Tätä palstaa lukiessa kerta toisensa jälkeen törmää synnytyspalkoon ja kipuihin. Onkohan mun asenteessani jotain pahasti vialla, kun en osaa pelätä synnytystä? Ajattelen että kun kerran miljoonat naiset ovat sen läpikäyneet moneenkin kertaan, niin miksi olisin sen heikompi. Tiedän kyllä että kipuja on odotettavissa, mutta toivon saavani synnyttää ilman kivunlievitystä. Silloin se tuntuisi luonnollisemmalta eikä lääkkeillä olisi ainakaan vaikutusta vauvaan.
Asenteessa vikaa?
Pelle Peloton
131287
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Just kans viikko pari sitten kyselin samaa, että onko mussa vikaa kun en tajua pelätä synnytystä!
Siis tiedän, että sattuuhan se, mutta kaikki siitä on selvinny, miksen minäkin :)
Kuulkaahan kyllä synnytys pelko on ihan normaalia, varsinkin jos on synyttäny ennenki ei eka kerralla osaa pelätä ku ei tiedä mitä tulee eteen. Itselläni ekassa raskaudessa irtos istukka osittain ja siinä meinas lähtee henki kummaltaki hätäsektiolla lähdettiin mun henki pelastaan, mut kaikkien ihmeeksi lapsi on terve. toka synnytys oli pitkä (17t)ja kivulias. Kolmas meniki hienosti ei kipuja(puudutus osu nappin)ja kestiki vaan n.7t. Neljäs sitten olikin kivulias heti kun supistukset tuli säännölisin välein (3min) olin kaksin kerroin supistuksen ajan ja kun puudutuskaan ei auttanu yhtään ja uutta ei keritty antaan olin viimisen tunnin melkein tiedottomassa tilassa kipujen vuoksi et siitä vaan ilman puudutusta synnyttämään tuntu tosi aidolta! Nyt kun viidettäni vartoon on pieni synnytys pelko hiipimässä mieleen tai pelko kivuista oli se viimekerta sellanen kokemus etten heti halua sellasta.
pelänny synnytystä ekaa odottaessa, no päädyttiin hätäsektioon ja se säikäytti.. Tokaa odottaessa jännäsin, että päätyyköhän tääkin sektioon, alakautta syntyi ja oli tosi kivuliasta ja suht pitkä ponnistusaika (reilu tunti). Täytyy myöntää, että kolmas synnytys pelotti...mut oli onneks nopea (reilu 3h) mutta taaskin ihan älyttömän kivulias :( Mutta onneks se synnytyskipu nopeasti unohtuu ja onhan siitä ihana palkinto:) Synnytyskipua pitäs pyrkiä ajattelemaan positiivisena kipuna, vaikka se siinä itse toimituksessa välillä meinaa unohtua;) Sitäpaitsi jos synnytys ois vaan kamalaa, ei meillä kellään ois ku yks lapsi.....
Synnytystä onkin turha pelätä, yleensä ne asiat siinä menevät omalla painollaan.
Lähinnä minä pelkään repeytymistä, en niinkään kipua.. Se kipu menee kuitenkin ohi, repeytymien kanssa on elettävä synnytyksen jälkeenkin. Pelkään että jos oikein pahasti repeytyy, että en pysty harrastamaan seksiä enää synnytyksen jälkeen, tai että se on hankalaa.. Kuitenkin aika tärkeää meidän parisuhteessa. Että ei ne pelot liity aina kipuihin..
tulee repeämiä ja toisille ei.....
Itselleni tuli jonkin verran, mutta kyllä se seksi on senkin jälkeen sujunut;) Aluksi oli kyllä kivuliastakin, mutta paikat palautunut jo aika hyvin (synnytyksestä 3kk), ei pidä odottaa, että heti olis täys kunnossa niihin hommiin:) Edellisessä synnytyksessä meni puol vuotta ennenkuin pystyin kunnolla nauttimaan, mutta synnytyksien jälkeen seksi on myös jollain tapaa nautinnollisempaa:)
En osannut pelätä ekaa synnytystä -en pysty pelkäämään sellaista mitä en ole aiemmin kokenut. Lähdin synnärille avoimin mielin ilman sen kummempia suunnitelmia. Synnytys sujui ongelmitta ja ilman kivunlievitystä. 1.asteen repeämä tikattiin paikallispuudutuksessa (en edes tiennyt et mitä ne siellä alhaalla räpelsivät kun olin jo niin keskittynyt vauvaan, olis varmaan voineet amputoida jalat veks ilman että olisin huomannu mitään ;))
Samat on fiilikset nytkin kun laskettuun aikaan on enää peri viikkoa. En osaa pelätä koska tää on mun eka toka kerta.
päätyy ottamaan epiduraalin. Olkaa hyvät odottajat avoimia mieleltänne. Älkää suunnitelko tai pelätkö etukäteen. Se on ihan turhaa!!!
Vähän samalla lailla ajattelin ekalla kerralla. Kun suuri osa maailman naisista sen käy läpi, niin mulle varmaan ihan piece of cake.
Nyt kun olen synnyttänyt aika monta ja yksi on vielä tulossa, niin on kyllä ajatukset muuttuneet.
Sanotaan , että synnytys vastaa rasitukseltaan maraton juoksua. Minä juoksisin kyllä mieluummin vaikka useamman maratonin peräjälkeen (ja niistäkin on hiukan kokemusta, ei tosin monesta peräjälkeen:)
Ekan kanssa Jorvissa kätilö oli sitä mieltä, ettei mitään kivunlievitystä tarvita; enkä saanutkaan, mistään aneluista huolimatta. 30 tuntia kestäneen synnytyksen jälkeen sentään puuduttivat, kun laittoivat saman määrän eli noin 30 tikkiä. Toka kuulemma taas oli helppo ekaan verrattuna, ei kivunlievitystä, arvioi henkilökunta. Kolmannen jälkeen kätilö halusi ommellla tikitkin repeytymään ilman puudutusta, tulee vaan katos muutama tikki! Viidennen kanssa sain jo epiduraalin, puolitoista minuuttia ennen kuin tyttö, 4,5 kg syntyi:)
Kuudennen kanssa menin sairaalaan jo hyvissä ajoin 6 tuntia ennen ja pääsin synnytyssaliin 2 minuuttia ennen synnytystä. Tikkien ompeluun sentään käytettiin puudutusgeeliä.
Eri naisten välillä on varmaan suuria eroja. Ehkä mulla vaan ei ole synnyttäjän kroppaa, vieläkään. Mutta kyllä synnytykset mun mielestä ovat olleet elämän karmeimpia kokemuksia. Eikä se kipu unohdu, niin kuin väitetään, ei varmasti ikinä. Vielä yksi pitäisi pungertaa ulos; aika paljon olisin valmis antamaan, että siitä jotenkin pääsisin.
Sorry, jos tästä tuli tälläinen peloittelujuttu. Vähän lievennykseksi: neljännen kanssa sain epiduraalin ajoissa ja koko homma ei tuntunut miltään. Siinä vaan kätilön kanssa juteltiin kesästä ja odottelin ponnistusvaihetta, eikä sekään mikään paha ollut, puudutus varmaan vaikutti vielä vähän.
mua rupes ihan hirveesti naurattaan toi sana "synnytyspalko" tos alkuperäisen kirjoituksessa.
Se palko kun se avautuu, ja sieltä syntyy pieni vihreä palkotoukka, vikvik se sanoo. Ja kätilö heinäsirkka katkaisee jousellaan sen palkonapanuoran. Ja palkotoukka alkaa ihmetellä maailmaa synnytyspalkoineen...
synnytystä ja syystäkin, loppuakohden hieman rohkaistun mutta synnytys oli 1000 kertaa kamalampi kuin painajaisissa, ei lapsia enää kiitos jos ei sektiota luvata jo ennen raskautta!
Pelko on hyvin yksilöllistä ja voi johtua monista asioista. Toiset pelkäävät synnytystä aiempien kokemusten perusteella, toiset taas pelkäävät, kun eivät tiedä mitä odottaa tai sitten jostain muusta syystä. Itse olen nyt rv 32 1 ja pelännyt synnytystä koko raskauden ajan. Odotan ensimmäistä lastani, joten minulla ei ole aiempaa kokemusta synnytyksestä. Itse asiassa tiesin kyllä jo ennemminkin, että pelkään synnytystä, mutta ajattelin kovassa vauvakuumeessa, että pelko menisi odotusaikana ohi - kun siihen synnytykseen voisi niinku "kasvaa". Vaan eipä niin ole käynytkään! Pelko on käymässä niin raskaaksi ajan vähetessä, että olen ollut kuukauden sairaslomallakin kun yöunet meni, eikä työnteosta enää tullut mitään. Asia pyörii mielessä koko ajan. Ehkä eniten pelkään, että repeän pahasti tai mikä olisi vielä pahempaa; että minulle pitäisi tehdä välilihan leikkaus. Kuten jo aiempikin vastaaja totesi, kivut menevät ohi, mutta repeämän tai epparihaavan kanssa joutuu elämään - ja vauvaakin pitäisi vielä jaksaa hoitaa. Mutta ei se taida olla kokonaan pelkoni syy, liittyy siihen muutakin, mutta en vain osaa artikuloida mitä.
Olen kurkkuani myöten täynnä ns. hyssyttelijöitä, jotka kommentoivat "älä huolehdi" ja "kyllä se hyvin menee" tai "naisen vartalo on luotu synnyttämään" jne. Tiedän heidän tarkoittavan vain hyvää, mutta samalla tunnen, etteivät he todellakaan ymmärrä mistä puhun. Pelko on todellista, vaikka onkin vaikea määrittää, mitä synnytyksessä pelkää. Itse en koe sektiotakaan parempana vaihtoehtona - ajatuskin siitä, että vatsani leikataan auki saa minut voimaan pahoin. Vaikka minulle on jo vähän lupailtukin, että saisin sektion halutessani ei se auta oloani lainkaan.
Tässä sitä sitten odotellaan synnytystä ja tunnen itseni kuin vangiksi, joka odottaa tuomion täytäntöönpanoa - tavalla tai toisella.
Toivon kaikille, jotka ovat samassa tilanteessa kuin minä, jaksamista ja -ennen kaikkea- että pääsisivät pelkonsa yli ja voisivat lähteä synnyttämään hyvillä mielin. Ja niille, jotka eivät ymmärrä pelätä synnytystä sanoisin, että olette onnekkaita mutta koittakaa kuitenkin ymmärtää niitäkin jotka pelkäävät. Pelkääväthän jotkut selittämättömästi myös hämähäkkejä tai korkeita paikkoja...
Ymmärrän kyllä hyvin miksi jotkut pelkäävät synnytystä, heitä on varmaan paljon. Etukäteen kun ei voi tietää miten paljon sattuu ja mitä kaikkea tapahtuu synnytyksen aikana. Sektio minuakin kyllä kauhistuttaa, mutta jostain syystä en osaa luomusynnytystä pelätä. Tsemppiä jokaiselle synnytykseen valmistautuvalle! Saamme siitä kuitenkin upean palkinnon!
Ei muakaan pelottanut synnytys, ei ennen eikä jälkeenkään päin. Olin jopa sitä mieltä, etten olisi kaivannut minkäänlaista synnytysvalmennusta. Käytiin siinä kätilön ja sukulaisten mielenterveyden säilyttämisen vuoksi. =) Jälkikäteen olen vieläkin samaa mieltä, meille ei valmennuksesta ollut yhtään mitään hyötyä. Joskus ja joidenkin kohdalla tieto voi lisätä tuskaa. Minä vaan en osannut pelätä vieläkään.. Ymmärrän kyllä, että joitain tuntematon pelottaa ja synnytyksen etukäteen läpi käyminen voi helpottaa.
Kaksosraskauden vuoksi minua peloteltiin paljonkin, niin raskausaikaa kuin synnytystäkin ja kahden vauvan hoitaminen on kuulema aivan ylivoimasta. Jopa ne joilla oli itsellä kaksoset kertoivat kauhujuttuja ja yhden vauvan kerralla saaneet ne vasta miettivätkin, että kuinkahan kauheaa kahta on hoitaa kun yhdenkään kanssa ei meinaa pärjätä...
Toki minä ymmärsin/ymmärrän riskit. Raskaushan on aina kuitenkin rasite naisen vartalolle ja synnytys on tuskin kenenkään mielestä kivaa, mutta omalla positiivisella ja rauhallisella asenteella voi vaikuttaa omaan (ja muidenkin)elämään kummasti.
Kaksosemme ovat pian kolme kuukautta. Vasta! On siis vielä paljon asioita jotka voi mennä pieleen, aina on syytä pelkoon jos niin haluaa ajatella. Raskaus meni hyvin, mitä nyt raskausmyrkytys alkoi vaivata viikolla 35 4. (Sitä yhtään vähättelemättä!) Synnytys meni hyvin. Viikon sairaalassa olon jälkeen synnytys käynnistettiin tipalla, mutta vasta kalvojen puhkaisun jälkeen alkoi tapahtua. Synnytin molemmat alakautta ja kivun lievitykseen hengittelin ilokaasua. Rintamaito riittää hyvin molemmille. Vauvat voivat, kasvavat ja kehittyvät hyvin. Ainakin meidän mielestä eikä terveydenhoitajallakaan ole ollut vastaväitteitä. En tykkää vertailla lapsia keskenään enkä vertaile omiani muihin. Eiköhän nämä niinkuin muidenkin vauvat kehity ja kasva ajallaan, kukin omaa vauhtiaan. Eikä tämä kahden vauvan hoitaminen meistä nyt niin ylivoimaista ole. Omat harrastukset on jäänyt toistaiseksi vähemmälle, mutta silti elämäämme mahtuu muutakin kuin vain vauvat. Parisuhdettakin keretään yllä pitää..=)
Ymmärrän jos synnytys pelottaa ja lasten hoito huolestuttaa, mutta niinkuin jo edellä kirjoitin, mielestäni omalla asenteella voi vaikuttaa hyvin pitkälle. Pitäisi yrittää rentoutua, luottaa itseensä ja maalaisjärkeen. Sairaaloissa on osaava henkilökunta ja hyvät laitteet.
Ei se synnyttäminen minustakaan mukavaa ollut ja kipeääkin se kävi. Mutta mitäs se etukäteen pelkääminen olisi auttanut?? Tuskin olisi käynyt vähemmän kipeää...Ja synnyttäähän naiset huonommissakin oloissa, ovat synnyttäneet ja tulevat synnyttämään. Nyky-yhteiskunta ja ihmiset vaan tuntuvat haluavan kaiken ja aina vaan helpommalla...
En tarkoita loukata kirjoituksellani ketään. Toiset pelkää ja toiset ei. Toisten pelko on aiheeton ja toisten ei. Ja toisilla olisi ehkä ollut syytä pelkoon, mutta olisiko se siltikään auttanut...
Kaikille pelottomille ja pelollisille turvallista synnytystä ja onnellista elämää. Toivon myös omalle perheelleni onnea. Ja myös niille joilla synnytys ei ole ajankohtainen ja myös niille joille se ei tule koskaan olemaankaan..(onhan niitäkin jotka eivät halua koskaan lapsia).
Hyvää jatkoa kaikille!