Olen jo 36-vuotias nainen, jolle masennus ja työuupumukset eivät ole vieraita. Kolmeen vuoteen en ole tarvinnut lääkäreitä tai pillereitä, mutta nyt näyttää taas heikolta.
Huomasin ettei kaikki ole kunnossa kun aloin kritisoimaan kumppaniani ja parisuhdetta, sitten tajusin että ei ole hyvin kaikki mullakaan. Seksi ei ole maistunut pitkään aikaan, siitä riitoja. En tunne mitään miestäni kohtaan, lähinnä vain ärtymystä. Varsinaista syytä tähän ei ole.
Puolen vuoden aikana on kehittynyt kuolemanajatuksia, ja kasvava ihmisviha. Välttelen ihmisiä ,en halua liikkua "ruuhka-aikaan", en pysty ottamaan katsekontaktia vieraisiin. Minulla on tunne että en kuulu mihinkään. Ystäviä ei ole yhtäkään, he jäivät vuosia sitten työuupumuksien aikana.
Yritin käydä kansalaisopiston kielikurssia, siellä en voinut katsoa keheenkään. Istuin lukittuneena paikoillani. Asia kiinnosti, mutta muut kurssilaiset ahdistivat niin paljon etten voinut jatkaa. Maksoin vain kiltisti kurssimaksun, ja jäin pois. Ajattelin että siinä mulle sakkomaksu, miksi olin näin tyhmä että lähdin tähän.
Yritän kävelyttää koiraani, mutta en halua lähteä päiväaikaan liikkeelle. Pimeä sopisi paremmin. Kesällä vielä pystyin juttelmaan muiden kanssa lenkillä, nyt olen jopa kääntänyt suuntaa kun näen jonkun tulevan vastaan. En osaa ohittaa polulla, tuntuu että minua vastaan kävellään tahallaan, ettei minua huomioi kukaan ,että olen vain tiellä. Kotini on turvapaikkani, täällä istuisinkin sitten yksin mielelläni.
Outoa tässä on se, että pystyn teeskentelmään puheliasta ja hymyilevää, mutta en koviin monille. Se tuntuu vievän valtavasti voimavaroja. Päällisin puolin minusta ei varmaan huomaisi mitään outoa.
Varmasti kaamoksella on osuutta asiaan. Haluaisin erota, mutta pelottaa miten pärjään rahallisesti ja täysin yksin muutenkin. Yritän hoitaan masennusta ensin. Toivoisin jopa että koirani kuolisi, koska en voi olla sille niin läsnä kuin haluaisin. Se on vanha ja sen voimien heikkeneminen tuntuu pahalta.
Mummoni kuoli äkillisesti sydänkohtaukseen. Emme olleen paljon tekemisissä, mutta rakastin hänen elämänasennettaan ja iloista hahmoaan. Ei hänen kuolemansa ainakaan oloani piritsänyt.
Selkäni on alkanut tulla kipeäksi, taustalla epäonnistunut jalkaleikkaus. En ole ennen ollut kipeä, nyt tunnen että tulen vanhaksi ja raihnaiseksi.
Töitä teen, mutta vain 5 tuntia päivässä. En kerta kaikkiaan jaksa tehdä enempää.
Pyydän anteeksi sekavaa tilitystä. mutta tuntuu kamalan pahalta. Tilasin lääkäriajan, mutta se on vasta yli kolmen viikon päästä. En tiedä miten taas jaksan eteenpäin, tuntuu että elämä on niin raskasta ja ilotonta. Olen yrittänyt olla uskomatta masentunutta mieltäni, mutta tämä ei mene ohi.
Huomasin ettei kaikki ole kunnossa kun aloin kritisoimaan kumppaniani ja parisuhdetta, sitten tajusin että ei ole hyvin kaikki mullakaan. Seksi ei ole maistunut pitkään aikaan, siitä riitoja. En tunne mitään miestäni kohtaan, lähinnä vain ärtymystä. Varsinaista syytä tähän ei ole.
Puolen vuoden aikana on kehittynyt kuolemanajatuksia, ja kasvava ihmisviha. Välttelen ihmisiä ,en halua liikkua "ruuhka-aikaan", en pysty ottamaan katsekontaktia vieraisiin. Minulla on tunne että en kuulu mihinkään. Ystäviä ei ole yhtäkään, he jäivät vuosia sitten työuupumuksien aikana.
Yritin käydä kansalaisopiston kielikurssia, siellä en voinut katsoa keheenkään. Istuin lukittuneena paikoillani. Asia kiinnosti, mutta muut kurssilaiset ahdistivat niin paljon etten voinut jatkaa. Maksoin vain kiltisti kurssimaksun, ja jäin pois. Ajattelin että siinä mulle sakkomaksu, miksi olin näin tyhmä että lähdin tähän.
Yritän kävelyttää koiraani, mutta en halua lähteä päiväaikaan liikkeelle. Pimeä sopisi paremmin. Kesällä vielä pystyin juttelmaan muiden kanssa lenkillä, nyt olen jopa kääntänyt suuntaa kun näen jonkun tulevan vastaan. En osaa ohittaa polulla, tuntuu että minua vastaan kävellään tahallaan, ettei minua huomioi kukaan ,että olen vain tiellä. Kotini on turvapaikkani, täällä istuisinkin sitten yksin mielelläni.
Outoa tässä on se, että pystyn teeskentelmään puheliasta ja hymyilevää, mutta en koviin monille. Se tuntuu vievän valtavasti voimavaroja. Päällisin puolin minusta ei varmaan huomaisi mitään outoa.
Varmasti kaamoksella on osuutta asiaan. Haluaisin erota, mutta pelottaa miten pärjään rahallisesti ja täysin yksin muutenkin. Yritän hoitaan masennusta ensin. Toivoisin jopa että koirani kuolisi, koska en voi olla sille niin läsnä kuin haluaisin. Se on vanha ja sen voimien heikkeneminen tuntuu pahalta.
Mummoni kuoli äkillisesti sydänkohtaukseen. Emme olleen paljon tekemisissä, mutta rakastin hänen elämänasennettaan ja iloista hahmoaan. Ei hänen kuolemansa ainakaan oloani piritsänyt.
Selkäni on alkanut tulla kipeäksi, taustalla epäonnistunut jalkaleikkaus. En ole ennen ollut kipeä, nyt tunnen että tulen vanhaksi ja raihnaiseksi.
Töitä teen, mutta vain 5 tuntia päivässä. En kerta kaikkiaan jaksa tehdä enempää.
Pyydän anteeksi sekavaa tilitystä. mutta tuntuu kamalan pahalta. Tilasin lääkäriajan, mutta se on vasta yli kolmen viikon päästä. En tiedä miten taas jaksan eteenpäin, tuntuu että elämä on niin raskasta ja ilotonta. Olen yrittänyt olla uskomatta masentunutta mieltäni, mutta tämä ei mene ohi.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kyllä on nyt korkea aika saada aika ihan ammattilaisen puheille. Juttele miehellesi, että voit pahoin ja varmaan se on syy, että parisuhde ei toimi. Olet tietämättäsi vajonnut masennukseen. Älä kiirehdi eroon vaan juttele miehen kanssa. Hänkin voi alkaa suhtautumaan sitten eri tavalla.
Itsekin suosittelisin ammattilaiselle menoa. Etenkin kun olet ilmeisesti saanut hoitoa aiemminkin. Tiedän kokemuksesta, että kun itsestä tuntuu kurjalta, niin silloin ei vaan voi kokea toisen läheisyyttä kunnolla. Siinä on vain jokin henkinen kokovartalokondomi välissä. Eli nyt kannattaisi erottaa se, onko suhteessa oikeasti vikaa vai onko vika omassa kokemuksessasi. On varsin positiivista, että olet onnistunut luomaan parisuhteen. Jos miehesi todella välittää sinusta, niin ehkä hyvästä suhteesta ei kannata luopua. Uuden suhteen aloittaminen on taas hyvin paljon vaikeampaa. Jos puolisosi on vahva ja terve, hän jaksaa pienen takapakin voinnissasi. Kerro hänelle tunteistasi, mutta harkitse sanasi, ettei tule tarpeetonta riitaa.
Itselleni oli parempi erota (olen sinua muutamia vuosia vanhempi). Elän toimeentulotuen varassa, nyt tosin saan sairaslomakorvausta, mutta ei sekään yksin riitä, kun on minimit. Edunvalvoja hoitaa raha-asiat. Eksä on varmaan pahempi sekopää kuin minä itse. Siinä suhteessa ongelmat olisivat moninkertaistuneet toisemme tukemisen sijaan. Tässä iässä ei enää normaalia parisuhdetta voi luoda, etenkin kun on sosiaalisesti pohjalla. Eli haksahdan sitten varattuihin miehiin, joihin on pitkäaikaisia suhteita.
Itsekin olen misantrooppi, mutta havaitsin tämän ominaisuuden aloittajaa vanhempana. Ensin en vain sietänyt ketään vanhoja frendejä, nyt en enää siedä kuin lapsia niukin naukin. Ja tuo masennus, se tuli sitten havaittua vielä kaupan päälle n. vuosi sitten. Minulla se on vielä lievää, mutta väitän että tuo misantropiani on suurin syyllinen koko hommaan. En haluaisi olla tietoisesti misantrooppi mutta minkäs teet? Onko sellaiseen ongelmaan apuakaan? Vituttaa välillä oikein tosi paljon oma vittumaisuuteni. Mutta toisaalta, niin ovat muutkin olleet vittumaisia, oikein tosi vittumaisia, minua kohtaan.
Olette vain katkeroituneita. Olisi hyvä löytää jotain siitä vapauttavia lähteitä; mitä tahansa. Ehkä elämän perustojen miettiminen ylipäätään voi auttaa - se elämähän ne katkeruudet on aikaansaanutkin. Jonkin perustavamman kautta voi ehkä löytää anteeksiannon tapahtuneita ja itseään kohtaan, ja se voi vapauttaa kulkemaan eteenpäin ja uuteen. Monesti myös aivan pienet asiat voivat olla arvokkaita tällaisessa. Mistä te pidätte, iloitsette?
Samoin aloittajalle ei muuten oikein osaa vastata kuin kysymyksiä: mistä sinä pidät, mikä jotenkin koskettaa? Edesmenneen mummosi elämänilon lisäksi?
Itse ajattelisin, että tulisi löytää yhteys sen "suorittamasi" elämän ja sosiaalisuuden sekä toisaalta aitouden, aidon avautumisen ja kosketetuksi tulemisen välillä. Jälkimmäinen voinee tapahtua joko yksin tai yhdessä. Missä sen voisi löytää?
Olen itse samanlaisessa erilaisessa tilanteessa.