Mitä tästä pitäisi ajatella??? Mun miehellä on entisestä suhteesta 2-vuotias lapsi ja nyt meillä on yhteinen 2 kk ikäinen vauva. Olen aina tullut toimeen mieheni lapsen kanssa ja hän minun, vaikka välillä mua se ärsyttääkin enkä aina jaksaisi hänen vierailujaan meillä. Nyt kun meille tuli tämä vauva, ärsytyskynnys mieheni lasta kohtaan on madaltunut huomattavasti. En esimerkiksi voi ollenkaan sietää sitä, että hän koskee vauvan tavaroihin (tutteihin, leluihin yms.) ja mieleni tekisi tällöin huutaa täyttä kurkkua hänelle että "IRTI NIISTÄ MUN LAPSEN TAVAROISTA!" Tätä nyt en kuitenkaan luonnollisesti ole tehnyt ;) Mieheni silmissä suhtautumiseni hänen lastaan kohtaan ei varmaankaan ole muuttunut yhteisen lapsen myötä, mutta sisäisesti taistelen lähes jatkuvasti näitten tunteitteni ja tuntemuksieni kanssa... Siis onko tämä normaalia, mitä tällaisille tuntemuksille voi/pitää tehdä, onko parempi että pidän mölyt mahassani vai pitäisikö minun keskustella näistä mieheni kanssa??? Ja pystynkö sen ylipäätään tekemään loukkaamatta häntä?!? Ja lisähuomautuksena vielä (en tiedä liittyykö edes tähän), että olen äärimmäisen mustasukkainen ihminen. Olen siis mustis hänen lapsensa äidistä (jolla on jo oma, uusi perhe) ja olen ollut sitä aikaisemmin myös tästä hänen lapsestaan. Mustasukkaisuuskohtauksen iskiessä päälle, en siis todellakaan kykene ajattelemaan saati keskustelemaan järkevästi mistään! :(
Jos jollakulla on samantapaisia ongelmia tai ratkaisuehdotuksia, niin vastatkaa mulle ihmeessä! Koen itseni tosi huonoksi ihmiseksi välillä, kun mietin tällasia asioita!
Jos jollakulla on samantapaisia ongelmia tai ratkaisuehdotuksia, niin vastatkaa mulle ihmeessä! Koen itseni tosi huonoksi ihmiseksi välillä, kun mietin tällasia asioita!
Vastaukset 17
Vanhimmat
Hui!
... Tiedostat ongelmasi - pitäisikö hakeutua hoitoon? Tarkoitan siin että menisit juttelemaan ongelmastasi ulkopuoliselle ihmiselle esim. psygologille esim. seurakunnalla on ilmainen perhe asiainneuvottelukeskus.
Mustasukkaisuus on sairaus - kostat viattomalle lapselle jotakin mistä et ehkä itse ole tietoinen.
Saat suhteesikin varmemmalle pohjalle kun ei tarvitse toista koko ajan epäillä vaan löytyy se luottamus.
Kiitos neuvostasi, mutta otit nyt puheeksi enemmänkin sen mustasukkaisuuden, jonka ei ollut tarkoitus olla mun viestini pointti. Se asia/ongelma on kyllä meidän perheessä jo tiedostettu kaikin puolin. Tarkoitin nyt lähinnä tätä mun suhtautumistani miehen lapseen oman lapsen syntymän jälkeen, että onko se normaalia ja onko muilla kokemusta vastaavasta. Siinä ei mielestäni ole kysymys mustasukkaisuudesta, vaan yksinkertaisesti siitä, että mua ÄRSYTTÄÄ välillä aivan suunnattomasti se lapsi ja sen tavat ja tekemiset... En oikein osaa kunnolla edes selittää tätä asiaa, koska toisaalta on varmaankin täysin normaalia se, että TOTTAKAI omaa lasta rakastaa enemmän kuin ketään muuta (enkä mä ketään muuta lasta edes rakasta, kuin tätä omaani!). Mutta että pelottaa se, että jonain päivänä vielä loukkaan miestäni tällä asialla, jos vahingossa heikkona hetkenäni esim. sanoa töksäytän tästä asiasta hänelle jotain tms.?!?!?
kaikki tunteet ovat sallittuja. Ei itselleen voi mitään jos tuntee noin. Itsekin tunnen sanoin mieheni lasta kohtaan, vaikka hän on ylikiltti lapsi, ei voi mitään kun hän ärsyttää. Vihaan tapaamisviikonloppuja yli kaiken. Sinun kannattaa ehdottomasti kertoa tunteistasi miehellesi vaikka tunteet olisivatkin kuinka kielteisiä tahansa. Jospa miehesi tietty käyttäytyminen lasta kohtaan ärsyttää. Kerro ihmeessä tuntemuksistasi ja sano että sinua todella ahdistaa. Jospa mies oman käyttäytymisen muutoksella saa helpotusta sinun tilanteeseen.
Mun miehelläni on kaksi lasta ja meillä on kaksi yhteistä lasta. Tunnistin itseni ja tunteeni sinun kirjoituksestasi, vastasynnyttäneenä. Olen miettinyt näitä asioita usein ja olen huomannut, että osittain ne varmasti liittyvät hormonivaihteluihin ja äidinvaistoon. Siis ne ärsytyksen tunteet.
Eli olen huomannut, että kun synnytin ensimmäisen lapseni, minua alkoivat mieheni lapset ärsyttämään enemmän kuin ennen. TIETENKÄÄN en näille lapsille näyttänyt mitään ärsyyntymistä. Kauniisti ohjasin, miten vauvaa käsitellään ja miten hoidetaan, ja mihin saa koskea ja mihin ei. Kilttejä lapsia kun ovat, oppivat ja tottelivat. Kun lapseni tuli vuoden ikäiseksi, imetyskin loppui, huomasin ilokseni että suhtautumiseni mieheni lapsiin palautui ennalleen! En enään ärsyyntynytkään heistä! Päinvastoin, iloitsin suunnattomasti kun huomasin pikkuiseni nauttivan isompien lasten seurasta! ja nämä lapset jaksoivat naurattaa ja leikkiä pikkuisen kanssa.
Kun synnytin toisen lapseni, sama toistui. Eli mieheni lapset alkoivat ärsyttämään entistä enemmän. En taaskaan näyttänyt sitä heille. Mutta välillä tosiaan tuntui raskaalta ne ajat, kun lapset olivat meillä. Olin miehellenikin kiukkuinen, mutta en kertonut aivan rehellisesti syytä. En halunnut loukata häntä. Mutta nyt itse suhtaudun hieman eri vakavudella kuin aikaisemmin. Eli uskon, että tämäkin vaihe menee ohi. Kun alan palautuun kaikin puolin synnytyksestä omaksi itsekseni (menee arviolta 1-2 vuotta) myös suhtautumiseni palautuu. Aina ei ole helppoa, mutta ei elämän pidä ollakaan! Tätä miestä rakastan, tämän olen valinnut lapsineen. Mielestäni sinun pitää keskustella miehesi kanssa tunteistasi. Mutta ÄLÄ LOUKKAA häntä! Älä kerro aivan rehellisesti kaikkea. Ajattele asiaa toisin päin, mikä loukkaisi sinua ja mitä voit vastaanottaa loukkaantumatta, jos joku puhuisi negatiivisistä tunteistaan SINUN lastasi kohtaan. Tsemppiä! Varmasti pärjäätte, jos molemmat sitä haluatte!!
onhan sekin tunne jos miehellä palaa pinna ja vetää naista nyrkillä päähän,tunnehan sekin on.
just! vaikka väärin onkin, se lyöminen (varsinkin naisen!)mut oletteko ajatellut asiaa niin, että ihminen on eläin! esim. tosen poikanen on uhka oman poikasen selviytymiselle! ei se sen kummempaa ole, nuo tunteet! normaalia luonnon kiertokulkua!
90 prossaa naisista sais mennä psykoloogin juttusille,tarkkaile omaa kaveripiiriäsi löydät varmaan samaa käytöstä sieltäkin,minä ainaki olen kuullut ja nähnyt.
yh naisen lapsia pitäis rakastaa,miehen lapsia saa vihata.tämä on sitä naisen tasa-arvoa,mee hoitoon.
kasva aikuiseksi. olet ottanut miehen jolla on lapsi edellisestä suhteesta. joudut siis hyväksymään sen ja ottamaan vastuun hänen lapsestaan myös jatkossa, onhan hän yhteisen lapsenne sisarpuolikin, ajattele sitä. mustasukkaisuus on ajanut monen suhteen eroon. eli kannattaa harkita aikuistumista.
Siis kaikki jesuksen pöntöt ne rupee kersoja tekemään..ootkohan aivan kypsä äidiksi edes omalle kakaralles1?
Jos mun lapsesta joku uus eukko ajattelis tollain niin ikinä en lastani sen seuraan laittaisi!
tajuaksä että se sun äijäs lapsi on VIATON lapsi joka ei tajua sun sairaalloisesta mustasukkaisuudestas vielä yhtään mitään!?
Onhan silläkin oikeus tavata omaa isäänsä ja kokea olla tervatullut oman isänsä luokse!!
Kasva aikuiseks ja tee tenavas vasta sitten, idiootti!
Toivottavasti sinulla ei ole lapsia! Minkälainen esikuva mielipiteinesi (ja niiden esitystavan) muodossa olisit?!? Tosiaan toivon, että olet lapseton.
Ymmärrän sinua hyvin. Miehelläni on 5-vuotias tytär edellisestä liitostaan ja hän vierailee meillä säännöllisesti. Toisaalta minusta on ihana kun mieheni pitää tytöstään huolta yms. mutta lapsihan on minulle täysin vieras... Ei toisen lasta vaan voi rakastaa samalla lailla kun omaansa. Meidän yhteinen pienokainen syntyy piakkoin, mitenkähän sitten? Mieheni näet sanoi minulle tässä, että miksi olen kokoajan niin tyly hänen tytölleen. Aluksi olin aivan hämmentynyt, että minäkö muka, mutta asiaa ajteltuani huomasin sen olevan totta. Ja nyt todella yritän muuttaa tapojani! Samanlainen lapsi hänkin on kuin omani tulee olemaan, ja kaipaa isänsä huomiota ja rakkautta. Hankalahan se on, ja varmasti olen tietyllä tapaa mustasukkainenkin lapselle, minä aikuinen akka, mutta minkäs teet... Ei se kuitenkaan ole lapsen vika. Minä ainakin meinasin olla vaan turpa kiinni näistä asioista, niin sanoakseni. Minä se olen jonka pitää muuttua. Varmaan sinunkin olisi hyvä pitää ajatuksesi vaan omana tietonasi... Kannattaa yrittää asennoitua vaan silleen, että päivä, ja se on ohitse yms. Mutta kuitenkin, yritä edes nähdä miehesi lapsessa jotain hyvääkin. Nyt mietittyääni voin sanoa, että mieheni tytär on älykäs ikäisekseen, ihan mukava ja kiltti. Se on alku.
Kirjoituksesi olisi muuten voinut olla kuin minun suustani... Olisi kiva jos vastaisit jotain, voisi vaihtaa vielä ajatuksia...
Kuin omaa tekstiä olisi lukenut. Meillä myös miehellä lapsi edellisesta liitosta ja nyt yhteinen. Tunteet ovat samanlaisia kuin sinulla. En tiedä mikä siihen auttaisi, mutta sen tiedän että on oikeus tuntea noin ja tottakai se oma lapsi on aina oma. Ei ketään voi pakottaa rakastamaan toisen lasta. Se on taas toinen asia, että on silti käyttäydyttävä lasta kohtaan asiallisesti, kuten aikuisiakin ihmisiä kohtaan joista ei pidä.
Jaksamista sinulle.
Kiitos vaan kommenteista ja mielipiteistä kaikille - myös teille, jotka kehoititte mua menemään hoitoon :) Ihan tottahan se on, että on tosi sairasta olla mustasukkainen PIENELLE LAPSELLE. Mutta oli miten oli, niin tälle lapselle mä olen kuitenkin ollut ystävällinen aina kun hän meillä on, enkä tosiaankaan näytä hänelle etten pitäisi hänestä tai että mulla olisi ylipäätään mitään ongelmaa tän asian suhteen. Sitäpaitsi nyt tilanne on sikälikin muuttunut, että eräs mun sukulainen on vasta nyt saanut tietää tästä mieheni toisesta lapsesta, ja on alkanut vihaamaan miestäni sen takia! Nyt mä olen sitten henkeen ja vereen oman perheeni (siis myös tämän mieheni lapsen) puolella tässä asiassa enkä enää edes muista, että tuo lapsi on ollut mulle joskus ongelma. Tämä kyseinen sukulainen on nyt yhtäkkiä itse mielessään päättänyt, että mieheni on huono isä koska hänellä on lapsi jollekin toisellekin naiselle kuin minulle. Tähän asti hän on kyllä ollut niiiiiin hyvä ja kunnollinen mies, mutta - kas kummaa - eipä ole enää! Mä olen tosi surullinen tästä tilanteesta, mutta ehkä sen sitten piti mennä näin, että mä näkisin kuinka onnellinen olen juuri tällaisen perheen kanssa kuin minulla on. Tuo sukulainen vaan pitäisi jotenkin saada järkiinsä, sillä mä en kovin kauaa kuuntele sellaista, että mun rakkaita arvostellaan ja mollataan. Varsinkaan sellaisen ihmisen taholta, joka ei tiedä meidän elämästä yhtään mitään!
Minulle on tulossa lapsi, syntyy kohta. Isällä on tytär entisestä avioliitosta. Mies ostaa aina omalle olemassaolevalle tytölle kaikkea, mutta eipä ole ostanut tulevalle vauvalle vielä mitään. Minä itse olen ostellut muutamia pehmoleluja jne. Olen joutunut piilottamaan ne, koska en halua, että tytärpuoli likaa ne valmiiksi. Haluan, että ne on vauvan leikkikaluja. Yksi päivä tytärpuoli (5v) penkoi laatikoita ja näki ne. Kysyi heti, että saako niillä leikkiä?! Jouduin sanomaan, että ne on tarkoitettu vauvalle, ei kosketa niihin. Se lapsi on aina saanut isältään kaiken ja pelkään, että kun itse en ole paikalla, isä antaan sen leikkiä niillä. Puhtaanvalkoisia nalleja, helistimiä jne. Minä sentään olen ostanut ne, kun mies ei osta mitään!! Äääh.
Saa nähdä kuinka meillä käy, kun lapsi tulee. Nyt olen jo mustasukkainen lapsesta, kun se vie niin paljon miehen aikaa, 2 vk kuukaudessa. Voi, kun olisi se normaali 2 viikonloppua kuukaudessa, mutta kun ei ole, niin ei ole. Joskus salaa toivon, että sen lapsen äiti muuttaisi vaikka Tenojoelle, jotta lasta ei nähtäisi niin usein!!
Oletko ajatellut, että miehesi 2-vuotias lapsi on sinun "oman" lapsesi sisar? Jos rakastat "omaa" lastasi niin ymmärrät että hänen perheeseensä/elämäänsä kuuluvat äiti, isä ja sisar.
Tämä "miehesi" lapsi kuuluu oleellisella tavalla "oman" lapsesi elämään ja on ehkä tuki ja turva joskus hänen tulevaisuudessaan. Anna muidenkin rakastaa lastasi. Ei vauvan leluja tarvitse niin steriileinä pitää etteikö sisko tai veli niihin voisi koskea. Ei tällä 2-vuotiaalla sisarella (melkein vauva vielä itsekkin) nyt varmaan niin pahoja tarttuvia tauteja ole? Hyvänä neuvona siis: Rakasta ja anna muiden rakastaa.