Ongelmanani on liian pieni ystäväpiiri. Olen erittäin kiitollinen edes niistä kahdesta kaverista, jotka minulla on, mutta nämäkin suhteet ovat melko hataralla pohjalla ja saa olla koko ajan tekemässä töitä ettei suhteet pikkuhiljaa häviäisi. Enkä voi sille mitään, että masennun pienimmästäkin asiasta ja olen kateellinen niille joilla on enemmän ystäviä.
Viikonloput ovat pahimpia. Alan jo alkuviikosta stressaamaan, saanko viikonloppuun mitään sellaista sosiaalista menoa josta kelpaa kertoa facebookissa.
Tässä tyypillinen perjantai: kuulen miten muut ympärillä hehkuttavat viikonlopusta, ystävien tapaamisesta ja illalla juhlimaan lähdöstä. Minäkin olen puoliksi sopinut kaverieni kanssa lähteväni baariin. Olen jo innoissani, tosin hieman epävarma, entä jos joudun taas pettymään? No, innostun silti. Fiilistelen musiikin tahdissa, leijailen iloisena ja suunnittelen iltaa. Lopulta suunnitelmat lässähtävät ja vietän yksinäisen illan pettyneenä, masentuneena, itkuisena.
Mikäs sen ihanampaa kuin lähteä kaverien kanssa illalla ulos mahdollisesti tutustumaan uusiin ihmisiin ja päästä pois ujoudesta vähäksi aikaa. Tunnen olevani niin eri ihminen baarissa, sellainen mitä haluaisin olla: puheliaampi, hauska, rento. Ihmiset lähestyvät ja minun on helppo olla. Tutustun uusiin ihmisiin. Olen iloinen ja onnellinen baarissa, niin huvittavalta kuin se kuulostaakin: yleensähän baari yhdistetään pelkkään turhaan huvitteluun ja känniin. Minulle se on siis enemmän. Aina siihen asti kunnes uudet tuttavani huomaa kaverini: nuo aina uskolliset seuralaiseni, miestissit. Sen jälkeen loppuilta kuluu poikkeuksetta yksin.
Muilla samankaltaisia tunteita? Jos olisi muitakin ystäviä tissien lisäksi, ei tarvitsisi koko ajan stressata ja naama vänkyrässä yrittää pakolla etsiä seuraa lomilla ja viikonloppuisin. Saisi mennä miten haluaa ja milloin haluaa. Huoh.
Viikonloput ovat pahimpia. Alan jo alkuviikosta stressaamaan, saanko viikonloppuun mitään sellaista sosiaalista menoa josta kelpaa kertoa facebookissa.
Tässä tyypillinen perjantai: kuulen miten muut ympärillä hehkuttavat viikonlopusta, ystävien tapaamisesta ja illalla juhlimaan lähdöstä. Minäkin olen puoliksi sopinut kaverieni kanssa lähteväni baariin. Olen jo innoissani, tosin hieman epävarma, entä jos joudun taas pettymään? No, innostun silti. Fiilistelen musiikin tahdissa, leijailen iloisena ja suunnittelen iltaa. Lopulta suunnitelmat lässähtävät ja vietän yksinäisen illan pettyneenä, masentuneena, itkuisena.
Mikäs sen ihanampaa kuin lähteä kaverien kanssa illalla ulos mahdollisesti tutustumaan uusiin ihmisiin ja päästä pois ujoudesta vähäksi aikaa. Tunnen olevani niin eri ihminen baarissa, sellainen mitä haluaisin olla: puheliaampi, hauska, rento. Ihmiset lähestyvät ja minun on helppo olla. Tutustun uusiin ihmisiin. Olen iloinen ja onnellinen baarissa, niin huvittavalta kuin se kuulostaakin: yleensähän baari yhdistetään pelkkään turhaan huvitteluun ja känniin. Minulle se on siis enemmän. Aina siihen asti kunnes uudet tuttavani huomaa kaverini: nuo aina uskolliset seuralaiseni, miestissit. Sen jälkeen loppuilta kuluu poikkeuksetta yksin.
Muilla samankaltaisia tunteita? Jos olisi muitakin ystäviä tissien lisäksi, ei tarvitsisi koko ajan stressata ja naama vänkyrässä yrittää pakolla etsiä seuraa lomilla ja viikonloppuisin. Saisi mennä miten haluaa ja milloin haluaa. Huoh.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Aloitushan on trolli. Sairas yksilö kuullut jostakin sanan miestissit ja siitä tuli hänelle heti pakkomielle. Valitettavasti palstalla ei ole sensu- eiku moderointia ja kaikenlaiset lääkkeensä jättäneet pääsee toteuttamaan itseään.