Vuosikausia kestäneiden mielenterveysongelmien (sosiaalisten tilanteiden pelko) jälkeen tunnelin päässä on alkanut kajastaa suikale valoa. Mutta se valo on maailmasta, josta en tiedä mitään. Teini-ikä ja koko tähänastinen täysi-ikäisyys, viisi vuotta, ovat menneet pelon kanssa, joka tyrkkäsi pois tavallisesta sosiaalisesta elämästä. En ole kokenut mitään, mitä lähes kaikki minun ikäiseni ovat kokeneet. Ihan kuin en olisi viimeiseen kymmeneen vuoteen elänyt ollenkaan. Olen lapsellinen. Hävettää.
Tiedän olevani vielä nuori, ja monet sanovat, että naisena saisin helposti (miespuolista) seuraa. Mutta pelkään vain nolaavani itseni kokemattomuuteni takia, enkä tietenkään tahdo sitä. Pelkään, että olen liian outo, etten riitä, että olen liian itsekäs, tai sitä etten yksinkertaisesti osaa olla kellekään ystävä. Saati sitten tyttöystävä. Käyn töissä ja osa työkaverista ovat mukavia, mutta olen täysin eri planeetalta kuin he. Omanikäisten kanssa on erityisen vaikea olla, koska he elävät minun silmissäni tuki tavallista elämää avopuolisoineen ja etelänmatkoineen. Tiedän, että sellaisen elämän saavuttaminen olisi ehkä mahdollista, jos vain uskaltaisin pistää nenäni ulos ulko-ovesta, mutta huono minäkuva kuiskuttelee ilkeitä sanoja korviini. Kuka nyt tällaisen hullun kaveri tahtoisi olla? Pitäisi ottaa niskasta itseä kiinni, mutta osaisinko enää olla mitään muuta kuin yksinäinen? Haluaisin niin kovasti kuulua siihen maailmaan missä muut elävät, mutten mitenkään voi lakaista minuuttani maton alle ja alkaa valehdella olevani joku aivan toinen ihminen. Eihän se olisi oikein ketään kohtaan.
Anteeksi viestini sekavuus, hermostuttaa kirjoittaa ongelmista, joita minun on vaikea itsessäni myöntää. Ujosti kyselen vielä, että löytyykö kohtalotovereita tai jotakuta, joka tajuaisi mitä ajan takaa?
Tiedän olevani vielä nuori, ja monet sanovat, että naisena saisin helposti (miespuolista) seuraa. Mutta pelkään vain nolaavani itseni kokemattomuuteni takia, enkä tietenkään tahdo sitä. Pelkään, että olen liian outo, etten riitä, että olen liian itsekäs, tai sitä etten yksinkertaisesti osaa olla kellekään ystävä. Saati sitten tyttöystävä. Käyn töissä ja osa työkaverista ovat mukavia, mutta olen täysin eri planeetalta kuin he. Omanikäisten kanssa on erityisen vaikea olla, koska he elävät minun silmissäni tuki tavallista elämää avopuolisoineen ja etelänmatkoineen. Tiedän, että sellaisen elämän saavuttaminen olisi ehkä mahdollista, jos vain uskaltaisin pistää nenäni ulos ulko-ovesta, mutta huono minäkuva kuiskuttelee ilkeitä sanoja korviini. Kuka nyt tällaisen hullun kaveri tahtoisi olla? Pitäisi ottaa niskasta itseä kiinni, mutta osaisinko enää olla mitään muuta kuin yksinäinen? Haluaisin niin kovasti kuulua siihen maailmaan missä muut elävät, mutten mitenkään voi lakaista minuuttani maton alle ja alkaa valehdella olevani joku aivan toinen ihminen. Eihän se olisi oikein ketään kohtaan.
Anteeksi viestini sekavuus, hermostuttaa kirjoittaa ongelmista, joita minun on vaikea itsessäni myöntää. Ujosti kyselen vielä, että löytyykö kohtalotovereita tai jotakuta, joka tajuaisi mitä ajan takaa?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.