Moro. Otsikko kertoo kaiken.
Olen 18v nuori mies, ja en nauti elämästä. Olen miettinyt itseni tappamista 13 vuotiaasta lähtien, mutta en ole koskaan tehnyt sitä. Elän kuitenkin elämää, minkä täyttää tietyt rutiinit, mutta en tunne enää mitään, ainakaan paljoa. Iloa, onnellisuutta, tyytyväisyyttä, innoistumista, kiinnostusta, rakkautta, empatiaa, hauskuutta. En tunne mitään niistä. Elämäni on ollut aina ''tyhjiössä'' elämistä. En halua olla iloinen, en halua saavuttaa asioita, en halua suoriutua, en halua tehdä, en halua kokea. Päivittäin tai ainakin kerran viikossa herään miettimään: Mitä vittua mä vielä täällä teen? Miksi jatkan tätä tylsää elämää, kun en selkeästi halua saavuttaa samoja asioita kun mitä suurin osa ihmisistä, enkä halua olla osa yhdyskuntaa, yhteisöä, maailmaa, mutta silti en ole tarpeeksi rohkea tappamaan itseäni.
Mitä on elämä ilman onnellisuutta? Miksi teen tämän itselleni, jatkan elämistä samojen rutiinien täyttämänä saavuttamatta onnellisuutta. Miksi en vain rohkene tappamaan itseäni, ei tarvitsisi enään kokea tuskaa, ahdistusta, masennusta, yksinäisyyttä, levottomuutta, tunnetta että en saa tarpeeksi, negatiivisia ajatuksia, hajamielisyyttä, vihamielisyyttä, ja niin edelleen.
Minulla on traumaperäinen stressihäiriö, masennus, estynyt ja epäluuloinen persoonaallisushäiriö, paniikkihäiriö. Mitä on elämä näillä sairauksilla? Miksi ne eivät voi lähteä pois minusta? Mitä on elämä ilman kavereita, yksin oleminen.Miksi olen minä, miksi olen tälläinen? Mikä vittu minua vaivaa??! Vittu vihaan itseäni. Tekisin mitä vain ollakseni joku muu. Vaikka vittu kivi, kaniini tai joku paremmassa asemassa oleva ihminen.
Välillä luulen, että tiedän mitkä asiat tekisivät minusta onnellisen, mutta sitten tajuan että en haluakkaan näitä asioita. En halua, en yksinkertaisesti halua. Jostain syystä ns. kidutan itseäni, olemalla saavuttamatta näitä asioita tai tekemättä niiden asioiden eteen mitään. En oikeastaan tiedä, mitä haluan.
Minusta tuntuu, että en halua seurustella ikinä, koska en vain osaa ilmaista itseäni, en ole sosiaalinen, vihaan ihmiskuntaa, tunnen ihmisvihaa eli misantropiaa. En myöskään pärjää koulussa, joten luulen, että en halua koskaan töihin tai mihinkään muuallekkaan. Olen paska kaikessa mitä teen, täydellinen tunari. Miksi menisin töihin, vain kusemaan asiat ja saamaan paskaa niskaani? Lisäksi en aijo käydä asepalvelusta, koska minua kuvottaa ihmiskunta niinkuin sanoin, ja tiedän olevani säälittävä tapaus, joten ei minusta edes olisi siihen. Ei minun mielenterveys kestäisi sitä.
Pelkään myös sosiaalisia tilanteita, ja välillä tai lähes aina tulen jälkeenpäin niistä aggressiiviseksi, tunnen vihaa kaikkea kohtaan. Ihmisiä, minua, kaikkea mitä ympärillä tapahtuu. Tulen vihaiseksi iloisista ihmisistä, todella vihaiseksi, koska olen niin pirun kateellinen. Olen tuhlannut elämästäni suurimman osan itsesäälissä ja ahdistuksessa, ja luultavasti koko loppuelämäni tulee näin menemään. En koskaan kuvitellut että olisin tälläinen luuseri.
En usko jumalaan, vihaan uskovaisia tai ainakin lestadialaisia, olen aatteeltani atheisti mutta minua kiinnostaisi hieman satanismi, ellei jopa saatananpalvonta. Kyllä, luitte oikein. Olen aivan tosissani. Jumala kuvottaa minua, syvästi, ja saatana kiehtoo. Olen hyvän ihmisen vastakohta. Tekisi mieli tehdä hyvin pahoja asioita, mutta en ole tehnyt. Mutta kokoajan mietin sitä.
Kaikki tämä negatiivisuus juontaa juurensa monista asioista, mitkä ovat muuttaneet minut hyvästä ihmisestä tälläiseksi. En syntynyt tälläiseksi. Minua on koulukiusattu, syrjitty, hakattu, niin kotona kuin koulussa, minut on murrettu henkisesti moneen kertaan, minusta on muuttunut negatiivinen antisosiaalinen agressiivinen ihmissielu. Minä olen TÄYNNÄ VIHAA. Niin monta vuotta jouduin kestämään asioita, mitä en koskaan halunut kestää tai kokea. Nyt näette mitä siitä seurasi.
En halua, että kukaan yrittää mua käännyttää uskoon, mutta kaipaan apua. Haluan pois tästä tilanteesta. Tiedän että edessäni voisi olla valoisampia vuosia, mutta en käytä tällä hetkellä edes tilaisuuksia, sillä olen täynnä vihaa. Välillä enemmän, välillä vähemmän, mutta ahdistus ei tule koskaan lähtemään minusta pois. Syön lääkkeitä, käyn psykologilla, ihan sama, ei mikään ole tähän mennessä auttanut.
Olen 18v nuori mies, ja en nauti elämästä. Olen miettinyt itseni tappamista 13 vuotiaasta lähtien, mutta en ole koskaan tehnyt sitä. Elän kuitenkin elämää, minkä täyttää tietyt rutiinit, mutta en tunne enää mitään, ainakaan paljoa. Iloa, onnellisuutta, tyytyväisyyttä, innoistumista, kiinnostusta, rakkautta, empatiaa, hauskuutta. En tunne mitään niistä. Elämäni on ollut aina ''tyhjiössä'' elämistä. En halua olla iloinen, en halua saavuttaa asioita, en halua suoriutua, en halua tehdä, en halua kokea. Päivittäin tai ainakin kerran viikossa herään miettimään: Mitä vittua mä vielä täällä teen? Miksi jatkan tätä tylsää elämää, kun en selkeästi halua saavuttaa samoja asioita kun mitä suurin osa ihmisistä, enkä halua olla osa yhdyskuntaa, yhteisöä, maailmaa, mutta silti en ole tarpeeksi rohkea tappamaan itseäni.
Mitä on elämä ilman onnellisuutta? Miksi teen tämän itselleni, jatkan elämistä samojen rutiinien täyttämänä saavuttamatta onnellisuutta. Miksi en vain rohkene tappamaan itseäni, ei tarvitsisi enään kokea tuskaa, ahdistusta, masennusta, yksinäisyyttä, levottomuutta, tunnetta että en saa tarpeeksi, negatiivisia ajatuksia, hajamielisyyttä, vihamielisyyttä, ja niin edelleen.
Minulla on traumaperäinen stressihäiriö, masennus, estynyt ja epäluuloinen persoonaallisushäiriö, paniikkihäiriö. Mitä on elämä näillä sairauksilla? Miksi ne eivät voi lähteä pois minusta? Mitä on elämä ilman kavereita, yksin oleminen.Miksi olen minä, miksi olen tälläinen? Mikä vittu minua vaivaa??! Vittu vihaan itseäni. Tekisin mitä vain ollakseni joku muu. Vaikka vittu kivi, kaniini tai joku paremmassa asemassa oleva ihminen.
Välillä luulen, että tiedän mitkä asiat tekisivät minusta onnellisen, mutta sitten tajuan että en haluakkaan näitä asioita. En halua, en yksinkertaisesti halua. Jostain syystä ns. kidutan itseäni, olemalla saavuttamatta näitä asioita tai tekemättä niiden asioiden eteen mitään. En oikeastaan tiedä, mitä haluan.
Minusta tuntuu, että en halua seurustella ikinä, koska en vain osaa ilmaista itseäni, en ole sosiaalinen, vihaan ihmiskuntaa, tunnen ihmisvihaa eli misantropiaa. En myöskään pärjää koulussa, joten luulen, että en halua koskaan töihin tai mihinkään muuallekkaan. Olen paska kaikessa mitä teen, täydellinen tunari. Miksi menisin töihin, vain kusemaan asiat ja saamaan paskaa niskaani? Lisäksi en aijo käydä asepalvelusta, koska minua kuvottaa ihmiskunta niinkuin sanoin, ja tiedän olevani säälittävä tapaus, joten ei minusta edes olisi siihen. Ei minun mielenterveys kestäisi sitä.
Pelkään myös sosiaalisia tilanteita, ja välillä tai lähes aina tulen jälkeenpäin niistä aggressiiviseksi, tunnen vihaa kaikkea kohtaan. Ihmisiä, minua, kaikkea mitä ympärillä tapahtuu. Tulen vihaiseksi iloisista ihmisistä, todella vihaiseksi, koska olen niin pirun kateellinen. Olen tuhlannut elämästäni suurimman osan itsesäälissä ja ahdistuksessa, ja luultavasti koko loppuelämäni tulee näin menemään. En koskaan kuvitellut että olisin tälläinen luuseri.
En usko jumalaan, vihaan uskovaisia tai ainakin lestadialaisia, olen aatteeltani atheisti mutta minua kiinnostaisi hieman satanismi, ellei jopa saatananpalvonta. Kyllä, luitte oikein. Olen aivan tosissani. Jumala kuvottaa minua, syvästi, ja saatana kiehtoo. Olen hyvän ihmisen vastakohta. Tekisi mieli tehdä hyvin pahoja asioita, mutta en ole tehnyt. Mutta kokoajan mietin sitä.
Kaikki tämä negatiivisuus juontaa juurensa monista asioista, mitkä ovat muuttaneet minut hyvästä ihmisestä tälläiseksi. En syntynyt tälläiseksi. Minua on koulukiusattu, syrjitty, hakattu, niin kotona kuin koulussa, minut on murrettu henkisesti moneen kertaan, minusta on muuttunut negatiivinen antisosiaalinen agressiivinen ihmissielu. Minä olen TÄYNNÄ VIHAA. Niin monta vuotta jouduin kestämään asioita, mitä en koskaan halunut kestää tai kokea. Nyt näette mitä siitä seurasi.
En halua, että kukaan yrittää mua käännyttää uskoon, mutta kaipaan apua. Haluan pois tästä tilanteesta. Tiedän että edessäni voisi olla valoisampia vuosia, mutta en käytä tällä hetkellä edes tilaisuuksia, sillä olen täynnä vihaa. Välillä enemmän, välillä vähemmän, mutta ahdistus ei tule koskaan lähtemään minusta pois. Syön lääkkeitä, käyn psykologilla, ihan sama, ei mikään ole tähän mennessä auttanut.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ihan kuin minä,pitsi minä olen 42vuotias jo ja mies siis.
Minä tosin uskon jumalaan ja kaiken maailman uskonnot käynyt läpi,eli helvetti on irti noilta osin.
Noiden hemmetin sairaanhoitajien auttamiset ei auta minua milliäkään,perkele että mua riepoo noiden paskanjauhanta.
Ne ei auta ,mutta vaivat on samat kuin sinulla,minulla on vain jumala kuvioissa,ja minulla on vaimo,muuten tappaisin ihmisiä,niin perkeeleesti mua riepoo kaikki.
Ja ihan samat on syyt kun sulla.
Minä muuten en käynyt asepalvelusta 1990 luvun alussa ,kerroin että karkaan sieltä ja otin uskonnon auttamaan etten ota asetta käteen ym...silloin tuo asepalvelus juttu oli niin ettei sitä väistelty noin vaan,muut katsoi sitten alaspäin kun kaveri ei suorittanut inttiä.
Pah en suorittas nytkään,ennen kannattaa mennä siviilipalveluskuvioon.
Minun agressio johtuu siitä kun jouduin sijaisperheisiin siis kahteen ja se toinen vaihto oli kun täytin 11 vuotta.
Toki on luonetta muutenkin kun veri tummia,no mutta paljon olet sinäkin kokenut jo ikäiseksesi.
Tuosta seurustelusta kerrot ettet halua seurustella ehkä,no sama oli minullakin 17 vuotiaana ja 18 vuotiaana,tuolloin tapasin vaimoni,oli vaikeaa kun ei tunne itseään ja muutenkin oli vaikeaa.
Saatana aina kiehtonut? no niin on minuakin,otin vain nuorena jannuna selvää tuosta ja se pelottaa ja sitä tunnetta ei halua,ennen hakee turvallisuuden tunnetta eli turvaa,ei sitä uskontokunnista juuri löydä hyvin harvoista,pitää siis tutkia vähän ja seurailla.
Oikein ottaa kupoliin nuo eksyttäjät,eli eriuskonnot,luterilaisuus on kierouden huipentuma.Kaduttaa koko rippikoulun käynti ja vieläkin siis.Juuri ja juuri pääsin läpi,sekin oli tuskien taival ja ihan turhaan.
Eli meillä on se ero ollut,minä kohtasin nykyisen vaimoni tuolla 18 vuotiaana ja se hillitsi uskonnollisuus oli mukana,eli olen uskonut jumalan voimaan ja saatanan mutta vahvempana on jumalan voima hillinnyt.
Saatanan keinohan on itsemurhaan ajaminen, se saa ajatukset päähän ja mielen muutenkin sekaisin.
Onneksi olet vasta 18 v tuon kelkan voi kääntää vielä,mutta töitä se tetättää,kyse on sydämmestä pitkälti,jompaan kumpaan ihminen on kallellaan hyvään tai pahaan,toinen ottaa sitten vallan useinmiten ja voi saada lopputulokseksi ikävämmän jutun.
Minä tein paljon rikoksia ,siis tosi paljonvaikka uskoinkin jumalaan silti tein ,ajelin kortitta kaupungilla jo alaikäisenä,katkastu haulikko mukana jo tuolloin.
Oli se ahdistavaa sekin aika,mutta toki koen nytkin samaa,tekisi mieli luovuttaa.
Meillä heikommilla ei ole rahaa niin kuin joillakin on ja se vaikeuttaa eli huonot on lähtökohdat jo alkuunsa.
Sinun pitäisi tutkistella sydäntäsi,herkistää ja kokeilla kumpaan haluat kallistua pahaan vai hyvään,jos nyt uskot saatanaan niin se toinenkin on olemassa.
Sun pitää tutkia itseäsi ei oikein muuta vaan tule mieleen,aika ehkä kypsentää,se niin riippuu ihmisestä.
Älä tee sitä virhettä minkä minä tein,ei tullut kouluja käytyä,kun ei huvittanut mikään,olisi silti viksua piruttaan käydä joku että on ammatti,esim :putkipuoli niin on hommaa,mutta enhän minä semmosia ,tuo saamattomuus pahajuttu ja se jännittäminen ym.
Olisko sinulla kavereita? ketään ,tuossa iässä ne on viimeisen kerran mahdollista saada,minun iässä ei saa oikeita kavereita mistään.
Älä anna enään itseäsi hakata,pyri väistelemään tilanteita joissa väkivalta esiintyy,vaikka tuntuukin uskonto touhut ihan hirveeltä ,niin pitäskö sinun kumminkin miettiä noita?
Itse kun vaakuutuin saatanan läsnä olosta niin etsin sen jälkeen jumalan läsnäoloa.Ilman jumalan läsnä oloa olisin varmaan hukassa tosi pahasti.
En eläisi enään,kaikki kaverit tappoi jo itsensä ne oli alta 30 vuoden,18v-20 v ikäisenä parhainpia kavereita hirtti itsensä ja hänkin oli mukana saatanan kanssa pelailemassa,katkastiin sitten toisen kaverin kanssa sen köysi pois heidän kesämökin koivusta,tämä toinenkin kaveri sitten tappoi itsensä lääkkeillä ja alkoholilla teki itsarin,hänenkin vaimo oli meille hyvin läheinen kaveri,mutta sekin tappoi itsensä ,hyppäs junan alle.
Yksi kaveri söi valkoisia kärpäsieniä ja ryyppäs no jossain vaiheessa sekin kuoli tuolloin kun olimme nuoria,parivuotta sitten yksi sekosi totaalisesti aamulla ,otti auton ja pysähtyi keskelle siltaa ja hyppäs korkealta järveen,etsivät kuukauia mutta löytyi kuoleena.
Lähes kaikki on kuolut nyt,eli siinä mielessä mieti,hankitko ammatin tai jotain,muuten käy niin kuin minun kavereille.
Minut piti hengellisyys tähän asti elossa,mutta ei ole helpoo vieläkään.
Apuja hain juuri psykiatrian hoitajilta niin käytänössä nauroivat,lääkäri oli sitten toisella kertaa niin ikun pilkkasivat ja nauroivat.
Sairaslomaa hain työkkäriin niin en saanut,meni melkein kolme kuukautta ja kuulema kela katsoo minun olevan hyvin terve,no ole sinä viisaampi kuin minä,minäkin olin "hetki sitten alta 20v" ja nyt 42vuotias,aika kului nopeasti.
Mielessä käy kunpa saisin 20 vuotta vedettyä kelloa taaksepäin,jokainen siirto vaikuttaa myöhemmin .Jokainen toki tekee siirtonsa itse.
huomasin tekstistäsi että ilmaiset hyvin itseäsi kirjoittamalla..miksi et kirjoittaisi kirjaa ja vuodattaisi kaiken tuskasi kirjalliseen muotoon se auttaisi itseäsi ja valmiina kirja auttaisi monia muita samassa tilassa olevia.käännä voitoksi menneisyys..ja jos ajattelet niin kuin veikkaan sinun tätä lukiessasi ajattelevan että et kirjottaisi kirjaa kun ei siitä tule mitään tai vastaavaa.niin höpö höpö..usko kykyihisi!!ei se ole helppoa jos on taipuvainen pessimistiseen ajatteluun mutta mahdollista se on..ajatus maailma on sitä mitä me kylvämme sinne..neuvoni on se kirjoittaminen sillä saat negatiiviset asiat ulos itsestäsi ja usko vaan niiden alta voi löytyä paljon hyvää ja uutta elämän voimaa..ja yhtä kirjaa voisin suositella(tunne lukkosi)kirja tunne lukoista netistä löytyy tietoa..ainakin se pessimistisyyden tunnelukko sinulla kuulostaisi olevan vahvana ja siksi olisi hyvä noihin tunnelukkoihin niin pääsisit elämään vapaanpaa elämää sillä ne saa aukaistua..itsekkin aikoinaan olen paininut samojen ongelmien parissa.
Huhhuh Hyvin kirjoitit oloistasi.. järkyttävän paljo samoja fiiliksiä.. tsemppiä sinne..