Mä tiedän, että tämä on turha paikka purkaa mieltään ja pahaa oloaan. Tiedän että tämäkin teksti peittyy nopeasti "parempien" aiheiden alle.
Kirjoitan tätä itselleni. Yhtä hyvin voisin tietysti kirjoittaa tämän paperille ja laittaa sitten revittynä roskiin. Yhtä hyvin kait voisin jättää kokonaan kirjoittamatta ja pitää asian sisälläni loppuun saakka. Olisi paljon sanottavaa. Monta ajatusta mielessä.
Olen alle kuuskymppinen ja yksin. Yksinäni ajattelen mennyttä elämääni ja koen kaiken menneen hukkaan. Törmään mitä vaan miettiessäni siihen etten ole mitään asiaa tässä elämässäni oikein tehnyt, aina olen väärin valinnut, väärin ratkaisuni tehnyt itseäni ja välillä kait muitakin kohtaan.
Toisinaan yritän uskotella itselleni että paskan elämäni syy on huono lapsuus, jos sitä edes oli. Sitten kuitenkin törmään ajatukseen etten ole osannut aikuisena oikein elää. Itse olen kaikki ratkaisuni tehnyt ja tilanteet toisensa perään möhlinyt. Olen muka elänyt ihmisiksi, yrittänyt, ollut hyvä koulussa, tehnyt työni ja sitä liikaakin, ollut olevinaan kiltti, iloinen ja avulias, mutta tiedän koko ajan tuhonneeni kaiken hyvän elämästäni. Teko siellä, toinen täällä. Väärin valittuja polkuja.
Nyt olen yksin muka omasta valinnastani ja se on täyttä helvettiä... olen sen ansainnut.
Pelkään niitä uuvuttavia pitkiä vuosia jotka ovat vielä edessä. Takana niitä on jo kylliksi. Joka ikinen aamu on jo melkein kauhun paikka. Miten taas jaksan tämänkin päivän ahdistavissa aatoksissani. Ajatukset kiertävät kehää ja jos ne johonkin poikkeavat niin eivät ainakaan mihinkään valoisaan asiaan. Loputtomana virtana soljuu mieleeni elämän monimutkainen sotkuinen vyyhti kaikkine umpisolmuineen. Olen kuvitellut olleeni fiksu. Paskat! Tyhmin ja turhin otus olen mitä maa päällään kantaa.
Liian terve olen, vaikken enää töihin kykenekään. Liian monta pitkää päivää ja mahdollisesti 20 tai jopa 40 vuotta on vielä lusittavana. Jatkuva puristus rinnassa ja itku kurkussa. Köyhyys jumittaa loputkin mahdollisuudet. Vuokra nousee taas, asumistuki pienenee, eläkkeeseen ei tule indeksikorotusta. Tätä kun jatkuu ei ole hyvää odotettavissa. Vuosi vuodelta huonommaksi menee. Murhetta murheen perään. Kun yhdestä hädintuskin selviän tulee seuraava kolhu ja nämä tuskaiset ajatukset ja syyllisyyden tunne kaikesta mahdollisesta loputtomiin. Tahtoisin päästä pois.
En jaksa enää mitään. Järki menee.
Kirjoitan tätä itselleni. Yhtä hyvin voisin tietysti kirjoittaa tämän paperille ja laittaa sitten revittynä roskiin. Yhtä hyvin kait voisin jättää kokonaan kirjoittamatta ja pitää asian sisälläni loppuun saakka. Olisi paljon sanottavaa. Monta ajatusta mielessä.
Olen alle kuuskymppinen ja yksin. Yksinäni ajattelen mennyttä elämääni ja koen kaiken menneen hukkaan. Törmään mitä vaan miettiessäni siihen etten ole mitään asiaa tässä elämässäni oikein tehnyt, aina olen väärin valinnut, väärin ratkaisuni tehnyt itseäni ja välillä kait muitakin kohtaan.
Toisinaan yritän uskotella itselleni että paskan elämäni syy on huono lapsuus, jos sitä edes oli. Sitten kuitenkin törmään ajatukseen etten ole osannut aikuisena oikein elää. Itse olen kaikki ratkaisuni tehnyt ja tilanteet toisensa perään möhlinyt. Olen muka elänyt ihmisiksi, yrittänyt, ollut hyvä koulussa, tehnyt työni ja sitä liikaakin, ollut olevinaan kiltti, iloinen ja avulias, mutta tiedän koko ajan tuhonneeni kaiken hyvän elämästäni. Teko siellä, toinen täällä. Väärin valittuja polkuja.
Nyt olen yksin muka omasta valinnastani ja se on täyttä helvettiä... olen sen ansainnut.
Pelkään niitä uuvuttavia pitkiä vuosia jotka ovat vielä edessä. Takana niitä on jo kylliksi. Joka ikinen aamu on jo melkein kauhun paikka. Miten taas jaksan tämänkin päivän ahdistavissa aatoksissani. Ajatukset kiertävät kehää ja jos ne johonkin poikkeavat niin eivät ainakaan mihinkään valoisaan asiaan. Loputtomana virtana soljuu mieleeni elämän monimutkainen sotkuinen vyyhti kaikkine umpisolmuineen. Olen kuvitellut olleeni fiksu. Paskat! Tyhmin ja turhin otus olen mitä maa päällään kantaa.
Liian terve olen, vaikken enää töihin kykenekään. Liian monta pitkää päivää ja mahdollisesti 20 tai jopa 40 vuotta on vielä lusittavana. Jatkuva puristus rinnassa ja itku kurkussa. Köyhyys jumittaa loputkin mahdollisuudet. Vuokra nousee taas, asumistuki pienenee, eläkkeeseen ei tule indeksikorotusta. Tätä kun jatkuu ei ole hyvää odotettavissa. Vuosi vuodelta huonommaksi menee. Murhetta murheen perään. Kun yhdestä hädintuskin selviän tulee seuraava kolhu ja nämä tuskaiset ajatukset ja syyllisyyden tunne kaikesta mahdollisesta loputtomiin. Tahtoisin päästä pois.
En jaksa enää mitään. Järki menee.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Jotenkin tuttua. Vuosi vuoden perään nuo korotukset ja rahan yleinen väheneminen elämässä. Mikset voisi yrittää hankkia seuraa? Seuranhakua? Jos taas olet vuokranmaksaja, olet toisaalta vapaa lähtemään ja vaihtamaan paikkakuntaa, paskaakos tuota pohtii samassa paikassa, onhan se jo nähty..tilanne ei muutu.. Muuta jonnekkin muualle, ota koira, onhan näitä.. Vaihtoehtoja, ettet olisi niin yksin. Tietysti on se rahallinen kysymys. Mietin itsekin elämäni valintoja. Olisin voinut valita toisin, vai olisinko, mennyt on mennyttä. Mikähän olisi tilanne jos olisi jotain tehnyt muullatavoin? Miksen kuunnellut äitini neuvoja. Ne olivat oikeita neuvoja, mutta ei kun jääräpäisesti vaan.
Lämmin kiitos ja kumarrus vastauksestasi sinulle "Tässänytonelämä"!
Olen vuokranmaksaja. Siksikin rahat hupenevat joka suuntaan.
Miten tai mihin asiaan paikkakunnan vaihto auttaa? Mitä pakenisin? En mitään? Paikkakunnan vaihto ei yksinäisyyttä tai mitään muutakaan asiaa auta. Tämä on "halpa" kaupunki... ei se auta mun vähissä rahoissani. Yksinäisyys ei poistu vieraaseen paikkaan mennessä, se lisääntyy mikäli vielä mahdollista.
Menneisyyteni ei mene mihinkään vaikka kuinka juoksisin. Voin sen unohtaa, kun tulee muuta ajateltavaa mutta se ei pois pyyhkiydy. En ole mitään todella pahaa tehnyt, vain väärin valinnut - tyyliin "hyvä tyyppi, mutta täys paska"!
Mihin auttaa kumppani, jos semmoista kuin parisuhde tarkoitat seuralla ja sen haulla. Tokihan se auttaa totaaliseen yksinäisyyteen... Äsh! Mutta se voi tuoda paljon murheita ja myös vastuuta siitä toisestakin (jopa kustannuksia ja vaivaa). Eikä kumppania tai mitään seuraa niin vaan oteta! Hyi! Jos joku olis niin vaan otettavissa... luulisin ettei semmoinen persoona olisi vastakappaleeni :-/ Ehkäpä hän olisi liiankin johdateltava, takertuva ja ns. helppo joka suuntaan. No, tuo on konstikas juttu. Siinä on monta monessa. Enkä itsekään ole kaikesta siitä kommervenkistä selviytynyt. Pidän yhteen hiileen puhaltajasta, mutta sen "puhalluksen" pitää tulla sielusta, ei sanelusta, pakosta, auttajan tarpeesta, nöyryydestä....
Itse olen aina ollut kotiinpäin kallellaan asiassa kuin asiassa. En ole minäminä-tyyppi vaan meme-tyyppi ja meillä tarkoitan aina omaa laumaani ketään ulkopuolistakaan sortamatta. Toki minulla on omatkin mielipiteet ja kaikilla meillä pitää ollakin, mutta yhteistä linjaa pidän hyvänä asiana. Ainakin luulin olevani kotiinpäin-tyyppi ja haluaisin uskoa niin olleen. Paras ymmärrys ei aina ole kuitenkaan se oikea ymmärrys :-(
Koira olisi mukavaa seuraa. Olen pitkänlinja koiraihminen. Harmi vaan, kun vastuu siinäkin painaa. Pienikin koira tarvitsee ruokaa, ehkä rokotuksia, lääkäriä... En pysty. En pysty, en jaksa kantaa vastuuta tai uskallakaan varallisuuteni vuoksi riskeerata. Koira tarvitsee paljon kaikkea, aivan kuin mekin. Kissaa en huoli, enkä mitään muita otuksia. Hevonen kelpaisi, mutta sehän on aivan naurettava ajatus näillä rahkeilla.
Olen sinun ikäluokkaa ja vaatimaton eläjä. Vääriä valintoja on tullut tehtyä, mutta silti ole optimistinen. Mikäli haluat kirjoitella ja vaihtaa ajatuksia, niin, please. Ei väliä oletko mies tai nainen.
Niin, se osoite: [email protected]
Ikävä kyllä ihmisillä jotka eivät ole muuttaneet (riittävästi), on elämässään joku harhaluulo, että muuttaminen auttaa: ei se auta. Jos kyse on opiskelupaikasta tai työstä, siis pitkäaikaisista jutuista, saattaa olla että elämän voi rakentaa muualle, mutta muuten voin kokemuksesta kertoa, että edessä on aina, aina ja aina: se ettei suomalaiset tutustu kovin helposti. Olet yhtä yksin jokaikisessä paikassa, missään ei ole helpommin ystäviä. Voit hankkia harrastuksia ja olla aktiivinen, mutta olen itse vuosia muuttanut töiden perässä ja lopetin kun olin lopulta irrallaan kaikesta, mitään ei ollut, mikään ei parantunut ja kaikki muut olivat rakentaneet elämänsä. Minun kuulumatta mihinkään. Kukaan ei välitä vaikka yrittäisit pitää yhteyttä, soittaa, kirjoittaa ja joskus jopa käydä. Et tule saamaan uutta etkä vanhaa.
Muutto siis ilman oikeaa syytä, ei ole todellakaan mikään ratkaisu. Saattaa olla että löydät jotain, saattaa olla että et yhtään mitään. Kotiutuminen on aina edessä, muuttaminen on kallista eikä muualla ongelmat poistu mihinkään. Reissurin elämä on harhaa noin 99%:sti.
Minulla on myös koira. On totta että sen kanssa saa lenkkeillä, se pitää kouluttaa, siitä saa harrastuksen, ohimennen tuttavia ihmisistäkin, ja joo, vetoharrastuksista lenkkeilyihin on kaikkea. Mutta ihan siinä missä ihminen ei ole koira eikä korvaa koiralle koirakavereita, lajitoverin seuraa, ei koira voi korvata ihmiselle ihmisiä. Se ei puhu, sitä on turha inhimillistää: se ei omaa sillä tavalla mahdollisuutta olla meille ihminen. Se on ystävä, perheenjäsen, rakas, mutta enemmänkin lapsi, joka ei koskaan puhu samaa kieltä. Se pitää kasvattaa, siitä on vastuuta ja kuluja, itselläni menee 3-4 tuntiakin päivässä sen kanssa eri harrastuksissa välillä, se pitää ulkoilussa kiinni. Ja totta on, että ilman sitä varmaan vihaisin jo ihmisiä: ihan koska olisin niin yksin. Koirat on toki aitoja ja ihania siis. Mutta ne eivät ole ystävä, parisuhde eikä ihminen.
Koiraa ei voi ottaa korvaamaan ketään.
Mistä sitä seuraakaan niin aina hakee? Kun on sillä väliä, mitä se seura on, sitä ei voi kukaan väittää! Jopa juopot hakeutuu kaltaistensa seuraan kaikkein mieluiten. Jos ei ole rahaa käydä missään, ei voi mennä konsertteihin, teatteriin, käydä yksinkään ulkona, ei voi lähteä niillekään harvoille kutsuille mitä kerran 10 vuodessa saa ja se siitä. Tosiasia on se, että jos ei halua kirjoitella netissä tuntemattomille tai esittää epätoivoista nettideiteillä (kaikille se tutustumisen muoto ei sovi), ei köyhänä tapaa juuri ketään koskaan missään. Harrastusmahdollisuudet ovat todella rajatut. Vuodesta toiseen sinun joulusi on yksinäistä ja syntymäpäiväsi unohtuu: saako se yrittämään? Muut vieressä ostaa kärryn täyteen, sinä mietit riittääkö ruoka viikolle, sekä kannustaa vai masentaa kun voi jatkuvasti pahoin? Joo, semmoista se on. Hyvinvointi luo hyvinvointia, onnelliset on avoimia, rakkaus antaa voimia.
Mitä sitten voi tehdä? No, pitää harrastaa sitä mitä voi. Kestää lähinnä. Jos ei uskalla tappaa itseään (kuten minä en) niin sittenhän on vaan yritettävä pystyä olemaan. Hyväksyä se, että on tosiaan se liian kallis vuokra, liian vähän ruokaa, ei koskaan menoja, ystävät ovat unohtaneet eikä lopulta itsekään jaksa enää perään soitella: kai sen kaikki jonain vuonna tajuaa että ketään ei kiinnosta. Elämä kuolee, mutta jos siihen ei enää löydä kaiken kokeiltuaan mitään ratkaisuja, on jo väsynyt vuosien ja vuosien jälkeen ja ajoittain niin masentunut, ettei edes halua elää, niin minkäs siinä tekee. Jos ei kerran paranekaan, ei terapialla, ei muuttamalla, eikä muutoksilla. No, ap:n ei tarvitse enää töistä murehtia. Monet hakee epätoivolla töitäkin ja jäävät perheetömiksi ja lapsettomiksi, kun eivät tee vastuuttomasti lapsia loputtomaan köyhyyteen tai sitten eivät edes löydä ketään kenen kanssa koskaan tekisi.
Se sattuu, mutta sekin on todellisuutta, vaikka sitä kuinka yrittäisi vähätellä pois.
Mitä sitten? Ei mitään. Ihmiset ovat yksi iso kokonaisuus ja meitä on 7 miljardia. Yhtä vähän kun ketään oikeasti kiinnostaa jonkun nälkäkuolema, tai se ettei kiinalaisia pitäisi edes olla niin paljon, tai että jossain slummissa joku raiskataan ja tapetaan surkean elämän ja 30 vuoden prostituution jälkeen, ketään oikeasti kiinnostaa muutaman suomalaisen pahoinvointi. Koska sitä me olemme. Muutama ihmislajin edustaja, jolla menee huonosti: no, kuolee luonnossa eläimetkin joskus nälkään. Tough shit. Ap on täysin oikeassa, tai yhtä paljon väärässä: saattaa olla että hän elää 100-vuotiaaksi josta seuraavat 40 vuotta yksin. Jotkut ovat eläneet ja heihinkin varmaan on sattunut. Ja se voi olla meistä kuka tahansa, ihan ilman omaa ansiota, luonnevikaa tai aikaista luovuttamista.
Tyhjästä vaan on lopulta enää paha nyhjäistä.
Harkitsen:-]
Kyllä jossain on vikaa ja paljon, kun moni keski-ikäinenkin on jo väsynyt ja kyllästynyt ja suorastaan pelkää vanhuutta.
Tuossa eräänä päivänä alle viiskymppinen perheellinen nainen sanoi, ettei halua elää vanhaksi. Hänen suvussaan on sata vuotiaiksi eläneitä ja hänellä itsellään olisi sen mukaan jaksettavanaan vielä toinen 50 vuotta.
Taitaa elämä olla jo liiankin kiireistä ja kuluttavaa.
Porukat vanhenee ja nuoria syntyy aina vaan vähemmän.
Onko yksinäisyys jotenkin lisääntynyt? Onko aina ollut näin? Jotenkin tuntuu että perheet ja suvut pysyivät paremmin yhdessä joskus aikoinaan. Nyt kaikki lentää maailman tuuliin ja eri suunnille. Kaikilla on kiire ja sitten vaan hoksaa jonain päivänä olevansa vanha, yksin ja väsynyt.
Hei. Olen läpikäynyt masennuksen. Usein murheen aiheena on ollut tuo sama, että mietin kuinka asiat olisi pitänyt tehdä toisin jne.
Ongelman ydin on siinä että : itsearvonpuute, tyytymättömyys, riittämättömyyden tunteet, ne kaikki juontavat samasta lähteestä. Tavasta ajatella.
Jos mielensä täyttää asioilla joita ei ole. Siis aivan kuten mainokset toimivat. Sä tarttet tälläsen. Ilman tätä et voi elää ja niin edelleen.... kun huomio eli mielen tietoisuus on sidottu asioihin joita ei ole, syntyy suuri motivaatio hankkia lisää, sellaista mitä ei oikeastaan todella tarvitse. Kaikki mitä tarvitset sinulla jo on.
Siis, jos pyrit tyytyväisyyden tunteeseen, kiinnitä huomio asioihin joita sinulla on.
Älä murehdi mitä sinulla ei ole, vaan iloitse siitä mitä on.
On jotenkin hassua ja hullua se että murehdimme mitä ei ole (menneisyys, unet, kadonneet tilaisuudet) sen sijaan kun voisimme pysyä nykyhetkessä ja huomata tilaisuudet elää hetkessä (nyt ) ja nauttia siitä mitä on, terveys,tieto,kokemus,halut ...elämän jano.
Masentuneen ajatukset pyörivät kehää josta on vaikeaa irrota omin avuin. Masentunut kulkee kuin laput silmillään jossain pimeässä tunnelissa ja siellä tunnelin päässä ei näy valoa. Yksinäistä ei ole kukaan siitä kehästä pois tempaamassa.
Voi kun osaisin itsekin aina katsoa mitä minulla on. Olen koko aamupäivän yrittänyt sitä. Olen kait masentunut, kun en saa mitään oikein mieleeni. Tämä nuhjuinen ja tyyttymätön olo on raskasta. Se tuntuu vievän kaikki voimat.
Korkeintaan sen voin todeta, että asiat voisivat olla vieläkin huonommin. On sentään katto pään päällä, en ole pahasti sairas tai vammainen, nälkääkään en kärsi...
Telkkaria kun katsoo, näkee kaikkea kauheutta maailmalta. Silloin ainakin on hetken semmoinen olo, että suotta omaa kohtaani murehdin. Tässä istun puhtaana, lämpimässä, ei tarvitse pelätä eikä kaatopaikalta ruokaansa penkoa tms ... mikäs hätä minulla olisi. Vaan siltikin... raskasta tämä on. Minuakin ajatteluttaa vääjäämättömästi lähestyvä ja mahdollisesti pitkä yksinäinen vanhuus.
Sama tilanne kuin aloittajalla, paitsi rahasta ei ole puute. Olin niin vittumaisessa työssä, että siitä piti maksaa kunnon palkkaa, että tekijöitä riitti ja toisekseen siihen työhön erikoiskoulutettiin yli 3 vuotta ennenkuin sai alkaa. Siksi saan nyt kohtuuhyvää eläkettä. Niin kauan kuin sitä yleensä maksetaankaan...
Muuten onkin sitten kaikki mennyt päin helvettiä. Onneksi ikä loppuu pian, alkaahan ikänumerot jo seiskalla. Sen jälkeen joko näkee tai ei näe, mitä sitten. Tänne maan päälle en olisi halunnut syntyä, mutta ei minun mieltäni siinä kysytty. Tultava oli ja sekin kerrottiin lyhyesti, millaisen elämän saan. Ja sen sain.
Voi kun olisi jo tarpeeksi vanha! Aika tulee pitkäksi. Vaan ku en tiiä mikä on se tarpeeksi vanha. Kuinka kipeäksi pitää ensin tulla ja kuinka pitkään vielä semmoisenakin jossain laitoksessa virua haisevat vaipat housuissaan.
Paljon samaa on kaikkien teidän kirjoituksissa, mitä omassakin mielessä liikkuu.
Päällimmäisenä havahtuminen siihen että mittarissa on jo liki 60,
mistä se sinne vaivihkaa yhtäkkiä tulikin....aivan kuin varkain.
Tässä ehkä elämän yksi ns kriisikohta.
Tunteminen itsensä "tarpeettomaksi", mutta kenelle, yhteiskunnalleko?
'
Oravanpyörästä vapautuminen on antanut aikaa ajatella, joskus liikaakin,
mutta samalla antanut myös mahdollisuuden havahtua.
Pyörittänyt samoja kuvia kuin muutkin, miksi tein silloin niin kuin tein,
miksi valitsin niin, tai sanoin tai jätin tekemättä.....
Olisi "pitänyt" ja "kuulunut" tehdä vallan toisin.
Päätelmä: Minussa on jotain vikaa? Olen syyllinen?
.
Alempi mielemme, eli EGO, ei muuta haluakkaan,
kuin että tunnemme itsemme surkeiksi.
Se haluaa, että vatvomme tuota samaa aamusta iltaan
ja päivästä toiseen.
On siis ollut aikaa huomata tuo mekanismi.
Ja siitäkös onkin vaikea päästä eroon.
.
Ehkä siitä pääsee vain sen hylkäämällä.
Ei jaksa enää "mennä mukaan", näkee omat valintansa, tekonsa,
oppii niistä minkä oppii.
Laskee taakan, eikä kanna sitä enää metriäkään mukanaan.
.
Jonkinlainen sivustaseuraajan näkökulma on itselle tullut,
muttei sen tarvitse olla "sivuutetun" näkökulma.
Suurin virheeni on ollut, että pidin itseäni jotenkin "viallisena".
Ja tämä kaikki oppi viallisuudesta on tullut ulkoapäin tulleista
kommenteista, jotka olen ottanut tosissani.
Itseäni koskaan kuuntelematta.
.
Ymmärtämättä että olemme mekaanisesti olleet
egon "ohjauksessa".
Ja samaistuneet siihen.
Luullen että se on todellinen.
Voi myös avata silmänsä ja nähdä tämä huijaus.
Varmaan joo, ainaki parikymmentä vuotta pahimmillaan tätä köyhyyttä ja turhaa virumista on vielä kestettävä. Mua ei kaduta muu ku se että menin naimisiin ja tein kakaroita. Niitten takia oon tässä talottomana ja pirun kipeenä persaukisena turhakkeena.
Lopeta totuuden etsiminen ja asetu aloillesi hyvään fantasiaan.
Tai otta muuten vaikka vähän rennommin ja ole huolissasi vain päivän kerrallaan.
Kyllähän se siitä lutviutuu. :-)
Kiitän kaikkia osallistuneita (ja osallisiakin).
Hyvää Joulua ja kaikkea hyvää tulevalle vuodelle!
Ap, ja muutkin tämän langan kirjoittajat, joiden elämä tuntuu kituuttamiselta: tee sellainen radikaali asia, että rauhoitut kotonasi ja kerrot mietteesi aivan rehellisesti ja vilpittömästi Jumalalle. Älä pidä kiirettä lopettaa purkaustasi, äläkä epäile. Saat nähdä, että Jumala on olemassa. :)
Ajattelen ihan samoin kuin sinä.
Olen 50 eikä elämä maistu kun aina yksin !
Missäpäin asut?