töissä (tai olla työnhakijana), kunnes pääsee eläkkeelle ja voi vaipua unholaan ja kuolla pois.
Tuntuu usein siltä, että en kuulu tänne. Minun ei olisi ikinä pitänyt syntyä, tällä elämällä ei ole tarkoitusta. En enää jaksaisi elää tätä elämää, tämä on minun osaltani pelkkää ajelehtimista kohti väistämätöntä, kipua ja surua, ahdistusta ja pelkoa, yksinäisyyttä, tärkeiden asioiden menettämistä ja tämän paskan maailman taakan kantamista. En vain jaksaisi enää.
KIITOS sinulle joka luit loppuun asti. Kerro rohkeasti omat tuntemuksesi, jos haluat.
"Think about
All the good in your life
It's only temporary
Think about
All the postitive sides in life
They'll never last forever"
- Sentenced - Nepenthe
Vastaukset 6
Vanhimmat
Etkö usko elämään kuoleman jälkeen, siis sitä että ihminen on iankaikkinen olento. Jos niin on, niin en ihmettele, että koet olemassaolon tarkoituksettomaksi?
Kirjoituksesi oli aito ja kostettava. Jospa jaksat vielä. Eihän me olla täällä kuin korkeintaan 100 vuotta ja harva edes niin pitkään.
Nimimerkistä päätellen olet melkein saman ikäinen kanssani. Tyttöystävän löytyminen ei vaadi kuin hyvän sattuman, että tutustuu johonkuhun mukavaan tyttöön, joka kiinnostuu sinusta. Vaikutat viestisi perusteella ihan fiksulta ihmiseltä, joten uskoisin sinulla olevan mahdollisuus päätyä onnelliseen parisuhteeseen, jos vain tapaisit oikean ihmisen. Itselle kävi tuo sattuma ja se on kyllä auttanut. Kavereita ei oikein ole sillä tasolla, että voisi syvällisempiä keskustella.
Olen itsekin hyvin ahdistunut, varmaankin masentunut. Lähinnä tulevaisuudesta, joka ei näytä kovin valoisalta. Minun pitäisi valmistua kohta insinööriksi, mutta olen tajunnut jo kauan sitten, että tämä ei todellakaan ole alani ja oikeaa alaa ei tunnu löytyvän. Töissä en pystynyt viime kesänäkään kunnolla käymään, kun alkoi vain ahdistaa niin paljon, vaikka työn olisi pitänyt olla ihan yksinkertaista. Alan töitä en ole ole oikein saanut, enkä enää haluaisikaan, koska tiedän sen olevan henkisesti liian rankkaa.
Välillä on ollut ja on samoja ajatuksia, kuin sinulla. Näin reilu parikymppisenä alkanut tuntua, että taitaa olla aika nähty, mitä tämä elämä on. Koko ajan on pää täynnä huolia ja elämä vain tuntuu kovin raskaalta, vaikka minulla oikeasti on asiat todella hyvin. Pienen lähipiirini nuorista tiedän muutaman voivan henkisesti todella huonosti. Varmaan tämä yhteiskunnan hektisyys ja kovan tuottavuuden tavoittelu on suurena syynä, miksi sitä tuntee itsensä niin riittämättömäksi.
Kiitos sinulle vastauksestasi.
Minulla on tuo sama juttu, että töissä ahdistaa, vaikka homma periaatteessa on ihan yksinkertaista. Alanvaihtoa olen miettinyt joskus, mutta ei kiinnostavaa alaa oikein tunnu olevan olemassakaan.
Minullakin asiat ovat varmasti monella mittapuulla hyvin, mutta silti on vaikeaa ja raskasta. Ei tälle ahdistukselle ja ajatusmaailmalle vain voi mitään.
Voimia sulle ja hyvää joulun odotusta.
https://m.youtube.com/watch?v=ES-wch1UEQs tsiiga toi
What is the meaning of life if you fear?
What is the point keep on breathing if nobody cares?
- Astral Doors - With A Stranger's Eye
oli samoja fiiliksiä elämästä, kysymyksiä sen merkityksestä ja tarkotuksesta. ei kiinnostusta materiaan ja muuhun tarjolla olevaan oravan pyörään. sain kirjastosta käsiini kirjan : buddhan elämä ja teot. helppolukuinen pieni kirja, joka aukas mun silmät uudelle polulle. aloin opiskelemaan buddhalaisuutta. aloin kasvissyöjäks ja muutin mökille. kaukainen oli maailman meno. hiljainen ääni hiljaisuuden. joogasin ja meditoin. löysin sisältöä ja merkitystä.olla erossa maailmasta ja elää kuin ihminen. se riittää.kavereina kissat ja koira. musiiikina linnut ja meren aallot. ystävänä nuotion tuli. rauhaa veli. tervetuloa buddhalaisuus sivuille poikkeemaan...onnea matkaan!!!
;>