Oksentamiskammosta...

Minulla on ollut tuo kammo koko ikäni. Se on vaikuttanut oikeastaan kaikkeen mahdolliseen elämässäni; en voi käydä töissä/opiskella, seurustella... sairastuin keskivaikeaan masennukseen jne. Jouduin myös muuttamaan pois helsingistä kun en pystynyt matkustamaan bussilla enkä käymään keskustassa. Olen äskettäin kirjoitellut tästä aiheesta myös tuolla mielenterveysosastolla, ja yllätyin siitä miten yleinen tämä fobia on, vaikka en ole siitä juuri kuullut puhuttavan. Ruotsissa on oma foorumi emetofobeille, sinne avattiin juuri suomenkielinen osasto, osoitteessa http://www.emetofobi.se/

Jos haluat mailailla, osoite on [email protected].

En olisi pari vuotta sitten uskonut, että voisin melkeinpä voittaa oksennuspelkoni. Mutta näin kävi!

Muistan tarkalleen päivän, josta pelkoni sai alkunsa. 30.4.2000! Vappuna sairastuin hirveään oksennustautiin, ja se yö oli mielettömän kauhea! Oksensin vain kerran, jonka jälkeen olo helpottui. Muistan jokaikisen hetken tuosta tapahtumasta. Pahinta oli, ettei tämä tapahtunut kotona, vaan olin sukulaisilla yötä. Oli äärimmäisen noloa sairastua nimenomaan siellä. Onneksi sukulaiseni oli todella myötätuntoinen, joka helpotti sinällään oloani. Jos hän olisi torunut minua tai jotain vastaavaa, olisi pelkoni varmasti ollut suurempi.
Oksennustauti meni tuolloin päivässä ohi, enkä ole sen jälkeen oksentanut kertaakaan. Olin oksennusfobian saadessani 12-vuotias.

Yläasteikäisenä, 7. ja 8. luokalla pelkoni oli kaikista voimakkaimmillaan. Pelkäsin päivittäin mennä erityisesti talvisin kouluun, kun mahatautia oli liikkeellä. Koko ajan pelkäsin koulussa, että joku oksentaa niskaan tai joudun kohtaamaan oksentavia oppilaita. Näin ei kuitenkaan kertaakaan käynyt. Pari kertaa kantautui korvaani, että joku oli viereisessä luokassa oksentanut, ja voitte vaan kuvitella, miten se minut ahdisti. Ennen tuota uutista minulla saattoi olo olla hyvä, mutta heti sen kuulemisen jälkeen ruokahaluni katosi ainakin sen päivän ajaksi. (Hitto, nyt rupes kyllä ahdistamaan, kun muistelee noita vanhoja aikoja..) Joskus saatoin jättää ruokailunkin välistä, jos oli jotain "epäilyttävää" ruokaa. En ikinä uskaltanut syödä itseäni täyteen koulussa. Aina piti olla puhtaat kädet ennen ruokailua. Kavereilta saadut karkit ja purukumit heitin aina samantien menemään siinä pelossa, että niissä olisi joku pöpö. Luotin ainoastaan kotona syötyyn ruokaan.
Kaikista pahinta noina aikoina oli, kun kotona pikkusisarus sairasteli moneen otteeseen oksennustautia. Muistan erään kesäisen viikonlopun, jolloin hän siihen sairastui. Pelkäsin kuollakseni, milloin se tarttuu minuun! Ja kyllähän se tarttui, mutta selvisin siitä taudista oksentamatta. Pelko ehkä vähän lievittyi sen myötä.
Sitten tuli kevät (2002), ja pikkusisarus sairastui uudelleen oksennustautiin, mutta nyt tilanne oli kuin suoraan painajaisesta! TASAN kaksi vuotta omasta oksennustaudistani oli kulunut, ja yöllä heräsin oksennuksen hajuun (en omaan) ja älysin, että sisarukseni oli sairastunut. Voitte vaan kuvitella ahditukseni! Tärisin koko yön, luulen, että kyseessä oli jonkin asteinen paniikkikohtaus. Useita päiviä tuon jälkeen olin masentunut ja pelkäsin taudin tarttuvan minuun. Niin ei kuitenkaan käynyt, onneksi! Noina pahimpina aikoina saatoin ahdistua jopa päiviksi, jos kuulin, että joku ystäväni vaikkapa toisesta kaupungista oli oksennustaudissa.. Aivan mieletöntä näin jälkikäteen ajateltuna.

Sitten koitti peruskoulun viimeinen luokka. Pikkuhiljaa, huomaamatta saatoin itsekin havaita, etten ajatellut pelkoani päivittäin. Osasyynä tähän oli erittäin ihana 8. ja 9. luokan välinen kesäloma. Toki koin joitakin ahdistavia tilanteita 9. luokallakin liittyen oksentamiseen, mutta niitä oli huomattavasti vähemmän kuin ennen. 9. luokalla minulle tuli muita psyykkisiä oireita, nimittäin sairastuin jännittämiseen. Tai siis tarkalleen sanottuna esiintymisjännitys tuli mukaan kuvioihin, jota rupesin sitten päivittäin pohtimaan. Siinä samassa oksennusfobia lieventyi.

Aloitin nyt koulun uudessa paikassa syksyllä. Oksennusfobiani on tällä hetkellä lähes olematon. Sisarukseni sairastui pari kuukautta sitten oksennustautiin. Hämmästykseni en ahdistunut enää lähes lainkaan. Pystyin olemaan hänen vierellään ja leikkimään hänen kanssaan, vaikka hän olikin sairas. Eikä tauti tarttunut. Lisäksi yleisvointini on huomattavasti parempi, olen paremmalla tuulella koulussa, kun en enää pelkää oksentamista niin paljoa. Tietysti, vaikka pelko onkin lieventynyt, en ottaisi vapaaehtoisesti oksennustautia tai en haluaisi nähdä toisen ihmisen oksentavan. Toki se laukaisee tietynlaisen ahdistuksen, mutta ei enää niin pahan kuin ennen. Tämä ehkä johtuu siitä, että pääsin opiskelemaan vanhasta, synkästä koulusta pois ja muutenkin elämään tuli muutoksia. Tuo jännittämiseni, mitä nyt tavallaan sairastan tai siis jännitän monia asioita paljon, niin tuo ongelma on sivuuttanut oksennuspelon. Kyllä taidan tästä kärsiä ennemmin kuin oksennusfobiasta.

Luulen, että osa fobioista saattaa hävitä ajan myötä itsestään. Minulla ainakin näin taisi käydä. Murrosikäisenä on melkeinpä normaalia jonkun laiset fobiat yms, ehkä se liittyy jotenkin ikävaiheeseen. Mutta ei toki kaikilla nuo pelot mene ohi. Niitä hiljattain kohtaamalla kuitenkin oppii sen, ettei niissä loppujen lopuksi ole mitään pelättävää. Itseäni ainakin lohduttaa se, että monet oksennusfobiasta kärsivät/kärsineet eivät ole oksentaneet useisiin vuosiin. Luulen, että fobian myötä minulle on kehittynyt jonkin asteinen immuuni oksentamista kohtaan, eli en siis oksenna helpolla. Toisaalta hyvä, toisaalta huono asia.

En tiedä mitään konstia, millä oksennuskammosta voisi tuosta noin vaan päästä ohi, mutta te, jotka olette vielä nuoria ja kärsitte fobiasta, niin älkää menettäkö toivoanne - on hyvinkin mahdollista, että iän myötä unohdatte fobian. Tärkeätä on hankkia positiivisia kokemuksia elämästä, ihania muistoja, suunnitelmia /tavoitteita tulevaisuudelle ja vaihtelu virkistää aina! Kuten sanoin alussa, en olisi pari vuotta sitten uskonut, etten enää kärsisi fobiasta niin voimakkaasti. Ihmeitä tapahtuu siis. :)
Ja sitä paitsi, te, ketkä kärsitte fobiasta, ette ole yksin! Moni muukin kärsii tästä samasta. Mutta pelko on opittu asia, siitä voi oppia myös pois. Kaikki on päänne sisällä; kaikki riippuu teistä itsestänne.

Tsemppiä! :)