Tuli tässä eräänä tyhjänpäiväisenä ajatuksena mieleeni, että mikä tarkoitus yksinäisen elämällä on? Tottahan se on, että ihminen yleensä kaipaa niitä asioita joista on pulaa: köyhät rahaa, nälkäiset ruokaa, lapsettomat lapsia ja yksinäiset ystäviä tai kumppania, yleensä sekä että.
Mikä sitten on mun elämän tarkoitus kun olen yksinäinen? Säästää omaisuudesta siivu jollekin joka ei musta välitä? Paskat, mieluummin vaikka poltan itseni seteleistä kyhätyssä nuotiossa.
Käyn töissä jotta voin jatkaa ankeaa, tyhjää elämääni taas huomiseen. Lähden töihin tyhjästä kodista, palaan tyhjään kotiin. Puhelin soi jos joku roskakauppias sattuu soittamaan.
Mulla on ikää vasta 27, joten elämää on jonkun teorian mukaan jäljellä lähes kaksi kolmannesta. Mitä ihmettä mä sen aikana tekisin? En näe ulospääsyä tästä ankeudesta. Lapsia en erityisemmin kaipaa, pitkälti varmasti siksi ettei ole takana ensimmäistä parisuhdettakaan. Voisihan ne olla kivoja, omat lapset, mutta mun tilanteessa se tuntuu mahdottomalta.
Yleinen ajattelutapa lienee, että työtä tehdään elämään varten, ihan niin kuin kouluja käydään elämää varten. Mulla, ehkä jollain muullakin yksinäisellä, se työ on ainut elämä. Ei ole mitään muuta. Sekin lienee fakta, että jos kuolisin nyt, työpaikka olisi ainut joka mun poissaolosta huolta kantaisi. Jos siitä jotain positiivista hakee, se tapahtuisi todennäköisesti melko pian, ennen kuin miestissini kasvaa niin isoiksi että nimeni jää ikuisiksi ajoiksi Guinnessin ennätystenkirjaan.
Mikä sitten on mun elämän tarkoitus kun olen yksinäinen? Säästää omaisuudesta siivu jollekin joka ei musta välitä? Paskat, mieluummin vaikka poltan itseni seteleistä kyhätyssä nuotiossa.
Käyn töissä jotta voin jatkaa ankeaa, tyhjää elämääni taas huomiseen. Lähden töihin tyhjästä kodista, palaan tyhjään kotiin. Puhelin soi jos joku roskakauppias sattuu soittamaan.
Mulla on ikää vasta 27, joten elämää on jonkun teorian mukaan jäljellä lähes kaksi kolmannesta. Mitä ihmettä mä sen aikana tekisin? En näe ulospääsyä tästä ankeudesta. Lapsia en erityisemmin kaipaa, pitkälti varmasti siksi ettei ole takana ensimmäistä parisuhdettakaan. Voisihan ne olla kivoja, omat lapset, mutta mun tilanteessa se tuntuu mahdottomalta.
Yleinen ajattelutapa lienee, että työtä tehdään elämään varten, ihan niin kuin kouluja käydään elämää varten. Mulla, ehkä jollain muullakin yksinäisellä, se työ on ainut elämä. Ei ole mitään muuta. Sekin lienee fakta, että jos kuolisin nyt, työpaikka olisi ainut joka mun poissaolosta huolta kantaisi. Jos siitä jotain positiivista hakee, se tapahtuisi todennäköisesti melko pian, ennen kuin miestissini kasvaa niin isoiksi että nimeni jää ikuisiksi ajoiksi Guinnessin ennätystenkirjaan.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.