Kun on ollut lapsesta lähtien yksin, niin kuinka sitä näin aikuisenakaan enää edes osaisi olla tavallinen ja pidetty? Että kun on koko lapsuuden ja nuoruuden ollut lytätty ja kokenut karmeuksia aikuisten taholta, miten sitä enää osaa olla muiden kanssa?
Aina olen ollut sivussa kaikesta: koulussa se lapsi, joka otettiin mukaan leikkeihin vain silloin jos opettaja seurasi tilannetta. Se, jota ei aina muistettu kun laskettiin onko kaikki paikalla ja se, jolle ei koskaan löytynyt vapaaehtoista paria. Luokkakokoukseenkaan en saanut kutsua, vaikka yhteystietoni oli helposti kaikkien saatavilla.
Saan helposti aikaan jutun juurta, osaan hymyillä ja kuunnella. Osaan keskustella, vaikka olen huomannut että ei kenenkään kanssa tule enää keskusteltua mitään sen kummallisempaa, kuin vaikka päivän sää tai eilisen uutiset. Minua ei muisteta tai haluta kutsua illanistujaisiin, kutsuille, lenkille, minnekään. Kun itse kysyn, sanotaan että se olisi mukavaa, mutta nyt ei sovi. Eikä toista sopivaa kertaa näytä koskaan tulevan.
En ymmärrä, mitä teen väärin. Onko vika luonteessani tai ulkonäössäni vai huokuuko minusta elämässä koettu suru ja yksinäisyys niin, että se karkottaa kaiken elävän ympäriltäni? Se tuntuu epäreilulta, että kun on jäänyt itsestä riippumattomista syistä yksin, on aina yksin.
Ja tämä nykyaika ja Facebook. Olen siellä, ja olen niin yksin. Tuntuu, kuin kellään ei olisi minulle mitään asiaa koskaan. Ei edes hyväksikäyttömielessä! Kukaan ei tarvitse minulta mitään, ei juttele minulle oma-aloitteisesti, ei kommentoi mitään. Palasin alkuviikosta ulkomaanmatkalta ja laitoin muutaman minusta oikein ihanasti onnistuneen kuvan Facebookiin - ja ei mitään kommentteja keltään.
En ymmärrä, miksi näin. Maailma näyttää jotenkin valmiilta muille ihmisille, ettei tällaisella tissimiehellä kuten minä, olen täällä mitään paikkaa jossa olisi osa jotakin.
Aina olen ollut sivussa kaikesta: koulussa se lapsi, joka otettiin mukaan leikkeihin vain silloin jos opettaja seurasi tilannetta. Se, jota ei aina muistettu kun laskettiin onko kaikki paikalla ja se, jolle ei koskaan löytynyt vapaaehtoista paria. Luokkakokoukseenkaan en saanut kutsua, vaikka yhteystietoni oli helposti kaikkien saatavilla.
Saan helposti aikaan jutun juurta, osaan hymyillä ja kuunnella. Osaan keskustella, vaikka olen huomannut että ei kenenkään kanssa tule enää keskusteltua mitään sen kummallisempaa, kuin vaikka päivän sää tai eilisen uutiset. Minua ei muisteta tai haluta kutsua illanistujaisiin, kutsuille, lenkille, minnekään. Kun itse kysyn, sanotaan että se olisi mukavaa, mutta nyt ei sovi. Eikä toista sopivaa kertaa näytä koskaan tulevan.
En ymmärrä, mitä teen väärin. Onko vika luonteessani tai ulkonäössäni vai huokuuko minusta elämässä koettu suru ja yksinäisyys niin, että se karkottaa kaiken elävän ympäriltäni? Se tuntuu epäreilulta, että kun on jäänyt itsestä riippumattomista syistä yksin, on aina yksin.
Ja tämä nykyaika ja Facebook. Olen siellä, ja olen niin yksin. Tuntuu, kuin kellään ei olisi minulle mitään asiaa koskaan. Ei edes hyväksikäyttömielessä! Kukaan ei tarvitse minulta mitään, ei juttele minulle oma-aloitteisesti, ei kommentoi mitään. Palasin alkuviikosta ulkomaanmatkalta ja laitoin muutaman minusta oikein ihanasti onnistuneen kuvan Facebookiin - ja ei mitään kommentteja keltään.
En ymmärrä, miksi näin. Maailma näyttää jotenkin valmiilta muille ihmisille, ettei tällaisella tissimiehellä kuten minä, olen täällä mitään paikkaa jossa olisi osa jotakin.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.