- Mitä sanotte tästä: "Muistoilla on kolme aikaa."

old_profile_89719 kirjoitti:

nna Ahmatova
.
Pohjoiset elegiat
.
Kuudes
.
Avain viimeinen – kylmä avain unohduksen,
suo suloisemman tyydytyksen,
kuin tulen hehku sydämen.
Puškin
.
Muistoilla on kolme aikaa.
Ensimmäinen – on kuin eilinen päivä,
sielu on siunattujen holviensa alla
ja ruumis tuntee itsensä autuaaksi niiden varjoissa.
Vielä ei nauru ole vaiennut, yhä virtaavat kyyneleet,
eikä mustetahraa ole pyyhkäisty pöydältä
ja sydämessä, suudelma tuo unohtumaton,
se ainoa, jäähyväisiksi....
.
Mutta tämä ei jatku kauan...
Jo katoaa holvi päämme päältä ja jossain
syrjässä, laitakaupungilla, on talo yksinäinen,
talvisin kylmä, kuuma kesäisin,
siellä hämähäkki kutoo verkkojaan
ja pöly kaiken yllä makaa,
siellä hehkuvat kirjeet tuhkaksi lahoaa,
salavihkaa muotokuvat muuttuvat,
sinne kuin hautaan käyvät ihmiset,
palattuaan pesevät tarkkaan kädet
ja karistavat karkaavan kyynelhelmen, –
uupuneen aikakauden – huokaavat raskaasti...
.
Mutta kellot tikittävät, kevät toiseksi
vaihtuu, taivas punertuu,
muuttuvat nimet kaupunkien,
ei ole enää todistajia tapahtumien,
ei kenen kanssa itkeä, kenen kanssa muistella,
ja hitaasti luotamme pois käyvät varjot,
niitä emme enää kutsu takaisin,
niiden paluu meitä pelottaisi.
.
Ja kun havahdumme, näemme, unohtaneet
olemme, polun tuohon taloon outoon,
pakenemme sinne, mutta (kuten unessa tapahtuu)
siellä kaikki on toisin: ihmiset, esineet, seinät,
meitä ei tunneta – olemme vieraita.
Me emme pääse sinne... Jumalani!
ja mikä katkerinta:
Tajuamme, mahtua voi emme,
menneisyyden piiriin elämämme,
se meille lähes yhtä outo on,
kuin naapurillemme tuntematon,
kuolleitamme, emme enää edes tuntisi,
ja se, kenet meistä Luoja erotti,
on sangen hyvin ilman meitä selvinnyt –
ja kenties jopa paremmin...
.
1943–1953
.
suomennos Anneli Heliö

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä