Joulu ahdistaa

Viime joulu meni kokonaan sairaalassa, kun isä sairastui vakavasti ja nyt on sitten ensimmäinen joulu ilman isää ja se lisää entisestään tätä ahdistusta ja yksinäisyyden tunnetta.
Joulussahan korostuu perheen yhdessäolo ja sekin luo sitä ahdistusta, kun ei ole perhettä.
Tuttavat viettävät joulua perheidensä kanssa, mutta ei sinnekään kehtaa ängetä, kun eivät ole kutsuneet, kuten viime jouluna kutsuivat jouluaterialle, mutta ei tänä vuonna.

Eipä tässä ole oikein muuta, kuin kuluttaa aikaa harratuksen parissa ja täällä netissä.
Jouluruokaakaan ei paljon tarvinut hankkia ja sitä vaan katseli, kun perheelliset kaupassa työnteli täysiä ostoskärryjä.
Ruoka on vielä mahdottoman kallistakin.
Tuollainen ostoskärryllinen maksaa helposti sellaiset 150-300 euroa, mikä on ihan järjettömän suuri summa rahaa, kun omat ostokset alle 20 euroa tuntuu nekin kalliilta.

Nyt ainakin saisi nukkua koko joulun rauhassa, kun kukaan ei käy, eikä kysele, jos vaan pystyisi nukkumaan kymmeniä tunteja yhteen putkeen.
Unimaailmassa pääsee eroon tästä joulunajan yksinäisyyden maailmasta.

Ei muuta, kuin koetahan jaksaa, niin kyllä se arki pian koittaa ja ahdistus helpottaa.

Jos yksinäisyytten voi kuolla, kuolen vielä tänä vuonna.

Jos yksinäisyytteen voi kuolla, kuolen vielä tänä vuonna.

Sinulle, myös yksin. Kun katselee noita ostoskärryjensä kanssa laahaavia ja ruokakassien kantajia, niin kukapa meistä tietää, mitä heidän mielessään liikkuu. He saattavat olla väsyneitä, loppuun uupuneita vielä töissä olevia isovanhempia, joille ne porukat tulevat juhlapyhiksi. Kun joulu ja uusivuosi hurahtaa ohi, työarki koittaa ja voimat ovat poissa tai sitten pienituloisia eläkeläisiä, joilla ei olisi oikeasti varaa kestitä ja ostaa lahjoja jälkikasvulleen.
Joten suo siellä ja vetelä täällä.

Minulla on eräs ystävä, joka suorastaan loukkaantui, kun sanoin suoraan että en tahdo kirjoitella kortteja, vaihdella suklaakonfehteja ja kynttilän pätkiä vaan minulle riittää se hyvän jouluntoivotus ja vaikka rupatteluhetki yhdessä. Myös se syöminen ja pöydän antimet ovat hänelle rakkauden mitta, jolla välittämistä mitataan. Itse jakelee lahjoja, ja pakkaa syötävää: ei millään mene jakeluun, että se ei kaikille ole tärkeää. Jopa loukkaantuu, jos ei saa vastalahjoja ja pöytä ole korea kun menee jonnekin käymään. Ymmärtää toisin ystävyyttä osittavat itsekkäiksi ja saitureiksi.Tämäkin ihminen sitten valittelee jatkuvasti, kun rahat eivät riitä elämiseen ja koluaa kaikki mahdolliset luukut ja ruokajakelut päästäkseen eteenpäin.

On kyllä totta että jos on varaa, taito kokata ja aikaa laittaa koti kauniiksi, niin onhan se ystävällistä kutsua aterialle ja porukkaan heitä, joilla ei ole sukua, perhettä ja mahdollisuutta viettää juhlia yhdessä. On minullakin kaksi perheellistä siskoa ja väleissä ollaan, mutta en ole saanut yhtään kertaa kutsua joulupöytään. Haluavat viettää juhlat oman perheen kanssa. Kyllä ne ovat toisia sinkkuja ja ystäväpariskuntia, jos sellainen kutsu tulee.

Ymmärrän kyllä etteivät aikuiset lapset puolisoineen ja lapsineen halua suvun yksinäistä tätiä tai setää "ilon pilaajaksi". Sitä ei sillai kuulu luontevasti joukkoon ja saa aikaa turhia jännitteitä, kun ei olla vävyjen ja minijöiden kanssa kovin tuttuja ja teini-ikäiset lastenlapsetkin saattavat vierastaa. Sisarten lapset pääsevät käymään aika harvoin lapsuuden kodissa, joten on tärkeä jakaa ne muutamat tunnit ja päivät vain omien vanhempien kanssa. Joskus käy niin, että jo sitten tapani-iltana otetaan yhteyttä ja ehdotetaan tapaamista.

Ei me elellä kuin jossain espanjalaisessa kulttuurissa, jossa suvun serkut, ym. kokoontuvat usein yhteisiin juhliin.

Uskon että yksinäisyys tekee joulusta helpon, ei tarvitse tapella ruuasta, koristeista, lahjoista, kulttuuriohjelmasta tai mistään ja rahat säästyy noh ulkopuolisuuteen tottuu aja myötä erittäikin hyvin ja voihan juoda viiniä ja nukkua mokoman joulun yli.