Heippa!
En paljoa kirjoittele täällä, mutta nyt ajattelin avautua. Onko täällä ihmisiä joilla on todettu epävakaapersoonallisuushäiriö, vanhalta nimeltä rajatilapersoonallisuus? Minä sain kyseisen diagnoosin kesällä 2015. Olen lueskellut häiriöstä ja hankkinut tietoa, mutta olisi kiva kuulla myös muiden tarinoita, joilla on sama häiriö =) Diagnoosin myötä olen oppinut itsestäni jonkinverran uutta. Mutta minun on palattava tarinassa taaksepäin noin 20 vuotta,aikaan, kun aloitin peruskoulun. Olin ennen peruskoulua melko menevä tyyppi. Iloinen, sellainen kaikkien kaveri. Kehityksessäni ei ollut vikaa. Minulla oli lestadiolainen kasvatus. Vanhempani olivat lestadiolaisia ja heidän isovanhemmat jne. Isäni oli kaappijuoppo. tässätapauksessa se tarkoittaa sitä, että hän joi kun oli kotona ja esitti kodin ulkopuolella eri tyyppiä. Väkivaltaa oli, henkistä ja fyysistä. Arki oli kuolemanodotusta. Lestadiolaisethan pääsevät "taivaaseen". Muistan kun minua ahdisti kuolema. siitä puhuttiin perheessämme niin paljon. Nyt vanhempana, lähes 30-vuotiaana olen ymmärtänyt, että kasvatukseni on ollut vääränlainen ja epävakaanpersoonallisuushäiriön juuret ovat lapsuudessani. Olisin tarvinnut kannustusta moitteiden sijaan ja niin edelleen. Kun peruskoulu alkoi, alkoi myös vaikeudet todenteolla. Kodin uskonnollinen kasvatus oli törmäyskurssilla koulun tieteellisemmän kasvatuksen kanssa. Lisäksi minua alettiin luonteeni takia kiusaamaan. Muutuin ujoksi ja hiljaiseksi. Koulussa oli fyysistä väkivaltaa ja myös henkistä. Pahin henkinenväkivalta oli yksin jääminen. Minulla ei ollut yhtä ainutta kaveria koulussa. Kotona oli väkivaltaa. Ratkaisin tämän ongelman lintsaamalla. Aloin lintsata koulusta, mutta en jäänyt kotiinkaan. Kuljin missä milloinkin. Kotona luultiin, että olin koulussa ja koulussa luultiin, että olen kotona. Kukaan ei tiennyt missä olin. Minä kuljin. Jo yhdeksän vuoden iässä suunnittelin itsemurhaa. Jos elämä on tällaista, se ei ole elämisen arvoista, ajattelin. Minulla todettiin koulun psykologisissa testeissä "oppimisvaikeus". Todellisuudessa se ei ollut oppimisvaikeutta. En vain pystynyt keskittymään. Oikeita ongelmia ei nähty kotona eikä koulussa, mutta minusta yritettiin tehdä jonkinlainen pahan alku ja juuri, tai niin minusta ainakin tuntui. Suoriuduin peruskoulusta heikosti. Pääsin kuitenkin ammattikouluun, jonka keskeytin vuoden jälkeen. En vain pystynyt käymään koulua. Suunnitelmat muuttuivat ja olo oli tyhjä. Itsemurha pyöri päässäni yhä voimakaammin. Masennus syveni ja jäin kotiin. Turvaan paskalta maailmalta, joka hyökkää kimppuuni. Maailma kodin ulkopuolella oli paha ja minun täytyi vahvistua kotona turvassa jotta voin taistella. Olin pari vuotta kotona kunnes löysin "rakkauden". Se oli hyvää aikaa ja kaikki näytti valoisalta ja pystyin olemaan ylpeä. Mikään murhe ei painanut, mutta sitten suhde kaatui ja kaikki mureni. Rakkaudesta tuli sota ja vannoin etten enää ikinä rakastu. Tunsin itseni heikoksi vailla päämäärää. Sitten keksin, teen itselleni identiteetin ja niimpä taas alakulo muuttui menestykseksi, kunnes kulissit kaatuivat. Olin jälleen eksyksissä. En tiennyt kuka olen ja mitä haluan. Ideoita ja suunnitelmia oli, mutta mikään ei pitänyt. Lähdin töihin ja sitten lopetin työt, kun ei se ollut mun juttu. Näin kävi monta kertaa. Lähdin opiskelemaan, mutta lopetin, kun suunnitelmat muuttuivat. Minulla on tällä hetkellä kolmisivuinen CV, eli vähän kaikkea olen kokeillut. Toisaalta se on hyvä juttu, mutta toisaalta huono. Olen muuttanut työn, opiskelun ja parisuhteiden perässä paikkakunnalta toiselle. Nyt kun miettii, niin minusta tuntui tyhjältä. Ei minulla ollut päämäärää. Noin reilu vuosi sitten hakeuduin lääkärille ja kerroin ongelmistani. Lääkäri lähetti minut erikoislääkärille ja siellä selvittelyjen sekä- testien jälkeen minulla todettiin pitkäaikainen keskivaikea masennus sekä epävakaapersoonallisuushäiriö. Tällä hetkellä tilani on sellainen,että käyn viikottain psykologilla. Vielä ei voi aloittaa psykoterapiaa, koska en ole valmis siihen. En pysty edelleenkään sitoutumaan. Minulla on edelleen oireet voimakkaana. Esimerkiksi suutuspäissäni viilsin ranteeseeni kuukausi sitten ja tuloksena oli että ambulanssilla sairaalaan ja viisi tikkiä. Tämä on raskasta, kun mieli keinuu ja välillä ei edes tunne itseään. Välillä tuntuu, että vihaan koko maailmaa ja välillä, että rakastan sitä yli kaiken. Impulsiiviset teot saavat arjen raskaaksi ja vaikeuttavat elämää huomattavasti. Varmasti ymmärrätte minua, te joilla on tämä sama diagnoosi. Joku voi tulla sanomaan tänne,että olen hullu. Niin olenkin, myönnän sen. Sairaudestani kärsin eniten minä itse, mutta myös läheiseni. Sattuneista syistä en pidä parannuskeinona jeesusta, jumalaa tai muitakaan olemattomia jumaluuksia, vaan lääketiedettä. Kiitos jos jaksoit lukea tämän. Ole hyvä jos koit ahaa-elämyksen. Hauskaa loppuvuotta ja hyvää alkavaa vuotta 2016.
En paljoa kirjoittele täällä, mutta nyt ajattelin avautua. Onko täällä ihmisiä joilla on todettu epävakaapersoonallisuushäiriö, vanhalta nimeltä rajatilapersoonallisuus? Minä sain kyseisen diagnoosin kesällä 2015. Olen lueskellut häiriöstä ja hankkinut tietoa, mutta olisi kiva kuulla myös muiden tarinoita, joilla on sama häiriö =) Diagnoosin myötä olen oppinut itsestäni jonkinverran uutta. Mutta minun on palattava tarinassa taaksepäin noin 20 vuotta,aikaan, kun aloitin peruskoulun. Olin ennen peruskoulua melko menevä tyyppi. Iloinen, sellainen kaikkien kaveri. Kehityksessäni ei ollut vikaa. Minulla oli lestadiolainen kasvatus. Vanhempani olivat lestadiolaisia ja heidän isovanhemmat jne. Isäni oli kaappijuoppo. tässätapauksessa se tarkoittaa sitä, että hän joi kun oli kotona ja esitti kodin ulkopuolella eri tyyppiä. Väkivaltaa oli, henkistä ja fyysistä. Arki oli kuolemanodotusta. Lestadiolaisethan pääsevät "taivaaseen". Muistan kun minua ahdisti kuolema. siitä puhuttiin perheessämme niin paljon. Nyt vanhempana, lähes 30-vuotiaana olen ymmärtänyt, että kasvatukseni on ollut vääränlainen ja epävakaanpersoonallisuushäiriön juuret ovat lapsuudessani. Olisin tarvinnut kannustusta moitteiden sijaan ja niin edelleen. Kun peruskoulu alkoi, alkoi myös vaikeudet todenteolla. Kodin uskonnollinen kasvatus oli törmäyskurssilla koulun tieteellisemmän kasvatuksen kanssa. Lisäksi minua alettiin luonteeni takia kiusaamaan. Muutuin ujoksi ja hiljaiseksi. Koulussa oli fyysistä väkivaltaa ja myös henkistä. Pahin henkinenväkivalta oli yksin jääminen. Minulla ei ollut yhtä ainutta kaveria koulussa. Kotona oli väkivaltaa. Ratkaisin tämän ongelman lintsaamalla. Aloin lintsata koulusta, mutta en jäänyt kotiinkaan. Kuljin missä milloinkin. Kotona luultiin, että olin koulussa ja koulussa luultiin, että olen kotona. Kukaan ei tiennyt missä olin. Minä kuljin. Jo yhdeksän vuoden iässä suunnittelin itsemurhaa. Jos elämä on tällaista, se ei ole elämisen arvoista, ajattelin. Minulla todettiin koulun psykologisissa testeissä "oppimisvaikeus". Todellisuudessa se ei ollut oppimisvaikeutta. En vain pystynyt keskittymään. Oikeita ongelmia ei nähty kotona eikä koulussa, mutta minusta yritettiin tehdä jonkinlainen pahan alku ja juuri, tai niin minusta ainakin tuntui. Suoriuduin peruskoulusta heikosti. Pääsin kuitenkin ammattikouluun, jonka keskeytin vuoden jälkeen. En vain pystynyt käymään koulua. Suunnitelmat muuttuivat ja olo oli tyhjä. Itsemurha pyöri päässäni yhä voimakaammin. Masennus syveni ja jäin kotiin. Turvaan paskalta maailmalta, joka hyökkää kimppuuni. Maailma kodin ulkopuolella oli paha ja minun täytyi vahvistua kotona turvassa jotta voin taistella. Olin pari vuotta kotona kunnes löysin "rakkauden". Se oli hyvää aikaa ja kaikki näytti valoisalta ja pystyin olemaan ylpeä. Mikään murhe ei painanut, mutta sitten suhde kaatui ja kaikki mureni. Rakkaudesta tuli sota ja vannoin etten enää ikinä rakastu. Tunsin itseni heikoksi vailla päämäärää. Sitten keksin, teen itselleni identiteetin ja niimpä taas alakulo muuttui menestykseksi, kunnes kulissit kaatuivat. Olin jälleen eksyksissä. En tiennyt kuka olen ja mitä haluan. Ideoita ja suunnitelmia oli, mutta mikään ei pitänyt. Lähdin töihin ja sitten lopetin työt, kun ei se ollut mun juttu. Näin kävi monta kertaa. Lähdin opiskelemaan, mutta lopetin, kun suunnitelmat muuttuivat. Minulla on tällä hetkellä kolmisivuinen CV, eli vähän kaikkea olen kokeillut. Toisaalta se on hyvä juttu, mutta toisaalta huono. Olen muuttanut työn, opiskelun ja parisuhteiden perässä paikkakunnalta toiselle. Nyt kun miettii, niin minusta tuntui tyhjältä. Ei minulla ollut päämäärää. Noin reilu vuosi sitten hakeuduin lääkärille ja kerroin ongelmistani. Lääkäri lähetti minut erikoislääkärille ja siellä selvittelyjen sekä- testien jälkeen minulla todettiin pitkäaikainen keskivaikea masennus sekä epävakaapersoonallisuushäiriö. Tällä hetkellä tilani on sellainen,että käyn viikottain psykologilla. Vielä ei voi aloittaa psykoterapiaa, koska en ole valmis siihen. En pysty edelleenkään sitoutumaan. Minulla on edelleen oireet voimakkaana. Esimerkiksi suutuspäissäni viilsin ranteeseeni kuukausi sitten ja tuloksena oli että ambulanssilla sairaalaan ja viisi tikkiä. Tämä on raskasta, kun mieli keinuu ja välillä ei edes tunne itseään. Välillä tuntuu, että vihaan koko maailmaa ja välillä, että rakastan sitä yli kaiken. Impulsiiviset teot saavat arjen raskaaksi ja vaikeuttavat elämää huomattavasti. Varmasti ymmärrätte minua, te joilla on tämä sama diagnoosi. Joku voi tulla sanomaan tänne,että olen hullu. Niin olenkin, myönnän sen. Sairaudestani kärsin eniten minä itse, mutta myös läheiseni. Sattuneista syistä en pidä parannuskeinona jeesusta, jumalaa tai muitakaan olemattomia jumaluuksia, vaan lääketiedettä. Kiitos jos jaksoit lukea tämän. Ole hyvä jos koit ahaa-elämyksen. Hauskaa loppuvuotta ja hyvää alkavaa vuotta 2016.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.