Koiraa harkitsevat lukekaa!!

Ei mun koira oo noin hankala.Siitä on vaan iloa,seuraa sisällä,ja kävelyillä.Aivan ihana sylivaavi ;)

Ihmisten on vaikea myöntää epäonnistumisiaan ja virhevalintojaan.
Hampaat irvessä mennään ja uskotellaan muille ja itselle, että on kivaa ja ihanaa.
Oikeasti koiran pitäminen on 90% ajasta kamalaa ja pilaa ihmisen elämän.

Toi oli todella hyvä :D Etenkin tämä "Tämä kaikki kestää kymmenestä viiteentoista vuoteen. Kun se loppuu, itket katkerasti."
Mua naurattaa, koska mun edellinen koira oli todella hand full, oli vatsavaivaa ja ties mitä ja minä kouluttajana surkeampi kuin nykyään jne. ja siis joo, heräilin yöllä hermoromahduksen partaalle, vaikka miten yritin totuttaa yksinoloon ja lenkkeilystä leuluihin kaikkea oli mitä neuvotaan ja "sitten koira ei tuhoa" niin ei helv... kaikki lähti jne. ja no, joskus ajattelin oikein että voi helvetti sentään, kyllä nyt riittää! Sitten se taas oli ihana ja no, muutenkin muistan aina että itse valitsin, sitoudun ja lupaan, joten turha kiroilla.
Mutta kun se kuoli 15 vuoden ikäisenä, menetin parhaan ystäväni ja niin rakkaan perheenjäsenen että olen surrut sitä ihan yhtä paljon kuin ihmistä jonka olen menettänyt. Ihmisen saa vaan tunnustaa ääneen, siihen saa tukea, sairaslomaa jne. koiraa sureva pahimmillaan saa jopa vittuilua/väheksyntää, pakko jaksaa, ei saa surra ja siis on pakko surra piilossa. Että surussa ei ollut eroa, tuntui kuin olisin jättänyt lapseni sinne krematorioon ja niin kuin sydän olisi revitty rinnasta. Mietin silloin että miten voi jättää sinne ystävän, joka on kulkenut 15 vuotta mun kanssa niinkin raskaita aikoja, kun yhtäkään ihmistä ei enää näkynyt mailla halmeilla.... Ja se kaikki ilon määrä ja miten vähästä he on onnellisia... Voi vitsi. Kyllä se oli kamalaa, tuntui maailman lopun menetykseltä. Ja tavallaan aina kun menettää jotain oikein rakasta tai mikä määrittelee Sinun maailmaasi, se onkin sen maailman loppu ja suru.
Kun tulin kotiin itkin ja huusin, niin kuin silloin kun menetin ihmisperheenjäsenen. Että niin rakas siitä riiviöstä tuli. Helppoa se ei todellakaan ollut, meni rahat, hermot, yöunet ja vapaa-aika.

Otin vuoden päästä uuden kun vähän toivuin surusta ja tiesin etten enää korvaa vanhaa tai odota samanlaista. Koska se kaikki oli niin sen arvoista. En voisi ajatella että en sen takia ottaisi enää koiraa, koska jos se on hinta siitä hyvästä ystävästä ja lenkkikaverista, naurusta ja kaikesta, niin itken vielä sata kertaa. Parempi iloita ja rakastaa ja itkeä menetystä, kun ettei koskaan saisi iloita ja niin rakasta ystävää. Koira on todella hyvä ystävä. Tai oikeastaan sekoitus lasta ja ystävää, harrastuskaveria ja veljeä. Mutta onhan siitä... riesaa, vaivaa ja kustannuksiakin :) Etenkin kun on rotu, mitä ei kavereille eikä mihin tahansa hoitolaan jätetä, - mummosta puhumattakaan :D Mutta totta, jos on onnekas se kaikki kestää 10 vuotta, joskus jopa kauemmin. Ja kun se loppuu, itkee katkerasti ja sydämen täyttää taas yksi lisä listaan mitä ei lakkaa koskaan ikävöimästä. Niitä oikein rakkaita kun kantaa sydämessään koko loppuelämän ajan.
Onhan se kyllä.