Hei.
Olen 18 vuotias opiskelija, en ole tosin opiskellut kuukausiin enkä liiemmin näe tuttavia muutamia lähisukulaisia luukuun ottamatta silloin tällöin. Elän valtion tuella ja nekin hanat ovat varmaan tässä joku päivä menossa kiinni. Otan harmaan päivän kerrallaan ja nopeasti niistä kertyykin jo vuosia. Vastakkaisen sukupuolen kanssa en ole ollut tekemississä vuosiin, enkä ole oikein perillä kilpailu kyvyistäni seksuaalisen kanssakäymisen markkinoilla (niin sitähän tämä nyky-yhteiskunta on, kilpailua, menestystä, ja järjettömiä ihanteita) Olen käynyt myös muutaman ammattiauttajan juttusilla mutta eivätpä hekään oikein jaksa kiinnostaa. Tällä erää näyttää että oppilaitokseni johtaja leimasee punaisen saappaan jäljen johonkin pikkuruiseen kirjekuoreen ja lähettää minulle ystävälliset terveiset, josta jyrkistyy tämä jo kauan jatkunut alamäkeni kohti stereotypiotani eli perussuomalaista itsetunnoltaan heikkoa ehkä alkoholisoitunutta (itse tosin olen raitis) väliinputoaja ryhmän edustajaa. Ajattelen välillä kuolemaankin, tosin aika rennosti lähinnä päästäkseni eroon päämäärättömyyteni aiheuttavasta turvattomuuden tunteesta viimeisenä pakona sammuttamalla hiljaa lepattavan liekkini, näin ajattelen että loppuelämäni tulee olemaan turvallista harmaata, vaikkakin sillä hinnalla ettei se kauaa kestä. Niinpä niin, tässä pikkuisessa asunnossani vielä vuorovaikutan internetin välityksellä, mutta enpä varmaan tätäkään laskua saa maksettua kun joku päättää etten enää ansaitse toimeentulotukea. Mitäpä siitä, en minä sääliä halua, mutta etsin ystävää. Jotain anonyymiä, irrallaan entisestä elämästäni, sellaista ettei tarvitsi rasittua muiden ihmisuhteideni ja tällaisen oudon ihmissuhteen yhteentörmäämisestä. Toiveeni eivät ole korkealla, mutta ehkäpä minua onnistaa. Se jokin elää siellä jossain, ehkä.
Olen 18 vuotias opiskelija, en ole tosin opiskellut kuukausiin enkä liiemmin näe tuttavia muutamia lähisukulaisia luukuun ottamatta silloin tällöin. Elän valtion tuella ja nekin hanat ovat varmaan tässä joku päivä menossa kiinni. Otan harmaan päivän kerrallaan ja nopeasti niistä kertyykin jo vuosia. Vastakkaisen sukupuolen kanssa en ole ollut tekemississä vuosiin, enkä ole oikein perillä kilpailu kyvyistäni seksuaalisen kanssakäymisen markkinoilla (niin sitähän tämä nyky-yhteiskunta on, kilpailua, menestystä, ja järjettömiä ihanteita) Olen käynyt myös muutaman ammattiauttajan juttusilla mutta eivätpä hekään oikein jaksa kiinnostaa. Tällä erää näyttää että oppilaitokseni johtaja leimasee punaisen saappaan jäljen johonkin pikkuruiseen kirjekuoreen ja lähettää minulle ystävälliset terveiset, josta jyrkistyy tämä jo kauan jatkunut alamäkeni kohti stereotypiotani eli perussuomalaista itsetunnoltaan heikkoa ehkä alkoholisoitunutta (itse tosin olen raitis) väliinputoaja ryhmän edustajaa. Ajattelen välillä kuolemaankin, tosin aika rennosti lähinnä päästäkseni eroon päämäärättömyyteni aiheuttavasta turvattomuuden tunteesta viimeisenä pakona sammuttamalla hiljaa lepattavan liekkini, näin ajattelen että loppuelämäni tulee olemaan turvallista harmaata, vaikkakin sillä hinnalla ettei se kauaa kestä. Niinpä niin, tässä pikkuisessa asunnossani vielä vuorovaikutan internetin välityksellä, mutta enpä varmaan tätäkään laskua saa maksettua kun joku päättää etten enää ansaitse toimeentulotukea. Mitäpä siitä, en minä sääliä halua, mutta etsin ystävää. Jotain anonyymiä, irrallaan entisestä elämästäni, sellaista ettei tarvitsi rasittua muiden ihmisuhteideni ja tällaisen oudon ihmissuhteen yhteentörmäämisestä. Toiveeni eivät ole korkealla, mutta ehkäpä minua onnistaa. Se jokin elää siellä jossain, ehkä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
HAH, elämä ei ole helppoa! Päätöksiä täytyy tehdä? Keitä me olemme? Keitä haluamme olla? Kyllä se vaan on niin että pitää ohjaat omiin käsiin.. Välillä masentaa eikä jaksa mitään, mikään ei kiinnosta tai siltä tuntuu, jostain syystä on melkein mukavaa kun asiat menevät päin helvettiä.. Ikuisesti anarkisti, jääräpäisyyttään pakko epäonnistua! Mutta voiko elämässä epäonnistua? Voiko ihmisenä epäonnistua?