Häpeän itseäni ylikaiken. Olen ollut masentunut ja ahdistunut jo vuosia. Mulla on jonkinsortin ahdistuneisuushäiriö mutten ole koskaan saanut tarkempaa diagnoosia. Olen käynyt jo lähes 8 vuotta terapiassa. Tosin ajanjakson aikana on ollut vuosia kun en ole käynyt. Välillä menee paremmin jollon en ole keskusteluapua tarvinnut, mutta sitten aina tapahtuu jotain jonka seurauksena käyn mielenterveystoimistolla juttelemassa muutaman vuoden kuukausittain. Olen myös ollut tuon ajan lääkityksellä.
Kukaan ei tiedä kuinka huonossa jamassa olen. Kaikki vaan ihmettelee kun en koskaan mene töihin vaan opiskelen ja opiskelen. Koulussa on jotenkin helpompi olla kuin työssä, ei ole vastuuta.
Valehtelen koko ajan. En pysty kellekkään kertomaan että muulla on ahdistuneisuushäiriö jonka takita mikään ei koskaan onnistu. Tämä lisää häpeää kun ihmiset vaan ihmettelee ja tuomitsee työn vieroksujaksi. Töihin menisin muttei sellaista työtä taida olla jossa en tuntisi ahdistusta. Olen joskus siivonnut muttei sekään onnistunut. Välillä mä uskottelen itselleni että kyllä mä pystyn. Tämän takia mitään eläkkeitä yms ole harkittu mun kohdalla vaan yritetty ns. kuntouttaa, mutta paskat siitä mitään tullut ole.
Mun tekisi mieli joskus kertoa kuinka sairas olen, mutten kehtaa, en pysty. Mä esimerkiksi juon useamman kerran viikossa. Aina jos seuraavana aamuna ei tarvitse herätä vedän kännit. Kukaan ei tiedä tästä sillä asun yksin. Tämän lisäksi vedän lääkkeitä ihan liikaa. Yritän olla välillä muutaman päivän ilman, mutta aina täytyy nappi ottaa kun pitää mennä johonkin. Olen viillelyt itseäni useita vuosia. Suurin osa on hävinnyt mutta eri puolilla kehoa on isoja arpia. Arvet ovat paikoissa ettei niitä ketään näe. Kerran meinasin tappaa itseni. Tilasin itselleni ambulanssin kun lattia ui veressä avattuani suoneni. Lääkeitä olen vetänyt viinan kanssa useita kertoja. En kuitenkaan koskaa mitään suuria määriä mutta esim. 7 kpl oparia on ihan perus.
Tiedän että tuo juominen pitäis lopettaa mutta ei kiinnosta. Mulla on ihan yhtä paha olla juonko vai enkö. En juonut vielä 5 vuotta sitten ja samaa paskaa elämä oli päivästä toiseen.
Kai mä joku kaunis päivä tapan itseni ja kerron kirjeellä miksi näin tapahtui. Häpeän lisäksi mä pelkään että mun omaiset alkaa pelkäämään. Tämänkin takia haluan pitää totuuden piilossa. Mun äiti on tosi sairas itsekin. En pysty lisäämään hänen taakkaansa, vaikka se voisikin olla avain mun olon paremmaksi tulemiseen.
Kukaan ei tiedä kuinka huonossa jamassa olen. Kaikki vaan ihmettelee kun en koskaan mene töihin vaan opiskelen ja opiskelen. Koulussa on jotenkin helpompi olla kuin työssä, ei ole vastuuta.
Valehtelen koko ajan. En pysty kellekkään kertomaan että muulla on ahdistuneisuushäiriö jonka takita mikään ei koskaan onnistu. Tämä lisää häpeää kun ihmiset vaan ihmettelee ja tuomitsee työn vieroksujaksi. Töihin menisin muttei sellaista työtä taida olla jossa en tuntisi ahdistusta. Olen joskus siivonnut muttei sekään onnistunut. Välillä mä uskottelen itselleni että kyllä mä pystyn. Tämän takia mitään eläkkeitä yms ole harkittu mun kohdalla vaan yritetty ns. kuntouttaa, mutta paskat siitä mitään tullut ole.
Mun tekisi mieli joskus kertoa kuinka sairas olen, mutten kehtaa, en pysty. Mä esimerkiksi juon useamman kerran viikossa. Aina jos seuraavana aamuna ei tarvitse herätä vedän kännit. Kukaan ei tiedä tästä sillä asun yksin. Tämän lisäksi vedän lääkkeitä ihan liikaa. Yritän olla välillä muutaman päivän ilman, mutta aina täytyy nappi ottaa kun pitää mennä johonkin. Olen viillelyt itseäni useita vuosia. Suurin osa on hävinnyt mutta eri puolilla kehoa on isoja arpia. Arvet ovat paikoissa ettei niitä ketään näe. Kerran meinasin tappaa itseni. Tilasin itselleni ambulanssin kun lattia ui veressä avattuani suoneni. Lääkeitä olen vetänyt viinan kanssa useita kertoja. En kuitenkaan koskaa mitään suuria määriä mutta esim. 7 kpl oparia on ihan perus.
Tiedän että tuo juominen pitäis lopettaa mutta ei kiinnosta. Mulla on ihan yhtä paha olla juonko vai enkö. En juonut vielä 5 vuotta sitten ja samaa paskaa elämä oli päivästä toiseen.
Kai mä joku kaunis päivä tapan itseni ja kerron kirjeellä miksi näin tapahtui. Häpeän lisäksi mä pelkään että mun omaiset alkaa pelkäämään. Tämänkin takia haluan pitää totuuden piilossa. Mun äiti on tosi sairas itsekin. En pysty lisäämään hänen taakkaansa, vaikka se voisikin olla avain mun olon paremmaksi tulemiseen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Sinun itsetunto on tosi alhaalla ja mikähän on saanut sinut noin vihaamaan itseäsi. Oletko pystynyt terapiassa paljastamaan totuuden itsestäsi, että häpeät itseäsi ja koet ahdistusta ja sen vuoksi et jaksa tehdä töitä. Jonkinlainen ylpeys estää sinua kertomasta ongelmasi todellista syytä, että koet ahdistusta ja kun olet epärehellinen, niin se tuottaa häpeää.
Oletko koskaan ajatellut, miksi häpeät tuomasta julki sarauttasi. Ovathan monet täällä sairaita ja eivät häpeä sitä.
Jospa teet nyt sen rohkean päätöksen ja kerrot ensin asian suoraan terapeutille (jos et ole jo kertonut) ja sitten jollekin lähipiiristäsi. Avoimuus ja rehellisyys saattaa olla ensimmäinen askel jopa parantumisen tielle.
Rohkeutta sinulle. Ei ongelmasi tee sinusta yhtään huonompaa kuin me muut elämäntallaajat.
Terapeutin kanssa oon tästä häpeästä puhunut. Hän on kehottanut minua olemaan avoimempi, mutta en osaa. En kehtaa myöntää olevani mielenterveyshäiriöinen. Äiti taas ymmärtäisi mutta en voi lisätä hänen kärsimystään. Pelkään jo muutenkin että äiti alkaa sekoilemaan, juomaan tai itsetuhoiseksi. Näin on joskus ollut, nyt hänellä parempi jakso, joten en ota riskiä.
Kavereille en taas kehtaa, ja luulen ettei kukaan ymmärrä. Monesti puhutaan ihmisistä ja haukutaan heitä kun eivät mene töihin uhraamatta ajatustakaan sille että ehkä siihen voi olla jokin syy.
Yksi syy tähän mun ongelmaan on juuri äiti. Kuten jo kerroin hän on ollut alkoholisti ja itsetuhoinen silloin kun olin nuori. Mulla ei esim. koskaan ollut murrosikää.
Kun olet joutunut koko elämäsi olemaan varuillasi ja varomaan, ettet taakoita äitisi mieltä ja elämään hänen ehdoilla, niin eipä ihme että olet ahdistunut. Oletan että olet joskus lapsena tai varhaisnuorena kokenut turhaa syyllisyyttä, ettet osaa olla äidin mieliksi. Varmasti äidin elämä on myös ollut häpeä kantaa.
Nyt aikuisena sinulla on oikeus ihan omaan elämään. Ei sinun tarvitse äidille menne kertomaan, että olet avautunut paineistasi. Älä ala enää elämään äitisi ehtoilla. Jos hän ratkeaa juomaan, niin hän kyllä tekee sen omaa heikkouttaan. Ei hän myös voi hallita ja orjuuttaa sinua elämän tyyllillään. Ilmeisesti sinulle on äiti hyvin tärkeä ihminen.
Minuu hävettää kans ihmisten seurassa. En osaa auttaa. Se on kamalaa. Ei tee mieli lähteä ihmisten ilmoille, paitsi jos on pakko.
Ehkäpä on vain hyväksyttävä ensin oma itsensä, ei sitä kukaan voi itse määrätä millainen on oikeasti, on vain hyväksyttävä itsensä omana itsenään ;)
Kaikki tekevät virheitä.
Missä tämän Jeesuksen voisi tavata? Ei, en halua tavata saarnamiestä tai pappia! Äläkä sano, että Raamatussa, kirjan lehdillähän voin tavata myös hobitti Frodon.