..sattuneesta syystä olen tänä aamuna lukemassa täällä kirjoituksianne ja minun on sanottava, ehkäpä vähän surullisenakin, että en enää tunne/löydä teitä...!
Itseäni kauttanne..
Se mitä olen aina kaivannut on tietty yhtenäisyys lesbojen keskuudessa - jokin ohut sanaton lanka. Joskus olen ollut löytävänäni sen ja sitä vaalinut, mutta se on tainnut olla omaa kuvitelmaani. Me olemmekin hajallamme oleva joukko, vailla mitään yhtenäisyyttä. Onko tämä sitten hyvä vai huono asia, riippuu keneltä kysytään ja missä yhteydessä. Minusta hajallaan oleminen on huono siinä mielessä, että meissä ei ole voimaa tuoda itseämme julkisuuteen ja puolustaa silloin, kun siihen on tarvetta. Emme voi sanoa, "me lesbot", jos mitään todellista "me" ei ole olemassakaan.
Tarkoittaako yhtenäisyys sitten sitä, että menettää erillisyytensä ja yksilöllisyytensä elämässä? Ei.
Yhtenäisyys on yksinkertaisesti hyvää oloa siitä, että kokee kuuluvansa johonkin. Että voi rehellisesti myöntää, että siihen kuulun ja hyvä niin. Olla ylpeä yhteydestä toisiin. Tällä hetkellä en ole itse yhtään ylpeä, vaan erittäin hämmennyksissäni. Pettynyt.
Ehkä olen "hyvien kuvien maalailija", ainakin moni skeptikko sanoisi niin. Olen epärealistinen haihattelija, joka kuvaa raadollista todellisuutta epäaidon kauniiksi. Toisaalta minun maailmani on kaunis, kaiken rumuuden keskellä, kaunis ja täynnä iloa. Elämä on sitä, miksi sen ajattelemme.
Olisi mukava kuulla, jos teillä kellään on mitään yhtenäisyyden kaipuuta ja miten yleensäkin ymmärrätte yhtenäisyyden ajatuksena. Mitä olisi hyvä yhtenäisyys?
Itseäni kauttanne..
Se mitä olen aina kaivannut on tietty yhtenäisyys lesbojen keskuudessa - jokin ohut sanaton lanka. Joskus olen ollut löytävänäni sen ja sitä vaalinut, mutta se on tainnut olla omaa kuvitelmaani. Me olemmekin hajallamme oleva joukko, vailla mitään yhtenäisyyttä. Onko tämä sitten hyvä vai huono asia, riippuu keneltä kysytään ja missä yhteydessä. Minusta hajallaan oleminen on huono siinä mielessä, että meissä ei ole voimaa tuoda itseämme julkisuuteen ja puolustaa silloin, kun siihen on tarvetta. Emme voi sanoa, "me lesbot", jos mitään todellista "me" ei ole olemassakaan.
Tarkoittaako yhtenäisyys sitten sitä, että menettää erillisyytensä ja yksilöllisyytensä elämässä? Ei.
Yhtenäisyys on yksinkertaisesti hyvää oloa siitä, että kokee kuuluvansa johonkin. Että voi rehellisesti myöntää, että siihen kuulun ja hyvä niin. Olla ylpeä yhteydestä toisiin. Tällä hetkellä en ole itse yhtään ylpeä, vaan erittäin hämmennyksissäni. Pettynyt.
Ehkä olen "hyvien kuvien maalailija", ainakin moni skeptikko sanoisi niin. Olen epärealistinen haihattelija, joka kuvaa raadollista todellisuutta epäaidon kauniiksi. Toisaalta minun maailmani on kaunis, kaiken rumuuden keskellä, kaunis ja täynnä iloa. Elämä on sitä, miksi sen ajattelemme.
Olisi mukava kuulla, jos teillä kellään on mitään yhtenäisyyden kaipuuta ja miten yleensäkin ymmärrätte yhtenäisyyden ajatuksena. Mitä olisi hyvä yhtenäisyys?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Minä taas tunnen päinvastoin, yhteys toisiin on löytynyt! Ehkä tämä johtuu minun omasta elämäntilanteestani tämän palstan ulkopuolella. Minusta tuntuu hyvältä, että minulla on nykyään muutama lesboystävä, joiden kanssa voin jutella avoimesti ja joiden kanssa suunnittelemme omia yhteisiä juttuja. Tulevaisuuteni näyttää paremmalta kuin vielä vähän aikaa sitten juuri sen takia, että minä tunnen, että minut on hyväksytty toisten joukkoon omana itsenäni. Minun ei tarvitse esittää mitään sellaista, mitä en ole. Se nyt onkin vähimmäisvaatimus, sillä muutenhan hyväksyntä ei olisi todellista. Kaikkea ei tietenkään tarvitse eikä pidä hyväksyä sellaisenaan. Asioista on hyvä keskustella ja niin hioutuu pahimmat särmät, vääristymät ja vinoutumat pois, toivottavasti. Minä en halua satuttaa ketään, enkä itsekään toivo enää yhtään enempää kärsimyksiä osalleni, vaikka eihän vastoinkäymisiltä voi välttyä. Henkilökohtaisia ongelmia riittänee jatkossakin, vaikka olisi millainen yhteisön tuki takana. Aika paljon nämä ovat niitä uskonasioita. Miten sitä jaksaa uskoa itseensä ja luottaa muihin. Minulla ainakin epäonnistumiset tunne-elämässä heijastuvat kaikkiin muihinkin ihmissuhteisiin. Aina ei jaksa olla yhteisöllinen.
Itse ainakin jollain tasolla huomaan toivovani, että lesboista löytyisi sellaista me-henkeä.
Valitettavasti se lesbous (sitä kun voi olla mielestäni niin montaa eritasoista) ei kuitenkaan yksistään riitä siihen yhtenäisyyteen.
Oman lesbouteni koen totaaliseksi, 100%:ksi, se on synnynnäistä, olen sen tiennyt aina jne. ja "rakastan" ylipäätään kaikkia naisia.
Esitän siitä esimerkin - olen puolirasisti: en halua että Suomeen otetaan kauheasti elintasopakolaisia, mutta jos ne tulijat ovat kaikki naisia, saavat mielihyvin tulla ;)
Takaisin asiaan: sen yhteilöllisyyden saavuttamiseksi tarvitaan joukko riittävän samanmielisiä ihmisiä, pelkkä iso otsikko "lesbo" ei riitä.
"Esitän siitä esimerkin - olen puolirasisti: en halua että Suomeen otetaan kauheasti elintasopakolaisia, mutta jos ne tulijat ovat kaikki naisia, saavat mielihyvin tulla ;) "
Onko sinusta yhteisöllisyyttä se, että on samaa mieltä tuosta asiasta kuin sinä? Ettäkö lesbous olisi asia, joka saisi ajattelemaan tästä asiasta näin?
Minulla ei taida olla edes mielipidettä edelliseen esimerkkiin. Minä en olekaan 100 % lesbo, enkä ole aina tiennyt lesboudestani. Siitäkö nämä erot johtuu?
Minä taidan olla 50 % lesbo, muu on epäselvää. Ehkä erottavana tekijänä minulla on se, etten ole seurustellut koskaan naisen kanssa. Ystäviä kyllä on ja yritystä, mutta... Sanovat, ettei sillä ole merkitystä, mutta kyllä sillä minun näkökulmasta katsottuna on. Se ei tee minusta vähemmän lesboa, mutta se tekee minusta erilaisen.
Eikö meillä sitten ole mitään yhteistä?
Mietin tässä vain, että onko heteroiden keskuudessa tällaista me-henkeä? Kaveriporukoita toki on, muttei mitään erityistä yhteen kasaavaa voimaa. Maahanmuuttajien keskuudessa tällainen on. He ovat oma ryhmänsä. Heistä puhutaan paljon pahaa ja heihin kohdistetaan epäluuloja. Mikäli jokin Muhammed on joskus jossain tehnyt jotakin anteeksiantamatonta, saa koko ryhmä syyn niskoilleen. Siitä se rasismikin lähtee...
Ja nyt te kaipaatte lesbojen keskuuteen tällaista samankaltaista järjestelyä? Haluatteko te erottua joukosta? Olla "ne lesbot" tai "yksi niistä lesboista"? Etkö sinä halua olla sinä, juuri sellaisena kuin sinä olet? Minä olen 100% lesbo - ollut aina, ja kaipaan toki ympärilleni -ainakin toisinaan - samanhenkisiä ihmisiä, mutten halua kuulua mihinkään ryhmään. Ajatus me-hengestä on kaunis, mutta ajaisi meidät kauemmas tästä yhteiskunnasta. Mielestäni niin lesbojen kuin heterojenkin tulisi löytää tämä me-henki jo olevassa olevasta yhteiskunnasta, eikä pyrkiä muodostamaan omia pikku ryhmittymiään. Eihän me olla mitenkään kummallisia. Mutta kieltämättä. Kyllä sen oman yhteisön perustaminen - lesbojen henkilökohtaisista eroavaisuuksista huolimatta - on paljon helpompaa kuin tähän yhteiskuntaamme ujuttautuminen. Mutta ehkä vielä joskus. Käveleväthän kissat ja koiratkin toisinaan jo käsi kädessä, vaikka isoäitini ei olisi siihen ikinä uskonut.
Kasvattakaamme lapsemme suvaitsevaisiksi. Ei tähän voi muuta sanoa.
Että mikäkö meitä yhdistää... Tätäkään ei voi pohtia kuin itsensä kautta.. Missä määrin koen yhteyttä "meihin" on yhteydessä siihen missä määrin yleensäkään olen kykenevä tuntemaan yhteyttä kehenkään. Jos en ole itseni kanssa sujut, kuinka voisin olla suuremmankaan osan kanssa sitä? Mieleen tulee ajatus "kauneus on katsojan silmässä", miksei yhteyskin? Jos kokee itsessä avoimuutta toisiin, on avoin myös toisten kautta tulevaan yhteyteen, voi jopa kokea ettei olekaan yksin.
Mikä vie halun yhteyteen? Ikävä todeta, mutta harmittavan totta on ne tuhannet selkään puukotukset mitä tässä naisten tuskaisten tunteitten maailmassa on. Jokainen ajatteleva suojaa itsensä sellaiselta. Kuinka voitaisi lisätä hyvää oloa, vähentää puukotuksia, epärealistista ajatellakaan että niistä koskaan kokonaan päästäisiin.. Mutta kuinka vaikuttaa omalta pieneltä paikaltaan ellei rakastamalla enemmän, ellei anteeksianatamalla useammin...
yhdistää jollain tasolla vaikkapa tämä palsta , niin toisaalta erottaa myös. Jokainen on oma persoona, myös vähemmistöissä, olen mielestäni kohtuullisen hyväksyväinen ja koetan aina ymmärtää muita ihmisiä, kunhan vain totuus on aina osana puheita ja tekoja.rajansa toki, rikollisuus tms. poislukien, jokainen saa tehdä elämällään ja elä,ässään mitä tahtoo ja haluaa.
Joskus kyllä vaipuu kovinkin syvälle mielenmustuuteen, ei ole mitenkään kivaa kun hyväksyvät ihmiset ovat harvassa ja aina saa olla piikit pystyssä puolustamassa tekosiaan ns. normaaleja ihmisiä vastaan, mitä se nyt tarkoittaakaan?!, eniten kai suvaitsemattomuutta vähemmistöjä vastaan. Suvaitsemattomuus/ärhäkkyys koskee myös meitä naisia , ja huomattu on että naisilla on sana hallussa ;), niin hyvässä kuin pahassa.
Enpä tiedä liekö elämänkokemusta ?! liikaa vai liian vähän, mutta luullakseni on kaksi pääsuuntaa hetero tai sitten laumasielu. Luulen että kummassakin hyvät puolensa mutta, mutta itsekseen sitä oppii puolustamaan kaikken parhaiten itseään, vaikkapa koko maailmaa vastaan räyh...
Minulle tämän keskustelupalstan seuraaminen on kanava lukea, mitä muut lesbonaiset touhuavat.
Mistä keskustellaan, mitä mieltä ihmiset ovat asioista.
Olemme kuitenkin kaikki lesboja tai bi-naisia, eli naisia, jotka rakastavat naisia. Se on sitten eri asia seurustelevatko kaikki koskaan naisten kanssa. Sehän on kohtalosta kiinni, onnesta, rakkaudesta, itsestä ja luonteesta.
Sanomattakin on selvää, että emme mitenkään voi olla samanlaisia ihmisiä. Emmekä voi olla asioista samaa mieltäkään. Se olisi sula mahdottomuus.
Mutta me kaikki kuulumme samaan vähemmistöön. Kukin omilla paikkakunnillamme. Kukin on joutunut kulkemaan oman polkunsa päästäkseen tänne. Lukeakseen tätä palstaa. Aika moni näyttää kuitenkin tännekin eksyvän, tarvitsevan tällaista kanavaa ajatuksilleen.
Minua kiinnostaa aina se, miten itse kukin on sinut oman identiteettinsä kanssa. Miten kukin on oman itsensä löytänyt, miten pärjännyt - itsensä ja lähipiirinsä kanssa. Harvassa ovat ne yli 30-vuotiaat lesbot, joiden kaapista ulos tuleminen on sujunut täysin kivuttomasti.
En minä kaipaa samanhenkisten yhtenäisyyttä tänne sen enempää kuin työyhteisöönikään, tai kaveripiiriini. Kaveripiiriini kuuluu vain muutama homo tai lesbo, ei ole ollut tuuria sillä saralla tässä elämässä. Onneksi kuitenkin hyvä parisuhde, ihanat heteroystävät ja tämä palsta ovisilmänä lepakkomaailmaan:-)))
tuosta yhtenäisyydestä, sen tarpeesta..
mitä enemmän on sinut eletyn elämän kanssa, eikä ole niskassa kiviriippoja eikä tarvetta kiusata ketään... luulen että sitä vapaampi on sekä olemaan omassa olossaan kuin hakeutumaan seuraankin.
ajankulua tämä suurimmalle osalle on? vai niille jotka etsivät sitä osaa itsestään mikä tekee elämästä elämisen arvoisen, oman naiseutensa, sen täyttymuksen...
Hei,
Älä tulkitse väärin.
Olen sellainen isääni tullut, hiukan erakkoluonne. Viihdyn enimmäkseen itsekseni, tai aivan lähipiirini kanssa. Nuorempana olin todella sosiaalinen, juoksin kaiket illat jossakin milloin kenenkin kanssa.
Sinut olen itseni kanssa, ei siitä huolta.
Kiviriipat on karistettu ja elämää nähty ihan tarpeeksi. Minulla ei ole onnekseni ollut koskaan tarvetta kiusata ketään, ei edes koulussa. Siellä olinkin sitten kiusattujen joukossa. Nyt elän elämäni seesteisintä kautta, tyytyväisenä, mietiskellen, ja uutta aloitellen.
Aloin tässä opiskella aikuisiällä ihan uutta alaakin.
Tämä keskustelupalsta on minulle portti lesbojen maailmaan, kun laiskuuttani en jaksa raahautua enää kovin usein baareihin tai bileisiin. Koti-illat hyvien ystävien kanssa vievät voiton:-)
...Kaktustyttö
siis en todellakaan
kuhanpahan vaan laitoin mitä ajatuksia minulle herätti käsite yhtenäisyys ja me lesbot
Me henki jota kaipaat on hieno asia ja joitain osin kai olemassa oleva asia tai on ainakin ollut.
Nyky-yhteiskunnassa asiat ovat kuitenkin mielestäni lesbojen osalta aika hyvin...parantamisen varaa tietekin on aina, milloin ihminen olisi tyyväinen saavutettuun...
Uskoisin kuitekin että me henki on jäänyt aikaan jolloin lesbot ja homot olivat syrjitymmässä asemassa kuin nyt, syrjintä lisää yhteihenkeä, väitän.
Nykyisin uskoin meidän olevan miltei samalla tasolla heteroiden kanssa me hengen suhteen eli se muodostuu harrastuksista, politiikasta ammattiryhmistä yms.
Asia voi olla myös toisin...
Tästä on puhuttu aiemminkin, ellen väärin muista. Minulle herää kysymys, että mitä itse tarkoitat tuolla yhtenäisyydellä? Me-hengellä?
Lesbot eivät ole sen yhtenäisempi ryhmä kuin heterotkaan tai vaikkapa suomalaiset kansana. Meitä on niin tajuttoman erilaisia ja erilaisilla elämänkatsomuksilla varustettuja, että tämän suurempi kimppahenki tuskin onnistuu. Minusta on melkeinpä lapsellista ajatella, että voisimme kaikki istua sulassa sovussa yhden lipun alla.
Itse en näe edes mitään tarvetta karsinoitua johonkin ryhmäajatteluun. Olen lesbouden lisäksi hurjan paljon muutakin; minua määrittää esimerkiksi luonteeni, syntyperäni, ammattini, kansallisuuteni, valintani elämässä yleensä. En halua olla ensisijaisesti lesbo. Mieluummin lesbo kaiken muun ohella. Silti olen ajatuksissani ja teoissanikin nainen ja vähemmistöön kuuluva, ylpeä siitä, enkä sitä unohda. Eikö se riitä? Näin luulen monen muunkin tuntevan, rumpuja lyömättä.
noin se menee... hyvin tiivistetty.
... on myös tärkeää.
Yhtenäisyys sinällään on hyvä asia. Solidaarisuus vielä parempi. Mutta ne riipppuvat täysin asiasta.
Kyllä olen jonkinlaista yhtenäisyyttä kokenut lesbojen keskuudessa, tälläkin palstalla. Mutta en paljon, ja se on edelleen vähentynyt viime aikoina, kun surukseni olen huomannut että iso osa ihmisistä hyväksyy kaikenmaailman asiat...
Mulle kun asia on niin ettei kaikkea pidäkään hyväksyä! Ei tarvitse vain aina suvaita ja ymmärtää, voi myös sanoa että ei hyväksy, ei pidä, ei ymmärrä. Yleinen päänsilittäminen ei ole musta mikään järkevä asia, oman moraalin pitäminen ja sen puolustaminen nykyään paljon harvinaisempaa.
Mutta jokainen elää tyylillään. Mulle siihen ei kuulu jotkin asiat, joillekin ne ovat arkea. Elän niin kuin hyvältä tuntuu, enkä koskaan tulekaan hyväksymään "kaikkea" vaikka kuinka syytettäisi suvaitsemattomaksi ja ahdasmieliseksi.
Ei se että olen lesbo tarkoita sitä että minun tulisi hyväksyä kaikki ja ymmärtää muita "vähemmistöjä"... ei sentään.
Yksilöllisyys se on katoamassa enemmänkin kuin yhteisöllisyys.
Minä en jaksa uskoa, että yksilöllisyys koskaan voisi kadota ja ihmisistä tulla kaikista samanlaisia. SE nyt olisi mahdottomuus.
On asioita, joita pidetään moraalittomana, mutta kun ajatellaan, mitä pahaa niistä kenellekään seuraa, niin ei välttämättä mitään. Prostituutiota minä en hyväksy enkä laittomuuksia - en minäkään NIIN ymmärtäväinen ole - vaikka omat taustatekijänsä näissäkin ilmiöissä on vaikuttamassa ihmisten käyttäytymiseen.
Ei minusta sekään, että hyväksyy myös toisella tavalla elävät ja ajattelevat ihmiset, tee ihmisestä moraalitonta. Jos hyväksyn esim. nettiseksin, ei se tee minusta nettiseksin harjoittajaa.
Vaikka en hyväksyisikään erilaisuutta, sitä on silti. En minä siihen voi mitenkään vaikuttaa enkä edes halua. Erilaisuus on siten vain pakko hyväksyä.
Joskus liian jyrkkä ja tuomitseva suhtautuminen voi lisätä jonkun ihmisen uhmakasta käyttäytymistä, kun ihmiset kuitenkin haluaisivat itse päättää omista asioistaan. En minä halua puuttua kenenkään ihmisten yksityiselämään. Omatkaan asiani eivät ole siinä mallissa, että voisin ketään neuvoa, miten pitäisi elää. Ei sen puoleen, en minäkään kovin herkästi ota neuvoja vastaan. Haluan tehdä omat virheeni ihan itse!
Tunsin erään ihmisen. Hän ei suonut yhtään ystävällistä ajatusta eikä sanaa alkoholisteille. Hän oli harras uskovainen. Pidin häntä suvaitsemattomana ihmisenä. Tänään ajattelen niin, että siinä saattaa olla muutakin. Hän saattoi olla heikko, kun ei pystynyt ymmärtämään. Tai sitten hän saattoi olla vahva, kun jaksoi pysyä kovana. Ehkä hänelläkin oli syynsä. Minä en ymmärrä häntä vieläkään. Ei toista voi aina ymmärtää. Joskus taitaa olla turha yrittääkään.
Joskus olen ajatellut - kohdatessani mitä suurinta ahdasmielisyyttä - että kaikkein pahinta irstautta on liiallinen ahdasmielisyys! Toisten asioihin puuttuminen, siitä nauttiminen, että saa sanoa olevansa parempi ihminen kuin joku toinen sillä perusteella, että on itse täysin "kunniallinen" on todella perverssiä.
En oikein ymmärrä, missä tilanteessa minun pitäisi puolustaa omaa moraaliani...
Toivottavasti nämä minun mielipiteeni sopivat tähän keskusteluaiheeseen, vai ovatko liian kaukaa haettuja? Minulla on tällaista elämänkokemusta, vuosien varrella hankittua "tietoa". Tässä minä nyt sitä välitän muillekin. Toisten ei tarvitse ajatella samalla tavalla kuin minä, ei suinkaan.