Taas vaan ahdistaa. En tiedä mikä, mutta olo on sietämätön. Itkettää. Mulla on aina joskus tällaisia "kohtauksia"... Onko kohtalotovereita? Psykologilla kävin muutamia kertoja, mutta se vaan määräsi masennuslääkettä ja joka istunnolla puhuttiin vaan samoista asioista.
Ahdistaa
---
121557
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
olen samassa tilanteessa,esim.eilen itkin koko päivän ja tänään olo on hieman parempi.
Olen myös käynyt psykologin juttusilla ja tunnen saavaniapua häneltä,mutta lääkkeet ei oikein tehoa! Niin on tämä aika outoa kun ei oikein "hallitse"itseään. Mutta se tieto auttaa,että meitä on muitakin samassa tilanteessa olevia.
masennuksesta paraminen on aika pitkä prosessi. lääkkeitä joutuu kokeilee monia ennen kuin löytyy sopiva mikä auttaa juuri sinun masennukseesi ja ahdistuneisuuteen.
mutta kun vain jaksaisit vähän antaa aikaa ja käydä psykologillasi ja ottaa lääkkeitä niin varmaan olosi helpottuu.
eka kerroilla psykologilla käydään samoja asioita läpi ja kerrataan ennen kun psykologi (toivottavasti!) oppii tuntemaan sinut.
voimia!
tiedän miltä se tuntuu.saan myös itku kohtauksia..ahdistaa.ja ajatuksia pyörii päässä..ihan kun joku huutaisi mun sisällä että olet arvoton ,ja huono..et osaa mitään..tää on vaan välillä niin vaikee paikka silti..
Mulla on sisko, joka on tosi herkkä... hänkin itkee usein... itse olen lujaluonteinen, mutta ymmärrän häntä... hän kai suree muiden ihmisten, ei itsensä puolesta.
Aina välillä on samanlaisia. On levoton ja hätääntynyt olo, niin paha olla että jos oikeasti olisi joku selvästi osoitettava paikka kipeenä niin lähtisi lääkäriin.
Melkein pelottavimmalta tuntuu, että ei tiedä että miksi on niin paha olla. Välillä helpottaa sen verran, että ehtii syytellä itseään siitä että "ei sulla mitään ole" ja sitten jatkuu taas.
Mulla ainakin niistä jää todella väsynyt olo, tuntuu että pitäis nukkua vähintään kaksitoista tuntia putkeen sellaisen jälkeen.
P.
Hei..
Olen ollut masentunut jo monien kuukausien ajan mutta kukaan ei tunnu huomaavaan varsinkaan läheiset. Itken illat, en jaksa keskittyä, on unohtamisvaikeuksia. Minulla on vuoden mittainen suhde ollut ja on vielä toistaiseksi, mutta tähän suhteeseen on liittynyt niin paljon vaikeuksia että en enää jaksa enkä pysty pelastamaan itseäni. Poikaystäväni joutui sairaalahoitoon masennuksen takia, olen yrittänyt olla hänen tukenaan mutta alan olla itse jo väsynyt ja kohta samassa "veneessä" kuin hän. Auttakaa minua tässä suhteessa..
Hei!
Kerron nyt oman tarinani, koska minulla ei ole oikein ketään kelle voisin sen kertoa ja sinun, e.s.h, tekstisi muistuttaa niin paljon joitain minun aikaisempia kokemuksiani.
Olen 21v.nainen, ja ollut masentunut noin 5 vuotta. En ole hakenut hoitoa, koska olen aina jotenkin vain yrittänyt pärjätä. Luonteeltani olen herkkä, erittäin kiltti, empaattinen ja työ/koulutehtävissäni kunnianhimoinen. Olen lukenut, että juuri nämä ominaisuudet saattavat altistaa masennukselle...
Kaikki alkoi jo lapsuudesta, jolloin isä oli alkoholisti ja äiti kärsi perheväkivallasta. Muistan pelänneeni monia asioita: isän lyömistä, sitä että isä heittää äidin ulos talvipakkaseen, vanhemmat eroaa ym. Kuuntelin illasta toiseen huutoa ja äidin kiljumista ja itkemistä.
Ala-aste meni vielä melko hyvin, muistan kuitenkin ajatelleeni näitä asioita, isän juomista ja vanhempien puheita avioerosta. Yläaste meni myös ihan ok, vaikka tunsin itseni koko ajan hieman ulkopuoliseksi. Kaverini petti luottamukseni pahasti, ja sen jälkeen en ole luottanut ystäviini.
Lukiossa kaikki alkoi mennä päin p....ttä. Masennus alkoi juuri noin, kun kuvailit. Minullakin oli muistivaikeuksia, en jaksanut lukea koulujuttuja, itkin joka päivä. Kukaan ei huomannut pahaa oloani, vaikka yritin välillä jopa kertoa heille, että minulla on niin paha olo, että haluan kuolla. Luokkakaverini teki itsemurhan 9lk:lla, ja olin todella masentunut.
Lukioaikaista tilannetta pahensi se, että minun ja äitini välit olivat erittäin huonot, ja koska asuin kotona, jouduin kestämään kaiken sen huonon palautteen, mitä häneltä sain (haukkumiset, huutamiset, lyömiset) Itkin joka päivä.
Olin melko hyvä koulussa, mutta olisin halunnut olla vieläkin parempi. Poikaystäviä minulla on ollut useita ja myös paljon lyhyitä yhdenillan/muutaman päivänjuttuja. Olen saanut siksi erittäin huonon maineen kotipaikkakunnallani, koska lohduttauduin ihmissuhteiden pettymyksiin vain ottamalla uuden poikaystävän ja hakemalla miesten hyväksyntää sitä kautta. Nyt ymmärrän, että tämä saattaa johtua jopa isästäni, ja siitä, että alkoholismista huolimatta halusin olla "isin tyttö" ja saada häneltä huomiota. Kun en saanut huomiota tarpeeksi, piti sitä myöhemmin hakea muualta.. :(
Masennukseni meni niin pitkälle, että halusin kuolla. Toivoin sydänkohtausta kesken oppitunnin, jotta muutkin olisivat huomanneet, että en ole kunnossa. Avun pyytäminen tuntui erittäin vaikealta tuolloin. Viiltelin itseäni pari kertaa, ja kun ajoin autoa täysi-ikäisenä, ajoin tahallani illalla joskus niin huolimattomasti, että olisin saattanut ajaa ojaan.
Nyt kun kuuntelen itseäni, ja näitä juttuja, tuntuu aivan ihmeelliseltä, etten hakenut apua mistään. Yritin kyllä puhua srk:n työntekijälle, mutta en osannut, kun en itsekään tiennyt mikä minua vaivasi, halusin kertoa myös terveydenhoitajalle, mutta minua hävetti. Nyt toivon, että olisin hakenut apua silloin.
Tällä hetkellä olen seurustellut 2 vuotta poikaystäväni kanssa, ja asumme yhdessä Jkylässä. Ihmettelen, miten hän on jaksanut minua, koska salattu masennukseni vaikuttaa minuun ja tekemisiini todella paljon. Rajoitan häntä paljon mm. alkoholin käytössä, ja vasta nyt 2 vuoden jälkeen alan vähitellen luottamaan häneen. Myös oma elämäni tuntuu kovin rajoittuneelta, koska olen alkanut pelkäämään ihmiskontakteja, vaikka olen ennen ollut hyvin sosiaalinen.
Toivonkin nyt kovasti, että sinä e.s.h, ja jokainen muukin samassa tilanteessa oleva, otat nyt itseäsi niskasta kiinni ja menet varaamaan ajan psykologille. En toivo kenellekään käyvän samoin kuin itselleni. Olen itsekin päättänyt lopettaa kärsimykseni ja mennä turhia miettimättä psykologille.
Paljon voimia ja tsemppiä sulle!
t.Paula21
Mulla oli tollasta koko kesä...vähintään joka toinen päivä ahdisti ja itkin itteni uneen... Ny oon päässy kaverin avulla masennuksestani taas vähäks aikaa yli...Mulla ei auttanu varsinaisesti mikää lääke tai hoito, vaa se et kaveri vaa jakso uskotella mulle koko ajan ettei mussa oo mitää vikaa.. Mut taas alkaa vaikuttaa siltä ettei sekää 'parantuminen' kauaa kestäny...
sanoppa muuta..mut sä sentään sait lääkkeit.mä en.vihjaili narkkariksi vaikka minä koskaa mitää käyttäny. -_- elämä on sietämätöntä, en uskalla mennä ulos...ja jos uskallan pelkään ihmisiä,kierrän ne kaukaa ja jokainen hetki tuntuu mahdottomalta. jos asuisin yksin oloni olis vielä mahdottomampi.
Ahdistuksessa kannattaa olla rehellinen itselleen. Aivot oppii erilaisia asioita (pienestä pitäen), usein toistuvista kokemuksista. Niistä kokemuksista tulee aivoille "oletusarvo". Eli reakoidaan aina samoin samaan ärsykkeeseen, riippumatta siitä onko se hyvä vai huono ärsyke. Tästä poisoppiminen helpottaa usein ahdistunutta Terapia ja Hyvä terapeutti saa potilaan huomaamaan näitä ajatusvääristymiä, oletusarvoja. Tätä kautta on mahdollista muuttaa ajatusmaailmaansa ja "parantua" Terapia JEES
Tuttuahan tuo... Samat oon käyny läpi jo monestikin ja monessa paikassa. Aina uus lääkäri, aina samat asiat alusta uudelleen... Jokseenkin tuntuu, että historia rupee toistaan itseään...
Apua yrittää hakea, mutta myrkkyjä lykätään, jotta olo olis tyyliin "MILLÄÄN EI OO MITÄÄN VÄLIÄ"... Miten tommosta olotilaa pitää sietää, kun on pieni vauvakin, jota pitäis kasvattaa?
KOITETAAN KESTÄÄ!!! TSEMPPIÄ!!!
Minua ahdistaa se että olen joskus liittynyt helluntaiseurakuntaan enkä koe sitä omakseni. Perhesovun säilyttämiseksi olen "roikkunut" siinä mukana (vaimo on siinä) mutta en pääse siitä eroon ja joudun syömään sentähden (?) xanoria ja Opamoksia. Miten siitä pääsisin eroon??