Olen nais ihminen ja olen huomannut itsessäni huolestuttavia piirteitä.
Mulla on lääkitys, joka ei kuitenkaan tunnu auttavan. Tai mistäs mä tiedän millainen olisin ilman lääkkeitä? Noh, kuitenkin...
Viimeaikoina olen ollut todella kärttyinen ja vältellyt ihmisten seurassa olemista.
Tuntuu, että inhoan ihmisiä. Tämä korostuu aina etenkin joulun aikaan kun näen iloisia ihmisiä täynnä joulumieltä lahjaostoksilla. Keksin pienimmistäkin asioista jotain vihan aihetta. Esimerkiksi se, että ihmisten rahan törsääminen ärsyttää.
Mua vituttaa etenkin kaikki joulun toivotukset esimerkiksi Facebookissa. Tarvitseeko sitä kaikille kailottaa? Kaikki tietää, että on joulu ja blaa blaa. Eiköhän jokainen halua viettää hyvän joulun.
Sit toinen asia mikä ärsyttää, on kaikki huomiohuoraus somessa ja kaikenlainen näyttäminen muille. "Olen matkustellut siellä sun täällä, voi mua kosmopoliittia ihmistä", "Jee, olen paras työssäni! Mua kehuttiin tänään!", "Tänään tuli 8 vuotta täyteen kihlattuni kanssa seurustelua." Jne. Kaikki tollanen vituttaa mua suunnattomasti.
Mua ei kai oo rakastettu lapsena tarpeeksi. Rakkaus on korvattu rahalla.
Miten tällaisesta vihasta voi päästä eroon? Mulla on erittäin huolestuttavia ajatuksia ihmisistä ja heidän tuhoamisesta.
Keskustelemassa käyn sairaanhoitajan kanssa, mutta en koskaan uskaltaisi kertoa näin sinisilmäiselle, hyväntahtoiselle hoitajalle ajatuksistani.
Hän on on kyllä kiltti ja ymmärtäväinen, mutta jotenkin tuntuu että hän yrittää suhteeni liikaa eikä anna mun luovuttaa. Sit jos kertoisin näistä ajatuksista niin se varmaan pettyisi että on mennyt työ hukkaan.
Mä olen tosi kiltti ihminen oikeastaan. En uskalla muodostaa eriäviä mielipiteitä, mukaudun seuran mukaan sellaiseksi mitä ihmiset haluavat mun olevan, yritän selvittää konfliktitilanteita ja olen tosi herkkä.
Huoh, no tällainen vuodatus tästä syntyi...
Mulla on lääkitys, joka ei kuitenkaan tunnu auttavan. Tai mistäs mä tiedän millainen olisin ilman lääkkeitä? Noh, kuitenkin...
Viimeaikoina olen ollut todella kärttyinen ja vältellyt ihmisten seurassa olemista.
Tuntuu, että inhoan ihmisiä. Tämä korostuu aina etenkin joulun aikaan kun näen iloisia ihmisiä täynnä joulumieltä lahjaostoksilla. Keksin pienimmistäkin asioista jotain vihan aihetta. Esimerkiksi se, että ihmisten rahan törsääminen ärsyttää.
Mua vituttaa etenkin kaikki joulun toivotukset esimerkiksi Facebookissa. Tarvitseeko sitä kaikille kailottaa? Kaikki tietää, että on joulu ja blaa blaa. Eiköhän jokainen halua viettää hyvän joulun.
Sit toinen asia mikä ärsyttää, on kaikki huomiohuoraus somessa ja kaikenlainen näyttäminen muille. "Olen matkustellut siellä sun täällä, voi mua kosmopoliittia ihmistä", "Jee, olen paras työssäni! Mua kehuttiin tänään!", "Tänään tuli 8 vuotta täyteen kihlattuni kanssa seurustelua." Jne. Kaikki tollanen vituttaa mua suunnattomasti.
Mua ei kai oo rakastettu lapsena tarpeeksi. Rakkaus on korvattu rahalla.
Miten tällaisesta vihasta voi päästä eroon? Mulla on erittäin huolestuttavia ajatuksia ihmisistä ja heidän tuhoamisesta.
Keskustelemassa käyn sairaanhoitajan kanssa, mutta en koskaan uskaltaisi kertoa näin sinisilmäiselle, hyväntahtoiselle hoitajalle ajatuksistani.
Hän on on kyllä kiltti ja ymmärtäväinen, mutta jotenkin tuntuu että hän yrittää suhteeni liikaa eikä anna mun luovuttaa. Sit jos kertoisin näistä ajatuksista niin se varmaan pettyisi että on mennyt työ hukkaan.
Mä olen tosi kiltti ihminen oikeastaan. En uskalla muodostaa eriäviä mielipiteitä, mukaudun seuran mukaan sellaiseksi mitä ihmiset haluavat mun olevan, yritän selvittää konfliktitilanteita ja olen tosi herkkä.
Huoh, no tällainen vuodatus tästä syntyi...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Sinulla on sisin täynnä pantattua vihaa, kun et ole uskaltanut elää ja olla aito. Kiltin ja aran ongelma. Onko niin, että tämä turhauma ja jatkuva hypistely ettet uskalla olla aito ja oma itsesi tasavertaisena toisten kanssa turhauttaa.
Saatat olla jopa kateellinen itsevarmoille, iloisille ja rohkeille.
Kuule kyllä sinun pitää nyt vain noissa keskusteluissa uskaltaa avata totuus. Voit vaikka kirjoittaa asiat ja tuntemuksesi paperille ylös, jos pokka pettää h-hetkellä. Jos jatkat entiseen malliin, niin juttelusta ei ole sinulle mitään hyötyä.
Kiitos kun vastasit.
Joo, oon tässä kovasti pähkäilly, että tuodako asia ulos vai ei. Olen päättänyt rohkaista itseni ja kertoa asiat niin kuin ne ovat. Tuomitsekoot minut. Olen muutenkin niin masentunut ja vihaa täynnä, että ei kai sillä mitään väliäkään ole, kai?
Saa nähdä sairaanhoitajan reaktion asiaan. Pahoin pelkään, että hän tuomitsee minut ja vastaanotto ei ole enää samanlaista kuin ennen. Hän on työskennellyt kanssani monia vuosia.
Nuorena ollessani koulussa syrjässä ja en päässyt porukoihin, koin valtavaa vihaa iloisia, räiskyviä luokkatovereita kohtaan. Olin varmaan aika vaikeasti lähestyttävä ja pohdin, miksi kukaan ei välitä minusta.
Kun itsetunto kasvaa, niin ei loukkaannut vaikka joku päästelee suorasti, vaan ottaa jopa palautteena ja kasvun paikkana.
Joulun alla eräs, melko uusi ystävyys, laittoi tekstarin haukkuen minut maanrakoon. Olin loukannut hänet pahoin ihan huomaamattani. Laitoin anteeksipyynnön ja mietin sanomaa. Ja ihan totta, hän paljasti minulle asioita joille taidan olla sokea. Vaikka nämä arvostelut minusta eivät mitenkään liittyneet häntä loukanneeseen asiaan, niin palaute taisi olla totta.
Ihminen on toiselle peili. Olen jopa kiitollinen, että hän raivopäissään toi esille asiat, joille olen ollut sokea. On myös hienoa että uskaltaa sanoa ystävälle tai puolisolle, että kuule tästä ja tuosta en pidä.
Jos on tilanne, ettei tule toimeen kenenkään kanssa, niin kannattaa pysähtyä, missä tökkii.
Rohkaisen aloittajaa olemaan rehellisen avoin.
Olen huomannut sellaisen ongelman, että jos tuon patoamisen päästää liian pitkälle, suuntaa on vaikea muuttaa, koska ne perimmäiset ajatukset tuppaavat jo lopulta ryöpsähtämään tulvan lailla toisten päälle. Nykyään en enää kerta kaikkiaan jaksa miellyttää kaikkia, ja rähähdän ihan liian helposti.
Olen usein miettinyt, tasaantuisiko tilanne, kun vaan sinnikkäästi päästäisi kiukun ulos aina silloin kun siltä tuntuu. Pääsisinkö lopulta sinuiksi omien tunteideni kanssa ja kykenisin taas nauttimaan ihmisseurasta.
Toiseksi hämäännyn usein siitä, että mielestäni omat reaktioni ovat aivan ylimitoitettuja, mutta vastapuoli saattaa suhtautua suhteellisen rauhallisesti. En siis edes tiedä räyhäänkö oikeasti vai vain omasta mielestäni. Onko skaalani vääristynyt?
Hankalaa on myös se, että sitä jää helposti potemaan häpeää reaktiostaan, kun sen kokee tilanteeseen nähden kohtuuttomaksi. Niinpä sitä saattaa mieluusti vetäytyä kokonaan ihmisten ilmoilta, mikä taas ei millään lailla edesauta normaalin sosiaalisen kanssakäynnin oppimista.
Ei nyt ihan missä tahansa kannata pimahtaa. On niitä, jotka ymmärtävät, mutta jos suuttuu kohtuuttomasti tyhjästä, niin saan hankalan ihmisen maineen. Viha tulisi purkaa mielellään turvallisissa puitteissa, vaikka terapiassa. Auttaa kun oppii tunnistamaan järjellä tunteensa voimakkuuden, puhuu kokemistaan nöyryytyksistä menneisyydessä, ym.
Suuri osa ihmisistä on turhanaikaisia, keskinkertaisia ja tyhjäpäisiä vouhottajia ja öyhöttäjiä. Ei ihme, jos niitä ei jaksa katsella, jos on itse ajatteleva ja tunteva ihminen. Maailmassa on virhe, ja se et välttämättä ole sinä, vaikka niin ehkä luuletkin.