Te jotka olette kärsineet masennuksesta, johon liittyy mm. alhaista mielialaa, surullisuutta, ahdistusta, innottomuutta, oletteko pystyneet tietoisella päätöksellä ja voimakkaalla yrittämisellä muuttamaan mielentilaanne korkeammaksi, iloisemmaksi, rennommaksi ja innostuneemmaksi?
Olen toden teolla alkanut kiinnostua mielenhallinnasta tietoisesti. Voiko se toimia pidemmän päälle? Minulla on huonoja elämänolosuhteita, joiden takia mielialani on usein alhaalla. Pari kertaa olen onnistunut muuttamaan fiilikseni, kun olen uskaltanut yrittää. Sanon itselleni mielessäni: "Nyt olen iloisempi ja innostuneempi enkä pelkää", ja se on onnistunut, ainakin pariksi tunniksi.
Mitä ajattelette edellä kuvatun toiminnan olevan: valheellisuutta ja teeskentelyä vai viisautta ja rohkeutta?
Kuuluuko huonoissa olosuhteissa elävän välttämättä olla surullinen ja ahdistunut? Jos hän mielenhallinnalla onnistuu yhä pidempiaikaisesti muuntamaan mielentilaansa iloisemmaksi, onko se teeskentelyä? Voiko huonoissa olosuhteissa elävä (esim. on sairautta, köyhyyttä ja ihmissuhdeongelmia) olla onnellinen ja iloinen ilman valhetta ja teeskentelyä?
Entä jos kokeilee sellaista muotoilua, että sisällyttää huonot olosuhteet ja realiteetit positiivisiin mielenhallintalauseisiin? Esim. "Olen rahaongelmissa, sairas ja elämäntilanteeni saa muut ihmiset usein säälimään tai vähättelemään minua, mutta näistä realiteeteista huolimatta valitsen olla iloinen ja hyvällä itseluottamuksella ihmisten keskuudessa. Vaikka muut ihmiset näkisivät minut vähäpätöisenä ja negatiivisesti, en ota vastaan heidän määrittelyään minusta"?
Jos mielenhallintalauseet muotoilisi noin, niihen ei sisältyisi valheellisuutta ja huonojen olosuhteiden kieltämistä, vaan olosuhteet myönnettäisiin ja sen lisäksi muunnettaisiin mielentilaa korkeammaksi.
Onko kukaan koskaan kokeillut, voisiko toimia pidemmällä aikavälillä? Onko iloisuus ja rentous huonoissa olosuhteissa välttämättä teeksentelyä?
Olen toden teolla alkanut kiinnostua mielenhallinnasta tietoisesti. Voiko se toimia pidemmän päälle? Minulla on huonoja elämänolosuhteita, joiden takia mielialani on usein alhaalla. Pari kertaa olen onnistunut muuttamaan fiilikseni, kun olen uskaltanut yrittää. Sanon itselleni mielessäni: "Nyt olen iloisempi ja innostuneempi enkä pelkää", ja se on onnistunut, ainakin pariksi tunniksi.
Mitä ajattelette edellä kuvatun toiminnan olevan: valheellisuutta ja teeskentelyä vai viisautta ja rohkeutta?
Kuuluuko huonoissa olosuhteissa elävän välttämättä olla surullinen ja ahdistunut? Jos hän mielenhallinnalla onnistuu yhä pidempiaikaisesti muuntamaan mielentilaansa iloisemmaksi, onko se teeskentelyä? Voiko huonoissa olosuhteissa elävä (esim. on sairautta, köyhyyttä ja ihmissuhdeongelmia) olla onnellinen ja iloinen ilman valhetta ja teeskentelyä?
Entä jos kokeilee sellaista muotoilua, että sisällyttää huonot olosuhteet ja realiteetit positiivisiin mielenhallintalauseisiin? Esim. "Olen rahaongelmissa, sairas ja elämäntilanteeni saa muut ihmiset usein säälimään tai vähättelemään minua, mutta näistä realiteeteista huolimatta valitsen olla iloinen ja hyvällä itseluottamuksella ihmisten keskuudessa. Vaikka muut ihmiset näkisivät minut vähäpätöisenä ja negatiivisesti, en ota vastaan heidän määrittelyään minusta"?
Jos mielenhallintalauseet muotoilisi noin, niihen ei sisältyisi valheellisuutta ja huonojen olosuhteiden kieltämistä, vaan olosuhteet myönnettäisiin ja sen lisäksi muunnettaisiin mielentilaa korkeammaksi.
Onko kukaan koskaan kokeillut, voisiko toimia pidemmällä aikavälillä? Onko iloisuus ja rentous huonoissa olosuhteissa välttämättä teeksentelyä?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Olen kokeillut. Olin kävelemässä taajamassa talvella aivan surkeissa fiiliksissä. Muistin vanhan ajatusten ohjauskikan.
Siirsin mielikuvat Pohjoisen Jäämeren lakeuksille. Tunsin miten pulssi kiihtyi pumppaamaan uutta verta aivoihin.
Tuo oli itsesuggestiota, johon tutustuin 50v. sitten ranskalaisen lääkäri Emile Couen pienen kirjasen ohjeilla.
Suggestioaltteilla ihmisillä tuo joskus toimii.
Minäkin olen kauan sitten lukenut Emil Couen kirjasen, joka oli muistaakseni nimeltään "Kuinka parannan itseni suggestiolla". Kirja hajosi sittemmin ja lehdet hävisivät. Täytyykin yrittää etsiä sitä vielä antikvariaateista.
Itsesuggestiolauseisiin ei muistaakseni saisi sisällyttää mitään negatiivisia, ei-toivottuja lauseita ja sanoja, vaan pitää ilmaista vain se positiivinen ja toivottu. Esim. ei: "en enää voi huonosti", vaan: "voin hyvin".
Pelkään kuitenkin, että tulokset eivät ole pitkällä aikavälillä hyvät, jos mielenhallinnassa ignoorataan eli jätetään kokonaan huomiotta ne negatiiviset olosuhteet ja asiat. Haluaisin sekä olla rehellinen ja tiedostaa / tunnustaa negatiiviset asiat että saavuttaa korkeamman mielentilan. Haluaisin tunnustaa negatiiviset faktat, mutta en halua kärsiä niistä.
En halua kärsiä ja pelätä, vaan olla rento ja iloinen, mutta huonot olosuhteet vetävät mielialaani koko ajan alaspäin. Minun on tietoisesti säännöllisin väliajoin havahduttava siihen ja kartoitettava tilanne sekä mahdollisuuteni kohottaa mielialaani. Olosuhteet ovat niin huonot.
Negatiivisten ajatuskehien katkominen on tärkeää ja toimivaa, mutta minun on vaikea sulattaa sellaista, että vain päätetään olla iloinen. Lähtökohtana on pyrkimys korjata olosuhteet sellaisiksi, että elämästä voi nauttia. Jos ympäristö on paskaa, niin kyllä mieliala muuttuu nopeasti samankaltaiseksi. Muutoksen tekeminen vaatii voimia ja positiivista suhtautumista. Valitettavasti muutosta on paha tehdä, jos on täysin masentunut / psykoottinen / itsemurhan partaalla. Kaikki parantuminen vaatii aikaa, ja mielestäni itsensä psyykkaaminen iloiseksi on ajanhukkaa.
Tietenkin paras vaihtoehto on korjata huonot olosuhteet. Tarkoitinkin sellaisia huonoja olosuhteita, jotka ovat korjaamattomia, esim. parantumaton sairaus, työkyvyttömyys ja näistä johtuvat rahavaikeudet.
Jos ei voi muuttaa olosuhteita, mutta silti pyrkii mielenhallinnalla ja olosuhteiden tunnustamisen kautta parantamaan mielentilaansa. Sitä tarkoitan ja siihen pyrin. Asiaa pohdittuani olen tullut siihen tulokseen, että se voi olla mahdollista. Eli ei negatiivisten asioiden kieltämisen kautta, vaan siten että olosuhteet tunnustetaan.
Kukapa ja mikäpä ihmisen mieltä hallitsee, jos ei ihminen itse? Onko tarkoitus, että olosuhteet kohtalonomaisesti määräävät mielentilan? Onko ihminen muka olosuhteidensa vanki? En usko siihen.
Mieltä ei voi eikä ole hyvä yrittää totaalisesti hallita. Tämä ei sinänsä tietty sulje pois mahdollisuuksia "olla mieltä" eri tavoin.
...Näiden erilaisten tekniikoiden ja keinojen ongelma on juuri siinä, että niistä tulee helposti suorittamista ja ohjailua, joka ennemmin kapeuttaa mieltä kuin avaa sitä. Tätä olisi varmaan hyvä muistaa koko ajan, jos pyrkii jotenkin muuttelemaan tuntemisiaan.
En kaipaa mielen avaamista, vaan korkeampaa mielialaa, mutta siten, että mieltä ei ohjailtaisi suljettuna kokonaisuutena, irrallaan ympäristöstä ja muista ihmisistä, vaan ympäristö, olosuhteet ja muut ihmiset huomioiden.
En pyri totaaliseen hallintaan ja joka hetken tiedostamiseen, vaan ainoastaan hetkittäin havahtumaan alhaiseen mielialaan ja sitten muuntamaan sen korkeammaksi tietyn suuntaisella pohdinnalla, tietoisella ajattelulla. Kunnes taas vaikeaan elämäntilanteeseen liittyvät ajatukset, käytännön tehtävät ja sisäiset motiivit yms. ovat vetäneet mielialan, emootiot yms. alas. Sitten taas kohotan sen tietoisella pohdinnalla.
Olen todella pari kertaa onnistunut tässä. Pyrkimyksenäni on useammin (säännönmukaisesti tai aina kun tarve vaatii) toteuttaa sitä ja kenties kerta kerralta saada korkeamman mielialan tila pysymään pidempään.
Haluan erikseen korostaa, että en missään nimessä puhu mistään idän uskonnoista, meditaatioista ja filosofioista tai niihin perustuvasta new agesta, joissa pyritään 100% tietoiseen läsnäoloon. En usko mielen 100% kontrollointiin ja jatkuvaan tiedostamiseen enkä edes halua sitä.
Aivan... No siis voihan tietoisin pohdinnoin ja suuntaamisin pyrkiä toteuttamaan muutoksia ja johonkin saakka onnistua siinä.
Oman kokemukseni mukaan se ei vain ole niin syvää ja kestävää kuin "avautumisen" ja vastaanottamisen kautta tapahtuva kulkeminen.
Viime kädessä jälkimmäisessä on tietysti kyse (kristin-)uskosta, armosta, rakkaudesta. En pyrkinyt edellä tuomaan tätä esiin, tein vain nuo yleiset huomiot.
Meditaatio on siitä hyvä mielen harjoitusmuoto, että se, ainakin minulla nostaa päivät kipupisteet esille.
Näin päivän mahdolliset harmit eivät jää mielen rasitteeksi; uuteen päivään ikäänkuin putsatulta pöydältä.
Miten meditaatio nostaa päivän kipupisteet esille? Tarkoitatko, että huolet tulevat meditaation aikana ajatuksina tai mielikuvina tietoisuuteen vai että ne muuntuvat kivuiksi tai esim. lihasjännitystiloiksi kehoon? Koetko että ikävät asiat ovat helpompia kantaa meditaation jälkeen tai että niiden merkitys asettuu oikeisiin mittasuhteisiin eivätkä ne vaivaa niin aktiivisesti mieltä?
Millä tavalla harjoittamasi meditaatio auttaa kohottamaan mielialaa ja irrotautumaan ajatuksellisesti ja emotionaalisesti ikävien olosuhteiden ja tapahtumien aiheuttamasta alakulosta? Oletko harjoittanut meditaatiota pitkään ja säännöllisesti ja kestikö kauan ennen kuin aloit saada toivottuja tuloksia?