Onko väärin hylätä sisko mikä on iso taakka?

väsynytjalopussa kirjoitti:

Hei, eli tälläinen tarina. Minulla sisko kellä meni vuosia sitten todella lujaa, jäi koulut kesket, joi ja rellesti, poltteli pilveä silloin tällöin. Hän tuli sitten raskaaksi ja siitä iso alamäki alkoi.. Synnytyksen jälkeen alkoi soittelemaan itkupuheluita päivittäin ja keskellä yötä, oltiin perheen kanssa tukena ja epäiltiin synnytysmasennusta. Hän kävi osastojakson ja sai lääkityksen. Alamäki jatkui, alkoi taas villi aika, lapsen kasvatus ei kiinnostanut ja erosivat lapsen isän kanssa. Aina kun kävin kylässä tuli surkea olo kun tuntui että ei hän lapsesta huolehdi kunnolla. Juominen ja muut miehet tuntui olevan kaiken A ja O. Soitteli sillon tällöin jos apua tarvitsi jossain (muutoissa yms.) Tässä vaiheessa tietenkin luottotiedot menny ja koulusta tai töistä ei tietoakaan. Synnytyksestä alkoi olemaan n. 4 vuotta kun siskoni soitti ja puhui todella sekavia. Luuli saavansa viestejä telkkarista ja laskeskeli eri numeroista lukuja ja oli todella harhainen. No, ei muu auttanu kuin kiikuttaa sisko mielenterveyspäivystykseen ja siitä alkoi pitkä osasto jakso. Joka palverissa olin siellä mukana ja paljon kävin moikkaamassa ja vastailin tämän puheluihin. Se oli niin raskasta aikaa minulle että oma poikakaverini lähti kulkemaan koska minulla ei aika enää riittänyt siihen ja en pystynyt parisuhdetta hoitamaan koska olin itse niin väsynyt ja tuli purettua pahaa oloa häneen. Mutta en vain voinut jättää siskoa koska tuntui että on mun mun velvollisuus olla tukena koska kukaan muukaan ei ole. Ja kuoleman pelko oli kans suuri. Siskolleni sitten diagnisoitiin paranodinen skitsofrenia ja hän sai lääkityksen siihen. Lapsen huoltajuus hällä meni ja pitkä sairasloma. Nyt hän on taas kotonansa mutta hän on suuri "taakka" koko perheelle. Tiedän kyllä että pitäisi tukea ja että nämä sen "nuoruuden" virheet ja pelleilyt saattoivat johtua sairaudesta. Mutta hän soittaa päivittäin ja ikinä hänellä ei ole muuta asiaa kuin valittamista ja itsesäälissä rypemistä ja tuntuu että hän vetää hirviää amatoorin roolia vaikka itte se on aiheuttanu kaikki virheensä. Olen koittanu kannustaa ja pyytää häntä mukaan moneen paikkaan mutta tuntuu että ei sitä ne kiinnosta ollenkaan. Hän vertaa itseään tosi paljon muhun ja tulee siitä aina niin paha mieli. Se myös luulee että olen jokin "perheen suosikki" vaikka sitä en todellaakaan ole, joka tavaran ja vaatteen eteen olen ite pershiellä töitä tehny. Mutta hän ite saa paljon sosiaalitoimentukea ja tuntuu että se ei sitä yhtään arvosta.Sillä on myös tapana syyllistää vain muita kaikista tapahtuneista virheistä esim. ex miestä. Moni muukin perheenjäsenistä on myöntänyt sen että enää ei jaksa hänen kanssaan ja vältellyt ja jättänyt vastaamatta siskon puheluihin. Tiedän että itekkin pitäisi niin tehdä mutta syyllisyys samalla alkaa kalvaamaan itseäni, entä jos hän jää aivan yksin? tai tekee itselleen lopuksi jotain? Ja vielä tympiää on kun säälin häntä kun ne lääkkeet lihottaa ja tiedän kuinka se ottaa häntä itsetuntoon :( Olen koittanut myös suoraan puhua että kaikki on itsestä kiinni ja valittaminen ei auta eikä kukaan hänelle sitä onnellisuutta naaman eteen tuo, mutta tuntuu että ei se täysin ymmärrä mitä sanon, nyökkää vain takaisin että 'niinhän se on'

Antakaa neuvoja, onko muilla samanlaisia tarinoita kerrottava? Tai oletko itse sairastunut skitsofreeniaan?

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä