En ole kirjoittanut tänne aiemmin. Lukenut olen kyllä aina välillä, kun ihmisten tunteet kiinnostavat. Luulin, että omat tunteeni ovat kadonneet johonkin ja oli hauskaa lukea muiden kokemuksia.
Nyt kuitenkin olen sellaisessa tilanteessa, että on pakko purkaa tuntemuksiani (löytyihän niitä sittenkin) johonkin. Ihminen, jota tuntemukseni koskee, ei tätä palstaa lue ja hyvä näin. En haluaisikaan hänen lukevan tätä.
Olen ollut kaksi kertaa elämäni aikana parisuhteessa. Ensimmäisellä kerralla suhde oli kiihkeä ja siihen liittyi paljon tunteita, se kesti kuusi vuotta ja oli täyttä hulluutta. Tunteiden vuoristorataa, vaaraa, intohimoa ja rakkautta. Ensimmäin suhde loppui, kun toinen joutui paikkaan, jossa emme voineet enää tavata.
Toinen suhde kesti 15 vuotta. Mutta siihen ei liittynyt tunteita. Olen tietoisesti välttänyt niitä ja halusin tasapainoisen ja rauhallisen avioliiton, koska luulin, että tunteet liittyvät nuoruuteen ja kokemattomuuteen. Tämä suhde ilman tunteita ei toiminut ja erosin. Tuntui hyvältä tämä ero ja koin että tein oikein. Eroon ei liity riitoja tai sotkuja, se on vain tunteeton ero. Samanlainen, kuin oli avioiliittokin. Erosta ei ole kauan, mutten kokenut, että tarvitsen ketään miestä tai suhdetta ja vielä vähemmän laastarisuhteen. Enkä tarvitse vieläkään.
Käyn harvoin viihteellä, mutta viime kuussa olen käynyt muutaman kerran. Miesten huomiota on riittänyt, mutten ole edennyt kenenkään kanssa mihinkään. Koska en halunnut enkä tuntenut ehkä mitään ollenkaan. Kunnes... tutustuin yhteen mieheen. Hän on minua muutama vuosi nuorempi ja siinä viihteellä, hän tekin minuun vaikutuksen avoimuudellaan, päättäväisyydellään ja rehellisyydellään. Ulkonäössäkään ei ollut vikaa. Humalassa päädyinkin tämän miehen kotiin, jossa sitten harrastettiin seksiä.
Aamulla sain toki morkkiksen. Aikuinen nainen lähtee tuntemattoman kanssa baari-illan jälkeen harrastamaan seksiä... Oma mielipide sellaisista naisista ei ole kovin ruusuinen ja nyt olinkin itse se. Halusin unohtaa koko jutun mahdollisimman nopeasti. Sain mieheltä viestin, vastasin; sain toisen ja vastasin ja joku juttu siinä oli että halusin tavata hänet vielä kerran selviinpäin. Tapasin. Hän oli ja on ihana. Uskomaton. Erilainen. Sellainen ihmistyypiltään, jota en ole koskaan tavannut aiemmin.
Ongelma on nyt se, että sovittiin miehen kanssa että olemme kavereita. Enkä tiedä pystynkö siihen. Nämä tunteet, joita pidin lapsillisina ovat taas läsnä. Nautin niistä, mutta ne tekee minua, aikuista naista hulluksi. Ne pelottaa. Tunnen ihan uskomatonta vetoa tähän ihmiseen... hän on koko ajan mielessäni. Se on mukava tunne, mutta pelottava. Mitä, jos hän käyttää minua hyväksi ja satuttaa? Mitä jos ne tunteet eivät laskeudukaan ja rakastun?
Tänään aamulla ajattelin jo, että katkaisen yhteydenpito tähän mieheen kokonaan. Mutten pysty tähän. Koko minä haluaa nähdä häntä, koskettaa häntä. Hänen läsnäolossa vaivun johonkin eufooriseen tilaan ja seuraavana päivänä sitten mietin, mikä minua vaivaa... Enkä edes tunne tätä ihmistä! Tapasimme vähän yli viikko sitten. Minusta tuntuu että olen tulossa hulluksi! Olen järkevä aikuinen nainen... ei tämä saa mennä näin. En halua näitä tunteita, mutten voi niille mitään! Eihän tälläinen voi olla normaalia, vai voiko?
Olenko siis ihastunut, vai mikä mua vaivaa? Voiko oikeasti ihastua vaikka näkee ihmisen vain muutaman kerran? Olen hyvin pohtivainen tyypiltäni ja olen hyvin sinut eroni ja itseni kanssa, en tarvinnut mitään suhdetta... mutta tätä ihmistä nyt haluan koko ajan. Hän asuu nyt päässäni... Ja vaikka tunteet ovat hyviä, ne kuitenkin surettaa. Mikä minua vaivaa?
Nyt kuitenkin olen sellaisessa tilanteessa, että on pakko purkaa tuntemuksiani (löytyihän niitä sittenkin) johonkin. Ihminen, jota tuntemukseni koskee, ei tätä palstaa lue ja hyvä näin. En haluaisikaan hänen lukevan tätä.
Olen ollut kaksi kertaa elämäni aikana parisuhteessa. Ensimmäisellä kerralla suhde oli kiihkeä ja siihen liittyi paljon tunteita, se kesti kuusi vuotta ja oli täyttä hulluutta. Tunteiden vuoristorataa, vaaraa, intohimoa ja rakkautta. Ensimmäin suhde loppui, kun toinen joutui paikkaan, jossa emme voineet enää tavata.
Toinen suhde kesti 15 vuotta. Mutta siihen ei liittynyt tunteita. Olen tietoisesti välttänyt niitä ja halusin tasapainoisen ja rauhallisen avioliiton, koska luulin, että tunteet liittyvät nuoruuteen ja kokemattomuuteen. Tämä suhde ilman tunteita ei toiminut ja erosin. Tuntui hyvältä tämä ero ja koin että tein oikein. Eroon ei liity riitoja tai sotkuja, se on vain tunteeton ero. Samanlainen, kuin oli avioiliittokin. Erosta ei ole kauan, mutten kokenut, että tarvitsen ketään miestä tai suhdetta ja vielä vähemmän laastarisuhteen. Enkä tarvitse vieläkään.
Käyn harvoin viihteellä, mutta viime kuussa olen käynyt muutaman kerran. Miesten huomiota on riittänyt, mutten ole edennyt kenenkään kanssa mihinkään. Koska en halunnut enkä tuntenut ehkä mitään ollenkaan. Kunnes... tutustuin yhteen mieheen. Hän on minua muutama vuosi nuorempi ja siinä viihteellä, hän tekin minuun vaikutuksen avoimuudellaan, päättäväisyydellään ja rehellisyydellään. Ulkonäössäkään ei ollut vikaa. Humalassa päädyinkin tämän miehen kotiin, jossa sitten harrastettiin seksiä.
Aamulla sain toki morkkiksen. Aikuinen nainen lähtee tuntemattoman kanssa baari-illan jälkeen harrastamaan seksiä... Oma mielipide sellaisista naisista ei ole kovin ruusuinen ja nyt olinkin itse se. Halusin unohtaa koko jutun mahdollisimman nopeasti. Sain mieheltä viestin, vastasin; sain toisen ja vastasin ja joku juttu siinä oli että halusin tavata hänet vielä kerran selviinpäin. Tapasin. Hän oli ja on ihana. Uskomaton. Erilainen. Sellainen ihmistyypiltään, jota en ole koskaan tavannut aiemmin.
Ongelma on nyt se, että sovittiin miehen kanssa että olemme kavereita. Enkä tiedä pystynkö siihen. Nämä tunteet, joita pidin lapsillisina ovat taas läsnä. Nautin niistä, mutta ne tekee minua, aikuista naista hulluksi. Ne pelottaa. Tunnen ihan uskomatonta vetoa tähän ihmiseen... hän on koko ajan mielessäni. Se on mukava tunne, mutta pelottava. Mitä, jos hän käyttää minua hyväksi ja satuttaa? Mitä jos ne tunteet eivät laskeudukaan ja rakastun?
Tänään aamulla ajattelin jo, että katkaisen yhteydenpito tähän mieheen kokonaan. Mutten pysty tähän. Koko minä haluaa nähdä häntä, koskettaa häntä. Hänen läsnäolossa vaivun johonkin eufooriseen tilaan ja seuraavana päivänä sitten mietin, mikä minua vaivaa... Enkä edes tunne tätä ihmistä! Tapasimme vähän yli viikko sitten. Minusta tuntuu että olen tulossa hulluksi! Olen järkevä aikuinen nainen... ei tämä saa mennä näin. En halua näitä tunteita, mutten voi niille mitään! Eihän tälläinen voi olla normaalia, vai voiko?
Olenko siis ihastunut, vai mikä mua vaivaa? Voiko oikeasti ihastua vaikka näkee ihmisen vain muutaman kerran? Olen hyvin pohtivainen tyypiltäni ja olen hyvin sinut eroni ja itseni kanssa, en tarvinnut mitään suhdetta... mutta tätä ihmistä nyt haluan koko ajan. Hän asuu nyt päässäni... Ja vaikka tunteet ovat hyviä, ne kuitenkin surettaa. Mikä minua vaivaa?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.