Harmissaan

Koiran maailma on aika pieni. Se joutuu olemaan ihmisten armoilla ruoan, liikunnan ja leikin suhteen, jotka ovat sille elintärkeitä resursseja huomion ja rakkauden lisäksi, joita ilman se masentuu. Koira on sosiaalinen laumaeläin. Se siis tarvitsee hyvin voimakkaasti seuraa (liikunta, leikki, yhteinen tekeminen) ja kiintyy perheeseensä, jolta siis tarvitsee huomiota ja rakkautta. Mutta ihan jo ruoka, vesi ja sen elinehdot ovat tietenkin sille tärkeitä: niitä se saa siltä, joka eniten sille huomiotakin antaa useimmiten. Joten olet aivan oikeassa, koirallesi emäntä on elintärkeä, sinä olet varmasti myös, mutta et samassa mittakaavassa. Koiranpentu on lapsi ja ihmisen lapsesta se eroaa tietenkin monilta osin, mutta joiltain osin se on samanlainen. Etenkin ajan kaipuun suhteen. Emäntäsi täyttää lapsen tarpeen saada olla yhdessä, sinä et. Koiran pentu tarvitsee hirveästi omistajiaan, jos se saisi elää koirien kanssa, sillä olisi huomiota lähes koko ajan. Koirathan kyllästyvät harvoin seuraan, joskus joo, ja sitten murahtavat ja menevät omineen, mutta todella harvoin. Mitä pienempi pentu, sitä enemmän huomiota, hoivaa ja kärsivällisyyttä.

Armeija erkaannuttaa teitä jonkun verran, mutta koirat kiintyvät myös uudestaan, ihan kuten uusiin ihmisiinkin. Joten jos nyt suot sille aikaa ja olet tärkeä, saat sen kyllä takaisin armeijan jälkeen. Tietenkään jos sinulta ei sille mitään liikene, voit vaikka miettiä, onko sinulle itsellesi kovinkaan tärkeitä ihmiset joilta et saa mitään? Emme me elävät olennot niin kovin paljon eroa. Me teemme meitä hyvinkohtelevan ja rakastavan eteen mitä vain, pakolla odotamme koska pääsemme vapauteen (tai yritämme hankkia sen) ja jos joku on aina vaan kaukana, se myös kauaksi jää.

Koira ei pysty ajattelemaan noin monimutkaisesti. Se ei siis ajattele, että "isäntä on töissä", sinä joko olet paikalla tai et. Se ei myöskään ajattele "vittu mikä kusipää", se ei ole koirille koskaan mikään ajattelumalli. Sinä vaan olet poissa. Se ehkä ikävöi sinua, jos olet ollut sille tärkeä, ja jos et niinkään, se muistaa sinut (toivottavasti hyvällä?), mutta sen maailma ei kaadu menetykseesi. Tavallaan ehkä tässä tilanteessa hyväkin että se on enemmän kiintynyt emäntään, kun sinä olet lähdössä pidemmäksi ajaksi pois? Se ei kärsi niin kovasti. Ei saa nimittäin olla itsekäs, pitää ajatella senkin parasta. Kyllä se varmasti sinut muistaa ja tosiaan, te saatte kyllä sitten leikkiä ja harrastaa, aikaa ja elämää, kun palaat.

Koirat tuntevat perustunteita kyllä, hyvin vahvasti. Iloa, surua ja pelkoa. Ne pettyy kun joku ei mene kuten ne haluaisivat tai kokevat tulevansa kohdelluksi huonosti. Ne ilahtuu ruoasta ja leikistä ja sehän on silmin nähtävää. Ne kiintyy siihen joka tuo niille paljon iloa. Ne kokee surua ja ikävää, kun menettävät jotain tärkeää. Niiden agressiivisuus ei johdu koskaan ajatteluketjusta "tuo on kusipää" joka vaatisi aika pitkän ketjun. Enemmänkin siis esim. pelosta tai uhasta, jonka ne koittaa poistaa, pyrkimys on siis rauhaan. Valtataistelut eivät kohdistu ihmiseen juuri koskaan, ihminen itse kyllä aiheuttaa esim. resurssiriitoja väärällä käytöksellä tai arvaamattomuudella pelokkaan koiran jonka pelko ilmenee agressiivisuutena minkä ihminen sitten tulkitsee "uhmaksi", mutta koirat tosiaan ovat aika peruskamaa. Semmoiset pitkät ajatteluketjut myös tunteissa vaativat älykkyyttä, ja meillä sitä on niin paljon, ettemme oikein ymmärrä, että ajatuksiin kosto, pitkä viha, kunnioitus jne. vaaditaan jo älyä, ketju tajuta mitä tuo toinen on tehnyt, ajatella mitä tuo toinen on ajatellut ja vetää niistä johtopäätöksiä: on siis tunteita mitkä oikeasti sitten jo vaativat älyä. Siksi koirat eivät häpeäkään. Joten sinänsä siis sinun armeijaan lähtösi ei edes kykene aiheuttamaan mitään semmoista koirassa, että se sitä "muistelisi" tai vetäisi sinusta mitään johtopäätöksiä tai tuntisi mitään sinua kohtaan sen takia. Sille on lähinnä tässä ja nyt. Koirat muistaa kyllä, että jos joka lomallasi annat sillekin aikaasi ja pidät arvokkaana, se yhdistää sinuun aina vaan mukavia muistoja. "aina kun tuo on paikalla, tapahtuu jotakin mukavaa". Mutta se ei osaa määritellä, pitäisikö sinun aina olla paikalla ja kuinka paljon. Eri asia olisi, jos olisit sen koko maailma. En ehkä nyt osaa tämän paremmin selittää, mutta siis pointti:
Et menetä koiraasi, etkä vieraannu siitä lopullisesti.
Se ei pidä sinua inhottavana ihmisenä armeijan takia.
Voit parantaa yhteistä suhdettanne vain viettämällä aikaa koiran kanssa ja olen sille hyvä ystävä ja isäntä.
Koira arvostaa koiramaisia asioita: ei meidän sohvaa tai hienoa autoa, vaan juurikin jo kerrottuja leikkiä, liikuntaa, yhdessä tekemistä, ruokaa, vettä ja turvallista kotia sekä säännöllistä elämää. Anna sille ne ja se rakastaa sinua koko pienellä koiransydämellään enemmän kuin ketään muuta koko elämänsä loppuun saakka.

Tunnen paljon tapauksia, joissa esim. nainen perheessä ulkoiluttaa, ruokkii ja kouluttaa koiraa. Kuitenkin koira palvoo ja tottelee isäntää, jonka se näkee laumanjohtajana. Koiran kanssa käytetty aika ei siis ole mikään takuu sille, kumman koira valitsee ykköseksi. Ihmisen käytös ratkaisee.
Omien koirieni kanssa kyläilen paljon, ja näkee että jotkin sukulaiset ovat koirille niin rakkaat, etteivät tahtoisi pois lähteä. Ovat olleetkin siellä hoidossa.
Miksi murehdit jo etukäteen koiran kiintymyksestä? Minusta ainakin on kiva nähdä, jos omat koirani näyttäisivät kiintyvän muihinkin ihmisiin. Ei koira perheenjäseniään unohda.
Vanhempi koirani on yksin viihtyvää tyyppiä, eikä se minua masenna. Koira on minulle rakas, vaikka se haluaakin olla omissa oloissaan ja tulee luokseni vain kun on ruoka- tai lenkkeilyaika.
Jos koiraltasi kerjäät sen rakkautta ja palvontaa, tulet pettymään. Koira ei sellaista arvosta.